Lauloipa Orbach ”Try to Rememberia” ”Fantasticksin” reippaana kertojana vuonna 1960 tai vaihtoi piikkejä etsiväkollegoidensa ja vastentahtoisten todistajien kanssa televisiossa viime vuosina, Orbachista huokui vinksahtaneen oloinen, rähjäinen maskuliinisuus, joka oli hänelle aivan omaa. Musikaalitähtenä hän loi uudenlaisen sankarin, joka oli kaukana John Raittin, Howard Keelin ja Alfred Draken kaltaisista tyylikkäistä, keikistelevistä Adoniseista (vaikka hän lauloi heidän tapaansa kaikuvalla baritonilla). Hän kukoisti aikana, jolloin Broadway-musikaalin sankarista oli nopeasti tulossa uhanalainen laji. Hänen muistolleen Broadwaylla aiottiin eilen illalla himmentää valoja, sanoi amerikkalaisten teattereiden ja tuottajien liiton puheenjohtaja Jed Bernstein.
Tällaisissa esityksissä kuin ”Promises, Promises” (Neil Simonin ja Burt Bacharachin vuonna 1968 tekemä sovitus elokuvasta ”The Apartment”) ja ”42nd Street” vuonna 1980 Orbach oli musiikillinen vastine amerikkalaisilla valkokankailla esiintyville karvaammille pääosanesittäjille, näyttelijöille kuten Dustin Hoffmanille ja Jack Nicholsonille. Hänen karhea yksilöllisyytensä saattaa selittää hänen kestävyytensä Broadwayn näyttämöllä aikana, jolloin muut lupaavat musikaalinäyttelijät – kuten Larry Kert, Robert Goulet ja Robert Morse – eivät pystyneet jatkamaan läpimurtomenestystään.
Herra Orbach saattoi olla lajinsa viimeinen: yksikään miestähti ei ole sen jälkeen saavuttanut hänen musikaaliuransa laajuutta ja jatkuvuutta. Vaikka hän näytteli korruptoitunutta, hopeakielistä lakimiestä Billy Flynniä Bob Fossen musikaalissa ”Chicago” vuonna 1975, Orbach oli parhaimmillaan kovana miehenä, jolla on sulava keskusta.
Kriitikko Clive Barnes kirjoitti The New York Times -lehdessä ”Promises, Promises” -elokuvasta ja sanoi Orbachin esittävän onnettoman kunnianhimoista, moraalisesti hämmentynyttä sankaria seuraavasti: ”Hän tekee ganglesta verbin, koska hän tekee juuri sitä. Hän jengailee. Hän myös laulaa tehokkaimmin, tanssii satunnaisimmin ja näyttelee mukaansatempaavasti ja täydellisen hallitusti epätoivon tunteen vallassa”.”
Vaikka hän oli yhtä vakuuttava diktaattorijohtajana David Merrickin Broadway-versiossa elokuvasta ”42nd Street”, jossa Orbach herätti uutta elinvoimaa showbisneksen karuimpiin kliseisiin. Kun esityksen ensi-illan päätteeksi Merrick hätkähdytti yleisöä ja näyttelijöitä ilmoittamalla, että ohjaaja Gower Champion oli kuollut, juuri Orbachilla oli makua ja auktoriteettia vaatia esiripun laskeutumista. Orbachin muihin tärkeisiin näyttämörooleihin kuuluivat muun muassa Mack the Knife 1950-luvun lopulla ilmestyneessä Off Broadwayn merkkipaalussa ”Kolmen pennin ooppera” ja El Gallo, hyväntahtoisesti vuorovaikutteinen kertoja elokuvassa ”The Fantasticks”, joka esitettiin Sullivan Street Playhousessa vuonna 1960 ja josta tuli New Yorkin pitkäikäisin musikaali. Walter Kerr kirjoitti tuosta esityksestä The New York Herald Tribune -lehdessä: ”Herra Orbach on epäilemättä matkalla.”