Cripsit eivät aina olleet niitä jengiläisiä, joiksi heidät tunnetaan. CRIPit perustettiin vuonna 1969. Raymond Washington, silloinen lukiolainen, perusti järjestön vastauksena mustien yhteisön lisääntyvään poliisikiusaamiseen.
CRIPs oli lyhenne sanoista Community Resources for Independent People. Sen esikuvana oli Black Panther Party, jonka Huey P. Newton ja Bobby Seale olivat perustaneet kolme vuotta aiemmin kauempana länsirannikolla Oaklandissa.
Ympäri maata syntyi samoihin aikoihin monia järjestöjä, joilla oli samat ajatukset yhteisön suojelemisesta ja palvelemisesta.
Kuten niin monella muullakin organisaatiolla, niiden sitoutumiselle näihin perusarvoihin ei annettu tilaisuutta toimia.
Poliisin johtajiksi merkitsemät henkilöt joutuivat kohteeksi ja heidät pidätettiin erilaisten tekaistujen syytteiden perusteella, minkä jälkeen heidät tuomittiin mitä heppoisimpien todisteiden perusteella.
Monia järjestöjä asetettiin vastakkain ilmiantajien ja FBI:n peiteagenttien avulla, jotka provosoivat yhteenottoja ja antoivat tietoja henkilöiden olinpaikoista ja liikkeistä. Toisia poliisi yksinkertaisesti murhasi.
Poliisilaitosten hurjuudesta, jolla ne jahtasivat mustaa yhteisöä, erityisesti nuoria mustia miehiä, kertoo se, että vuonna 1971 pidätettiin vuosittain kaksi miljoonaa mustaa. Pelko siitä, että musta yhteisö tuottaisi lisää Huey P. Newtoneja tai Malcolm X:iä, ja pelko vahvan vallankumouksellisen liikkeen kehittymisestä olivat tärkeimmät syyt tällaisten poliisitoimien ja J. Edgar Hooverin COINTELPRO-ohjelman (Counter Intelligence Program) taustalla.
Siten kaikki vastarintaliikkeen henki kirjaimellisesti ahdisteltiin, vangittiin tai murhattiin pois yhteisöstä. Jengit kuitenkin säilyivät, mutta ne palvelivat toista tarkoitusta.
Kun suuria määriä mustia raideli vankilaan, voitte kuvitella sosiaaliset vaikutukset. Poliisi pidätti käytännössä tuhansia nuoria ilman mitään syytä, heidät vietiin poliisiasemalle, heistä otettiin valokuvat, heiltä otettiin sormenjäljet ja heitä pidettiin siellä, kunnes heidän perheilleen ilmoitettiin ja he hakivat heidät.
Aikana, jolloin työpaikkojen saatavuus oli vähenemässä; olla nuori, musta ja olla rikosrekisterissä tarkoitti sitä, että mahdollisuudet löytää työpaikka olivat lähes olemattomat.
Jos tähän yhdistetään sosiaaliturvajärjestelyjen jatkuva poistaminen ja kokonaisten väestöryhmien syrjäytyminen, ei ole yllättävää, että sosiaaliset suhteet alkoivat kärsiä. Mustan perheen tuhoutuminen on hyvin todellinen ilmiö.
On huomattava, että samaan aikaan n70-luvulla, kun mustat yhteisöt pakotettiin yhteiskunnan alimpiin kerrostumiin, ”positiiviset toimintaohjelmat” tekivät töitä mustan keskiluokan luomiseksi.
Vaikka koko mustaan väestöön nähden he olivat hyvin pieni joukko, he miehittivät virkoja kaupungin, osavaltion ja liittovaltion hallinnossa, työskentelivät Amerikan yritysmaailman sisällä ja pyörittivät omia yrityksiä. Vallanpitäjät loivat tämän luokan tarkoituksellisesti ja tietoisesti antaakseen sen vaikutelman, että he voisivat pärjätä, jos vain pitäisivät päänsä alhaalla ja nenänsä puhtaana.
Todellisuudessa selviytymiskulttuuri on nyt vallannut suuren osan mustaa Amerikkaa. Kun ihmiset eivät voi syödä tai vaatettaa lapsiaan, he varastavat selviytyäkseen. Työtön henkilö, johon vallitsevan kulttuurin hillitön materialismi on vaikuttanut, voidaan värvätä rikolliseen toimintaan. Rikollisuuden ja crackin laittomasta taloudesta on tullut monille ihmisille ainoa selviytymiskeino.
Tällaisissa oloissa lapset ovat kaikkein haavoittuvimpia. Yhteiskunnan vieraannuttaminen näistä nuorista tarkoittaa, että ainoa paikka, josta he voivat löytää kunnioitusta, sukulaisuutta ja valtaa, on jengi. Jengiläisten välinen side on niin vahva, että monet tappavat tai kuolevat toistensa puolesta, ei epäilystäkään. Jengin on kuvailtu olevan ”uskontosi, perheesi, yliopistosi, kaikkesi.”
Väkivallan nykyistä tasoa ei kuitenkaan voida selittää pelkästään näillä tekijöillä. Mustien leimaaminen ”luonnostaan aggressiivisiksi” on yli 500 vuotta vanha, mutta selitystä väkivallalle ei voi liittää geeneihin tai biologiseen koostumukseen. Väkivalta on opittua käyttäytymistä.
Lapsi, jota hakataan usein ja epäoikeudenmukaisesti, oppii turvautumaan väkivaltaan muita kohtaan. Vastaavasti yhteisö, joka joutuu jatkuvasti epäoikeudenmukaisten tappojen ja pahoinpitelyjen kohteeksi sortavien poliisivoimien toimesta, voi oppia ratkaisemaan konfliktit väkivaltaisin keinoin.
Tällöin on jo tapahtunut ulkoisten tekijöiden aiheuttamien ongelmien sisäistäminen.
Los Angelesin poliisilaitos
Jatkuva kriminalisointiprosessi mustia kohtaan jatkuu vielä tänäkin päivänä. Los Angelesin poliisilaitos (LAPD) on ansainnut itselleen pahamaineisen maineen entisen päällikön Daryl Gatesin johdolla. Kaduilla sitä pidetään ainoana laillistettuna jenginä. Poliiseja pidetään pelkkinä jengiläisinä, joilla on virkamerkit.
Los Angelesin poliisin koulutuskeskuksen sisäänkäynnin yläpuolella olevassa muistolaatassa lukee: ”Näiden seinien läpi kulkevat maailman parhaat poliisit”. Kun poliisipäällikkö Gates on saanut heidät valmiiksi, he ovat maailman raaimpia.
Vuosien 1986 ja 1991 välisenä aikana LAPD:n poliiseja vastaan nostettiin 2 611 kansalaisilmoitusta liiallisesta voimankäytöstä. Tämä on vain pieni murto-osa poliisin raakalaismaisuuden tapausten kokonaismäärästä, koska valituksen tekemistä poliisia vastaan pidetään ajanhukkana. Vuosina 1986-1990 tutkittiin 1 400 poliisia epäiltynä liiallisesta voimankäytöstä, ja alle 1 prosenttia heistä asetettiin syytteeseen. (LA Times)
Gatesin on sanottu sanoneen: ”Luulen, että ihmiset uskovat, että ainoa strategia on ahdistella ihmisiä ja tehdä pidätyksiä merkityksettömistä asioista. Se on osa strategiaamme, siitä ei ole epäilystäkään.”
Daryl Hicks, joka asuu South Centralissa, muistelee ollessaan 13- tai 14-vuotias, että ”poliisit kulkivat naapurustossa ja kysyivät sinulta: ’Oletko ollut vankilassa?’ Jos sanoit, ettet ole käynyt, he veivät sinut vankilaan. He veivät sinut vankilaan, jotta he voisivat ottaa sormenjäljet ja kuvan sinusta, ja sitten he päästivät sinut menemään. Nyt kaikilta ystäviltäni on otettu sormenjäljet ja kuvattu turhaan. Se oli vasta raakuuden alku.”
Entinen LAPD:n musta poliisi Don Jackson muistelee CRASH-operaatiota, joka oli lyhenne sanoista Community Resources Against Street Hoodlums. ”Massiivisia lakaisuja tehtiin vuosina 1987-1990. Yhden vuoden aikana 50 000 ihmistä vietiin vankilaan silmää räpäyttämättä. Suurta osaa heistä ei syytetty rikoksesta, eikä rikollisuus vähentynyt merkittävästi. Joten se oli yksinkertaisesti massiivinen sitoutuminen perustuslaillisten ja kansalaisoikeuksien kieltämiseen… he ovat jatkaneet lakaisuja siitä lähtien.”
Tänään lähes joka neljäs eli 25 prosenttia 18-25-vuotiaista mustista miehistä on joko ehdonalaisessa vapaudessa, ehdonalaisessa tai vankilassa, kun valkoisista miehistä vastaava luku on 6 prosenttia. Yhdysvaltojen osavaltioiden ja liittovaltion vankiloissa on noin 1 000 000 vankia, joista 51 % on afroamerikkalaisia, latinoja tai muita vähemmistöjä.
Lyhytaikaisessa vankeudessa olevien nuorten määrä ”boot campeissa”, kuten niitä yleensä kutsutaan, kasvoi 15 % vuodesta 1980 vuoteen 1990. Koko rikosoikeusjärjestelmä lähtee liikkeelle ja kriminalisoi mustia nuoria päivästä ja vuodesta toiseen. Rikosoikeusjärjestelmän piirissä on nyt enemmän mustia kuin yliopistossa opiskelevia.
LAPD:hen tulevat poliisit saavat puolisotilaallisen koulutuksen. Sen tarkoituksena on tehdä poliiseista tunteettomia ja epäinhimillisiä, niin että kun he lähtevät kaduille, heillä ei ole mitään ongelmaa kohdella ihmisiä epäinhimillisellä tavalla.
Osa perehdytykseen kuuluu koulutusvideo nimeltä ”Tazer dance”. Videolla näytetään, miten hillitä vihamielinen epäilty. Konstaapeli ampuu epäiltyä kohti 5 metriä pitkällä langalla, joka lävistää hänen ihonsa. Langan läpi lähetetään sitten sähkövaraus, joka shokkaa miehen hermostoa ja saa hänet siten menettämään ruumiinsa hallinnan. Kun hän menettää hallinnan ja alkaa kompuroida kuin vauva, toinen konstaapeli potkaisee häntä polvella nivusiin ja toinen lyö häntä pampulla, kunnes hän romahtaa maahan. Tämä kaikki on osa harjoittelua, jotta hänestä tulisi ”maailman paras poliisi”.
Eräässä otteessa poliisin radiopuhelinviesteistä tehdyistä jäljennöksistä yksi konstaapeli jää kiinni sanomasta: ”Ohita muija… he juuri tainnuttivat tämän hölmön kahdesti sellissä… Joo, näin heidän tuovan hänet sisään huutaen… Poliisit rakastavat tuota. Kaverit teidän pitäisi nähdä nämä tikat, se muuttui vapaaksi kaikille.”
Virkamiehillä ei ole mitään pelättävää, jos he hakkaavat jonkun mustan, latinalaisamerikkalaisen tai köyhän. LA:n kaupunki maksoi 19 680 577 dollaria siviilioikeudellista korvausta poliisiasioihin liittyvistä tapauksista vuonna 1992. Mahdollisuus siihen, että poliisi joutuu maksamaan, on käytännössä olematon. Itse asiassa, jos poliisi joutuu osalliseksi ”huonoon ampumistapaukseen”, jossa on kyseenalaista, oliko tarpeen vetää liipaisimesta, pahin mitä yleensä tapahtuu, on se, että hänet kirjataan jatkokoulutukseen.
Luettelo LA:n poliisin ja sheriffin osastojen ampumista tai tappamista ihmisistä on kuin elokuvan lopputekstit. Vuosina 1989-1993 poliisit ampuivat ja tappoivat 217 ihmistä pelkästään LA:ssa.
Rodney Kingin pahoinpitely on osoitus tästä niin sanottujen lainvalvojien tahattomasta piittaamattomuudesta lakia kohtaan. Kuten entinen jengiläinen Juan Longino kertoo: ”Päällikkö Daryl Gates sanoi, että se oli poikkeama, ja hän oli oikeassa. Koska ei ole tavallista, että nuo kusipäät pääsevät kameran eteen. He jäivät kiinni.”
Juan on oikeassa siinä, että Kingin kaltaiset pahoinpitelyt ovat yleisiä. Mustien ja latinalaisamerikkalaisten yhteisöjen asukkaat ovat tottuneet tällaiseen väkivaltaan. Jossain määrin monet ovat turvautuneet väkivaltaan, koska hekin ovat oppineet väheksymään niiden henkilöiden inhimillisyyttä ja ihmisarvoa, joiden kanssa he ovat riidoissa.
LA on edelleen eriytynyt kaupunki. Espanjalaiset yhdellä alueella, mustat toisella, köyhät täällä, rikkaat tuolla. Huhtikuun 1992 kansannousut, jotka seurasivat Kingin pahoinpitelystä vastuussa olleiden poliisien vapauttamista syytteistä, olivat kuitenkin todennäköisesti ensimmäinen ”monikulttuurinen” kansannousu Yhdysvalloissa.
Tiedotusvälineet esittivät sen mustien ja valkoisten välisenä kysymyksenä, mutta kaduille nousivat mustat, latinot ja aasialaiset, jotka kaikki ovat jossakin määrin kärsineet sisäkaupunkien alistavista voimista. Vapauttava tuomio sytytti 20 vuotta kestäneen sytytyslangan, joka räjähti LA:n kaduilla ja kaikkialla Amerikassa.
Kapina oli selvä merkki siitä, että ihmiset eivät olleet valmiita sietämään näin räikeää epäoikeudenmukaisuutta enää kauan. Se ei kuitenkaan puuttunut samaan aikaan tapahtuneeseen itse aiheutettuun kansanmurhaan. Yksi veli teki sen.
19. marraskuuta 1991 LAPD:n poliisi ampui Henry ”Tiny” Pecon Imperial Courts Housing Projectissa Wattsissa. Pecon serkku Dewayne Holmes kertoo:
”Kaksi LAPD:n poliisia tappoi serkkuni. Poliisi väittää, että hänellä oli automaattikivääri, hän ampui, sitten he ampuivat takaisin. Silti asetta ei löytynyt. Poliiseja oli 6 ja yli 40 laukausta ammuttiin. Viisi osui hänen selkäänsä. Välikohtauksen jälkeen projektien nuoret kapinoivat, ampuivat katuvaloja jne…”
Joulukuun alussa Dewayne Holmes ja hänen perheensä järjestivät Henry Peco -oikeuskomitean, ja sadat lähtivät kaduille. Dewayne sanoo:
”Aselepo suunniteltiin lopettamaan väkivalta ja väärät rajat, joihin me itse olimme suuntautuneet.”
”Siinä keskityttiin poliisin raakuuteen. Wattsissa muslimiveljet auttoivat kokouksen rakentamisessa. Kokouksia järjestettiin 2 tai 3 kuukautta ennen mellakoita. Aselepo alkoi 2 viikkoa ennen mellakoita. Jokaisen jengin jäsenet olivat läsnä neuvotteluissa. Tavoitteena oli lopettaa raakuus ja luoda työpaikkoja ja työohjelmia. Jengien jäsenet laativat suunnitelman.”
Huhtikuun 26. päivänä allekirjoitettiin historiallinen jengirauha, joka antoi kaikille ”vapaan kulun” Wattsin läpi.
Lokakuuhun 1992 mennessä välirauhan johtaja oli kuitenkin tuomittu seitsemäksi vuodeksi vankeuteen väitetystä 10 dollarin varastamisesta. Dewayne tuomittiin tavalla, joka on tullut yleiseksi nuorille mustille miehille Yhdysvaltain tuomioistuimissa: Ristiriitoja, todellisten todisteiden puute, todistajien pakottaminen, hirttotuomari, häikäilemätön syyttäjä, riittämätön puolustus ja valamiehistö, joka oli valmis uskomaan, että ”jos olet musta, olet syyllinen”.
Dewayne uskoo, että hänet oli asetettu kohteeksi ja lavastettu. Hänen perheensä osallistui aktiivisesti rauhanomaisiin mutta sitkeisiin mielenosoituksiin poliisin taktiikoita vastaan South Centralissa. He nolasivat poliisipäällikkö Gatesin ja pilasivat apulaispoliisipäällikkö Huntin mahdollisuudet päästä seuraavaksi poliisipäälliköksi.
Pian sen jälkeen, kun Dewayne Holmes oli saanut tuomion, hän kirjoitti:
”Minuun sattuu ajatella, kuinka naiivi minun täytyi olla uskoakseni, että koska olen syytön, minua ei lähetettäisi vankilaan; uskoakseni, että samat lait, jotka lähettävät päivittäin tuhansia viattomia mustia miehiä vankilaan, muuttuisivat jotenkin oikeudenmukaisiksi ja puolueettomiksi minua kohtaan…”. Jengirauha antoi meille mahdollisuuden näyttää maailmalle, ettemme ole eläimiä, joiksi meidät on leimattu, ettemme ole avun ulottumattomissa… Kirjoitan teille toivoen, että ymmärtäisitte, miten tärkeää minulle ja kaltaisilleni veljille on olla vapaana tällä ratkaisevalla hetkellä, ja että ilmaisisitte tämän tärkeyden kaikille, jotka kuuntelevat.”
Jengitauolla on niin suuri merkitys, koska se edustaa näiden ihmisten oivallusta siitä, että vaikka heitä on manipuloitu vuosikausia, heillä on keskenään kyky kääntää koko tilanne päälaelleen.”
Positiivisen mediahuomion silmiinpistävästä puuttumisesta huolimatta uutinen tulitauosta on levinnyt ympäri maata, ja suuri osa yhteisöstä on taputtanut sille ja tukenut sitä. Järjestöt, kuten Community in Support of the Truce (CIST), ovat tukeneet aselepoa ja luvanneet tukea sitä työskentelemällä:
”ruohonjuuritason huhujenvalvontaverkoston perustamiseksi väärän tiedon torjumiseksi – puhujien toimisto, joka koostuu aselevon aktiivisista kannattajista, jotka ovat vieneet todellista tarinaa aselevosta ja Los Angelesin kapinasta ympäri maata ja maailmaa.”.
”Naapuruston yhteistyöalueet vaihtoehtona niin sanottujen yritysalueiden julmalle huijaukselle. Vastarintaa värillisten nuorten kriminalisointia vastaan, erityisesti sitä, että rikosrekisteriin kuulumattomia pidätyksiä käytetään työpaikkojen epäämiseen nuorilta ja nuorilta aikuisilta.
”Yhtenäinen rintama kaikkia pyrkimyksiä vastaan, joilla pyritään erottamaan afroamerikkalaiset latinalaisamerikkalaisista ja aasialaisista nuorista tai kieltämään maahanmuuttajien ihmisoikeudet.”
Muut järjestöt, kuten CAPA (Coalition Against Police Abuse), jota johtaa entinen Mustan Pantterin Michael Zinzun, työskentelevät entisten jengiläisten parissa ja pitävät heidät ajan tasalla kysymyksistä, jotka ovat olennaisia aselevon menestyksekkäälle edistämiselle.
BADCO (Black Awareness Community Development Organization) on suunnattu 15-30-vuotiaille afroamerikkalaisille miehille, ja se tarjoaa tukea koulutuksen ja kulttuuritietoisuuden kautta.
Mothers ROC sai alkunsa, kun Wattsin jengirauhan johtaja pidätettiin ja tuomittiin sitten tekaistun syytteen perusteella. Loukkaantuneena, vihaisena ja päättäväisenä hänen äitinsä Theresa Allison lähti tehtävään. Yhdessä Equal Rights Congressin Geri Silvan ja pienen äitiryhmän kanssa perustettiin Mothers ROC:n Los Angelesin osasto.
Se tapahtui joulukuussa 1992. Sittemmin osasto on kasvanut lähes sadan jäsenen suuruiseksi, ja sillä on osastoja Kalifornian Inland Valleyssa, Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa ja St. Louisissa, Missourin osavaltiossa. Theresa Allisonin sanoin:
”Se oli kaipaus, viha ja tarve saada lapsemme takaisin, jotka synnyttivät Mothers ROCin. Perustimme sen varmistaaksemme, että lapsemme eivät enää ole yksin oikeudessa tuomareiden ja lakimiesten armoilla, jotka eivät ole kiinnostuneita oikeudenmukaisuudesta.”
”Perustimme sen ollaksemme niiden kymmenien tuhansien ääni, jotka on suljettu pois ja unohdettu. Lopuksi perustimme sen viedäksemme taistelumme kaduille, tehdäksemme itsemme näkyviksi ja kuulluiksi, ilmoittaaksemme meitä hallitseville ja sortaville voimille, että me rakennamme, me kasvamme, me voitamme.”
Lokakuun 21. päivänä 1993 Chicagossa pidettiin kansallinen jengirauhan huippukokous. Nuoret entiset jengiläiset Clevelandista, Ohiosta, Pittsburghista, Pennsylvaniasta, Minneapolisista, Minnesotasta, Los Angelesista ja monista muista kaupungeista, joilla ei ollut muuta halua kuin kääntää takaisin laitoksen suunnitelma sorrettujen ihmisten, erityisesti afrikkalaisten/latinoamerikkalaisten, tuhoamiseksi.
Vuosien pysähtyneisyyden jälkeen vastarinnan henki on palaamassa mustien amerikkalaisten siihen osaan Amerikkaa, jolla on vähiten menetettävää ja eniten saavutettavaa. Aselevon erityispiirre, joka tekee siitä muihin ”rauhansopimuksiin” (kuten arabien ja Israelin väliseen sopimukseen tai IRA:n tulitaukoon) verrattavan, on se, että se on ollut täysin ruohonjuuritason aloite, johon poliitikot tai mustien johtajat eivät ole osallistuneet. Samoin vastuu sen ylläpitämisestä on kaduilla olevilla ihmisillä.
Olisi typerää olla itsetyytyväinen ja ajatella, että tämä olisi helppo tie. Poliisi on jo vieraillut tulitaukojuhlissa, hajottanut niitä ja ahdistellut läsnäolijoita, tiedotusvälineiden minimaalinen uutisointi on ollut negatiivista, ja provokaattoreiden ja peiteagenttien asentamista provosoimaan yhteenottoja ja siten rikkomaan tulitaukoa on odotettavissa.
Vähemmänkin suurimpana uhkana lienee kuitenkin Bill Clintonin vastikään hyväksymä rikoslaki. Se on vapauttanut miljardeja dollareita kaupungeille, jotta ne ryhtyisivät entistäkin kovempiin toimenpiteisiin rikollisuuden ehkäisemiseksi. LA:ssa uusia vankiloita rakennetaan jo nyt suoraan asuntoprojekteja vastapäätä. Eniten huolta aiheuttaa uusi ”3 Strikes” -laki.
3 Strikes -laki asettaa suurelle määrälle henkilöitä, joilla on aiempia vakavia tai väkivaltaisia rikostuomioita (mukaan lukien väkivaltatuomiot, jotka liittyvät työläisten lakkoon tai poliittisiin mielenosoituksiin) pakolliset vähimmäisrangaistukset 25 vuodesta elinkautiseen. Vaikka nämä tuomiot olisivat tapahtuneet 10, 15 tai 20 vuotta sitten, kolmannesta minkä tahansa rikoksesta voi saada elinkautisen vankeusrangaistuksen.
Monet uskovat, että poliisin houkutus sijoittaa huumeita, aseita tai mitä tahansa saadakseen kolmen rikkomuksen tuomion on liian suuri vastustettavaksi. Se olisi tehokas uusi väline päästä eroon kenestä tahansa, jonka he kokevat uhkaksi, aivan kuten he ovat päässeet eroon niin monista muistakin.
Työrauhan kannattajien suurin vahvuus tulee heidän kyvystään kasvaa ja vaikuttaa useampiin ihmisiin.
Juan Longino ymmärtää todennäköisyydet. ”Juuri nyt olen työtön. Minun on oltava vahva musta mies, jotta en menisi takaisin sinne ja joutuisi tekemisiin harmaan talouden kanssa, jonka tunnen niin hyvin. Mutta se, mikä estää minua menemästä takaisin, on uusi tietoisuuteni ja uusi perheeni. Se, joka minulla on ihmisten kanssa.”
Gary Brown