Yksinkertainen musta tuomarin kaapu on ollut osa elämääni lähes neljä vuosikymmentä. Käytin sitä ensimmäisen kerran vuonna 1975, kun minusta tuli käräjätuomari Arizonassa. Kun minut nimitettiin Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen vuonna 1981, toin saman kaapun mukanani Washingtoniin ja käytin sitä ensimmäisenä päivänä tuomarin paikalla. Vaikka jäin eläkkeelle vuonna 2006, käytän edelleen kaapua toimiessani ”circuit-riderina” ja istun usein, kuten monet eläkkeelle jääneet tuomarit, eri liittovaltion muutoksenhakutuomioistuimissa eri puolilla maata.
Minusta on yllättävää, miten vähän tiedämme siitä, mistä tämä pelkkä musta tuomarin univormu on peräisin. Englannin siirtomaatuomarit käyttivät kaapuja, ja perinne levisi myös Amerikan maaperälle. Mutta englantilaiset tuomarit käyttivät myös värikkäitä kaapuja ja koristeellisia peruukkeja – perinne, jota ei omaksuttu Yhdysvalloissa. Jotkut arvelevat, että korkeimmassa oikeudessa käytettiin aluksi värikkäämpiä vaatteita; tuomioistuimen virallisessa muotokuvassa ensimmäisestä päällikkötuomarista, John Jaysta, hänellä on mustan ja punaisen värinen kaapu, jossa on valkoiset reunukset. Ehkä apokryfinen tarina kertoo, että Thomas Jefferson itse vastusti tällaista tarpeetonta mahtipontisuutta: Koska Jefferson kannatti kiihkeästi vaatimatonta tasavaltalaista kansalaisuutta, hän vastusti ”kaikkea tarpeetonta virallista pukeutumista”, erityisesti ”hirvittävää peruukkia, joka saa englantilaiset tuomarit näyttämään rotilta, jotka kurkistelevat tammenterhojen läpi”. Uskotaan, että vuonna 1801, jolloin John Marshallista tuli ylituomari, tuomareilla oli tapana pukeutua mustaan.
Tänä päivänä kaikki maan liittovaltion ja osavaltioiden tuomarit käyttävät hyvin samanlaista, yksinkertaista mustaa kaapua. Pidän tämän perinteen symboliikasta. Se osoittaa, että me kaikki tuomarit olemme sitoutuneet puolustamaan perustuslakia ja oikeusvaltioperiaatetta. Meillä on yhteinen vastuu.
Huomionarvoista on, että tämä tuomareidemme ja tuomareiden samankaltaisuus on puhtaasti perinnekysymys. Ei ole olemassa sääntöjä, jotka määräävät, mitä tuomareiden tai tuomareiden on pukeuduttava työpöydässä, eikä korkeimman oikeuden kaapuille ole edes yhteistä lähdettä. Tuomioistuimen sisäisestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että 1800-luvulla kaikki tuomarit käyttivät yhden räätälin mustia silkkipukuja. 1900-luvulle tultaessa käytettiin usein muita materiaaleja, ja tuomarit valitsivat kaapunsa korkeakoulututkinnon suorittaneiden ja kuorolaulajien saatavilla olevista kaapuista. Suurimmaksi osaksi olemme kaikki valinneet hyvin samantyylisen mustan tuomaripuvun.
Tietenkin on ollut muutamia poikkeuksia, tahallisia tai tahattomia. Tuomioistuimen marsalkan arkistossa on merkintä siitä, että vuonna 1969 tuomari Hugo Black ”palasi penkille” ilman kaapua ja istui penkillä loppuistunnon ajan ja poistui kollegoidensa kanssa. Siitä ei kuitenkaan ole merkintöjä, tapahtuiko hänen kaapulleen jotain vai unohtiko hän vain laittaa sen päälleen. Ja ylituomari William Rehnquist lisäsi kultaisia raitoja kaapunsa toiseen käsivarteen. Se oli ilmoittamaton lähtö: Hän vain yllätti meidät muutoksella eräänä aamuna. Hän sanoi nähneensä hiljattain Gilbert & Sullivanin oopperan, jossa lordituomari käytti kaapua, jossa oli kultaraitoja. Päällikkömme pyysi hovin ompelijaa ompelemaan niitä hänen omaan kaapuunsa. Itse tein vaatimattoman lisäyksen yksinkertaiseen mustaan kaapuun valitsemalla valkoisen tuomarikauluksen.
Rakkaimmat ajatukseni kaapustani liittyvät korkeimmassa oikeudessa vallitsevaan perinteeseen, jonka mukaan kaapu puetaan päälleni. Perustelupäivinä summeri soi noin viisi minuuttia ennen suullisen käsittelyn alkua. Tuomarit menevät pukuhuoneeseen, joka on tuomioistuimen versio pukuhuoneesta. Jokaisella tuomarilla on oma kaappinsa, ja avustajat auttavat tuomareita kiinnittämään kaapunsa. Sitten tuomarit noudattavat poikkeuksetta hienoa tapaa. Jokainen tuomari kättelee jokaista toista tuomaria ennen oikeussaliin astumistaan – tämä on tärkeä muistutus siitä, että huolimatta tuomareiden ajoittaisista mielipide-eroista tuomioistuin on kollegiaalisuuden ja yhteisen päämäärän paikka.