Puhun Mattin munattomuudesta ikään kuin olisin ollut paikalla, kun hän menetti munansa. En ollut.
En itse asiassa ollut nähnyt häntä 10 vuoteen lukion jälkeen, jonka aikana hän neljä vuotta sitten selvisi kivessyövästä. Mutta olimme flirttailleet tekstiviestillä kolmen kuukauden ajan, lähettäneet kännisiä haiku-runoja ja vitsailleet karkaamisesta Meksikoon. Hän oli yhtä ovelan sarkastinen kuin muistin lukiosta. Ja viehättävä, fiksu ja ystävällinen. Miksi hän oli yhä sinkku? Varsinkin Ohiossa, jossa kaikki meidän ikäisemme olivat jo kolmen lapsen onnettomassa avioliitossa. Sen täytyi johtua munista. Missä vaiheessa suhdetta voi kysyä mieheltä, toimiiko hänen kalunsa?
Vastaus oli luonnollisesti baarissa, kuusi tuoppia sisällä. Seisoin hänen vieressään ja annoin katseeni vaeltaa alaspäin. ”Niin, se syöpä…” Hän kääntyi minuun päin.
”Saitko… tarkoitan… saako se…” Ärtyilin kömpelyydestäni.
”Saanko sen ylös?” hän kysyi puolestani. ”Sitäkö sinä kysyt?” Sitten pisin tauko peniksistä käytyjen humalaiskeskustelujen historiassa.
Vastaus oli ”kyllä”, jonka Matti tuskin lausui ennen kuin syöksyin kimppuun kuin pussaileva hyökkäyskissa. Hengästynyt kasvojen nuoleskelumme sai meidät potkittua ulos baarista ja sitä seuranneesta taksista; emme tunteneet häpeää kummastakaan. Hän kykeni erektioon ilman perhejalokiviä! En välittänyt logistiikasta, miten. Tämä oli modernin tieteen ihme toiminnassa.
Myöhemmin näin soikionmuotoisen laastarin hänen reidessään ja punaiset jäljet, joissa laastarit olivat olleet hänen selässään ja sisäkyljissään. Testosteronilaastarit eivät ole vain seksiä varten. Koska ei ole luonnollista tapaa tuottaa testosteronia, ne ovat myös polttoainetta energiaa ja lihasten rakentamista varten. Ilman niitä, Matt sanoo, hän olisi ”kasa pulliaista.”
Sinä humalaisena yönä todistimme niiden tehokkuuden, useaan kertaan, ja pian sen jälkeen meistä tuli ihmiskunnan ensimmäiset kaksi ihmistä, jotka kokivat todellista, todellista, täydellistä rakkautta. (Tai niin ainakin me sen näimme.)
Vasta kun Matt muutti New Yorkiin minun vuokseni, koin sen, mitä nyt kutsuimme Kuukausipainajaiseksi. Kiitos sen suosion doping-ammattilaisurheilijoiden keskuudessa, testosteroni on valvottu aine. Joka 30. päivä kohtaamme uuden rypyn testosteronireseptin saamisessa.
Uusi lääkäri, joka epäilee, että tarvitsemme valvottavan aineen reseptin. Uusi vakuutusasiamies, joka sanoo syövän olevan olemassa oleva sairaus tai vaatii kokeilemaan tehotonta rinnakkaislääkettä. (Ilman vakuutusta laastarit maksavat 400 dollaria kuukaudessa.) Kaksikymmentä uutta apteekkia, jotka eivät pidä lääkettä eivätkä tilaa sitä. Uusi lääkevalmistaja, joka päätti varoittamatta lopettaa lääkkeen pakkaamisen tietyssä annoksessa ja pakottaa meidät aloittamaan koko prosessin alusta. Uusi osavaltion, tai liittovaltion, tai paikallinen laki, joka lyhentää niiden päivien määrää, jotka meillä on aikaa täyttää resepti, joka ei saa olla päällekkäinen olemassa olevan lääketarjontamme kanssa.
Tätä on elämä, kun poikaystävällä ei ole munaa.
Kykymme harrastaa seksiä on riippuvainen näistä typeristä laastareista. Meillä ei ole mitään kontrollia niihin, ja haluamme niiden pysyvän samanlaisina, ikuisesti. Kun uusi tiesulku venyttää Mattin kuukausittaista laastarivarastoa muutamalla lisäpäivällä, hän saa kuumia aaltoja ja joskus pyörtyy. Tulee itkuisia romahduksia. Ja – mikä on kaikista pelottavinta – Matt ei voi antaa minkään henkisten tai emotionaalisten tekijöiden häiritä. Jokainen uusi lääkitys tuo mukanaan lukuisia uusia yllätyksiä. Viime aikoina olemme kokeilleet uutta, suurempia annoksia sisältävää geeliä, joka on lisännyt Mattin seksihaluja ja antanut hänelle lisää rintakarvoja.
Joo, minulla on perspektiiviä. Tiedän, että lääkkeisiin turvautuminen ei ole yhtä painajaismaista kuin kivessyöpä, joka sai hänet tänne. Sitä ei voi verrata leikkaukseen, joka poisti Mattin miespuoliset osat, tai kemoterapiaan. Ja hei, hänen on fyysisesti mahdotonta saada minua raskaaksi, joten säästämme rahaa ehkäisyssä. (Kun hän saa orgasmin, mitään ei tule ulos. Se tekee seksistä uskomattoman kätevää.)
Ei kuitenkaan ole mitään lupausta siitä, että hän saisi maagisesti erektion vaikka laastarin avulla. Onneksi hänellä on, mutta pelkään, että jonain päivänä hänen kroppansa voi vain päättää, että nyt riittää. Se on mahdollisuus, jonka ajatteleminen kolme vuotta suhteemme jälkeen tuntuu pahalta.
Kuukausittain, kun painajainen palaa, kysyn itseltäni, rakastaisinko hyvin erilaista Mattia. Mitä jos hänestä tulisi tuollainen läjä vanukasta? Mitä jos ilman fyysistä purkautumista, kuten juoksua ja tasapainossa olevia hormoneja, hänestä tulee masentunut, ja hänen mielialanvaihtelunsa työntävät minut pois? Ja mikä tärkeintä, mitä jos hän ei pysty tyydyttämään fyysisiä tarpeitani, eikä hänellä ole enää mitään tarpeita, joita minun pitäisi tyydyttää?
Viime viikolla päivällisellä meksikolaisessa ravintolassa lähellä asuntoamme Matt lapioi riisiä suuhunsa kuin nälkäinen hirviö. Nauroin itsekseni; hänen kamalat pöytätapansa ovat vitsi. Mutta sen sijaan, että olisin särähtänyt siitä, pamautin selittämättömästi mahdottoman kysymyksen.
”Mitä tapahtuu, jos seisokkilaastarit lakkaavat toimimasta?”
Hänen pureskelunsa hidastui, kun hän katsoi minua. ”En tiedä.”
Tuijotimme toisiamme hetken hiljaa ja palasimme takaisin enchiladojemme pariin. Ajattelin, että pakottaminen käsittelemään epämiellyttäviä hypoteeseja oli jotain, mitä kaikkien kypsien, vakavasti otettavien aikuisten on tehtävä. Ehkä se onkin. Mutta on jotain sanottavaa siinä, että toisinaan hyväksymme naiiviuden, että yksinkertaisesti jätämme huomiotta asiat, joita emme kestä ajatella. En ollut paikalla, kun hän menetti pallinsa; tärkeintä on, että olen täällä nyt.
Kuvakrediitti: Gallerystock
.