Kesän kuumuudessa ja kosteudessa nurmikot kasvavat nopeasti, ja tiheä niitto luo voimakkaan janon. Helpotusta toistuvaan ja uuvuttavaan askareeseen etsivät monet amerikkalaiset löytävät lohtua jääkylmästä oluesta. Mikä olut hyppää apuun? Kyselyn tekeminen on yhtä vaikea tehtävä kuin nurmikonleikkuu; vastaus on kerta toisensa jälkeen sama: yhdeksän kymmenestä oluenjuojasta suosii kevyttä, vähärunkoista oluttyyppiä, joka tunnetaan nimellä ”American Pilsner.”
Käsityöläisoluiden harrastajat saattavat kiistellä ”American Pilsner” -nimen paikkansapitävyydestä, mutta panimoilla on vankka puolustus sen käytölle. Amerikkalainen pilsner-tyyli syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja sen vanhemmat olivat germaanisten valtioiden jaloja lager-oluita.
Ylpeiden, ensimmäisen polven saksalaisten panemat amerikkalaiset lager- ja pilsner-oluet olivat aikoinaan identtisiä kotimaan oluiden kanssa. Se, mikä sai ne poikkeamaan vanhan maailman juuristaan, oli erilaisia tekijöitä, jotka vaikuttivat olueen ja Yhdysvaltoihin 1880-luvulta alkaen yli 90 vuoden ajan. Biologisen evoluution tavoin muutokset olivat hitaita ja tasaisia ja päättyivät täysin uudenlaiseen oluttyyppiin.
Amerikka ei todellakaan ollut Eurooppa. Ilmasto oli erilainen, kesät olivat kuumempia, ja maassa oli omat, ainutlaatuiset yhteiskunnalliset asenteensa. Amerikka kukoisti ylellisyydestä, tervehti massakulutusta ja sai maineen kovasta työstä, kovasta pelaamisesta ja kovasta juomisesta. Alkuperäisiä eurooppalaisia lagereita kevyempi olut sopi täydellisesti amerikkalaiseen luonteeseen, ja jo kauan ennen kieltolakia panimot muuttivat reseptejä antaakseen kuluttajille sen, mitä he halusivat.
Laki kieltolaki oli tietysti toinen vaikutus tyyliin. ”Suuren kokeilun” aikana amerikkalaisilta kiellettiin olut. Edes laiton toiminta ei auttanut. Salakuljettajat suosivat viskiä. Helpommin käsiteltävissä kuin oluttynnyri, viski tarjosi suuremman paukun kuljetusrahoille. Tyypillisesti sekoitusjuomana tarjoiltuna viski oli maultaan ja koostumukseltaan kevyempää kuin olut, ja kieltolain 13 pitkän vuoden aikana se käänsi maan makumaailman.
Kieltolain kaltaiset olosuhteet käynnistivät amerikkalaisen oluen muutoksen, ja maailman lama yhdessä luonnonkatastrofien kanssa viimeisteli työn. Vaikka Roosevelt lopetti kieltolain vuonna 1933, suuri lama jatkoi oluen kuristusotetta. Kiellon jälkeen panimot olivat rahapulassa ja turvautuivat lama-ajan kotiäitien käyttämään tekniikkaan: he venyttivät reseptejä ja kevensivät makua entisestään. Jos lama ei olisi ollut tarpeeksi paha, Amerikan sydänmaa – viljavyöhyke – kärsi yhdestä historian pahimmista kuivuuskausista. Ohran tarjonta supistui ja hinta nousi pilviin.
Ohranvalmistajat turvautuivat muihin viljalajikkeisiin, joita he kutsuivat ”lisukkeiksi”. Maailman panimokulttuurit tunsivat muiden viljojen käytön jo vuosituhansien ajan. Siirtomaa-ajan Amerikassa John Winthrop Jr. dokumentoi ensimmäisen kerran maissilla panemisen vuonna 1622. Kirjeenvaihdossaan englantilaisten viranomaisten kanssa hän kuvaili maissin lisäämistä ohramallasmäskiin ja totesi, että siitä saatiin kunnon olutta.
Liikkeen kieltolain jälkeisessä panimotoiminnassa maissin osuus amerikkalaisten pilsner-tyyppisten oluiden viljamäärästä oli 25-40 prosenttia. Prosessissa väri, maku ja runko kevenivät jälleen, mikä erotti oluen entisestään eurooppalaisista sukulaisistaan. Niin monen oluttoman vuoden jälkeen kiitolliset amerikkalaiset juojat tuskin huomasivat eroa. Mitä väliä sillä oli? Vihdoinkin olut oli palannut.
Kuluttajien muuttunut makumieltymys jatkui läpi toisen maailmansodan ja pitkälle sen jälkeiseen nousukauteen. Kun kysyntä vahvistui, panimot jatkoivat uuden tyylin jalostamista. Käyttöön otettiin innovaatioita, joista merkittävimpiä olivat ”korkean painovoiman panimo” ja kokeilut muiden ”lisäaineiden” kanssa. Suhde eurooppalaisiin lageroluihin oli lopulta vain kaukainen oksa sukupuussa.
20. vuosisadan lopulla maininta amerikkalaistyylisestä pilsner-oluesta luo mielikuvan jättimäisistä panimoista, jotka tuottavat ”kaavaolutta”, jossa on vain vähän hienostuneisuutta – miten epäreilua. Klassisten tyylilajien paneminen on haastavaa, ja amerikkalainen pilsner kilpailee kaikkien muiden kanssa. Panimoiden on valvottava tarkasti kaikkia panimo-, käymis- ja kypsytysvaiheita, ja hienojen kokkien tavoin heidän on harjoitettava tarkkaa harkintaa raaka-aineiden valinnassa ja panimotekniikoissa. Jos he ostavat maltaita tai humalaa, joissa on liikaa rikkiä, siitä johtuva DMS (kasviperäinen luonne) kevyessä, herkässä oluessa voi pilata koko erän. Virheellinen mash-in, lisäaineiden ja maltaan väärä suhde, liian lyhyt kiehautus, heikko hiiva, väärä käymislämpötila ja lukemattomat muut ongelmat voivat jokainen soittaa hapanta sävyä oluessa, jonka on heijastettava hienovaraista harmoniaa.
Jotkut maan koulutetuimmista ja ansioituneimmista panimoista valmistavat sekä American Standard- että Premium-, Pilsner-oluet samasta pohjasta. He käyttävät aluksi maltaita, jotka on kasvatettu tiukkojen eritelmien mukaisesti Kalliovuorilla ja pohjoisilla tasangoilla. Tähän lisätään 25-40 prosenttia maissia ja riisiä Standard American Pilsneriin ja hieman vähemmän Premium-versioon. Molemmat tyypit noudattavat samaa panimoprosessia ja tuottavat samankaltaisia ominaisuuksia.
American Pilsneriin valittua humalaa tutkitaan yhtä paljon kuin viljaa. Vaikka panimot hillitsevät humalamääriä, resepti vaatii korkealaatuisten lajikkeiden käyttöä, ja se sisältää klassisia eurooppalaisia humalalisäyksiä, kuten Saaz, Tettenang ja Hallertau, joita joskus täydennetään Mt.Hoodin, Northern Brewerin ja muiden sekoituksilla.
Oscarin arvoisen sivuroolin saa myös hiiva, joka vaikuttaa osaltaan oluen profiiliin. Panimot valitsevat kannan, joka heikentää (käy mahdollisimman suuren osan oluesta) ja sitten flokkuloituu nopeasti (irtoaa suspensiosta), jolloin jäljelle jää poikkeuksellisen kirkas olut. Eräs yhdysvaltalainen panimo ja useat eurooppalaiset panimot käyttävät Beechwoodia flokkulaation edistämiseksi. Kun hiiva lisätään ilmastointisäiliöihin puolitoista tuumaa leveinä ja kaksi jalkaa pitkinä kaistaleina, hiiva tarttuu pyökkipuuhun, mikä nopeuttaa flokkulaatiota ilman luonnottomia lisäaineita.
Valmistuttuaan American Pilsner kaatuu puhtaana ja kirkkaana. Vaalean vaalean oljenvärisenä se loistaa kimaltelevana kaunottarena ja kertoo panimon huolellisuudesta. Sen yläpuolelle lasiin nousee täydellisen puhdas valkoinen kruunu, joka sitten romahtaa eloisaksi kuohuvaksi.
Erikoisempi kuin ulkonäkönsä, aromi seisoo yksin olutmaailmassa. Mikään muu oluttyyli ei voi ylpeillä puhtaammalla tuoksulla kuin amerikkalainen Pilsner. Tuoksu vapauttaa tuskin lainkaan piirteitä, ehkä kevyen vihjeen humalasta ja ehkä kevyen kukkaisen tai hajusteisen hiivasävyn, mutta molemmat ovat ohimeneviä ja jättävät juojan pohtimaan, oliko se todella havaittu vai vain kuviteltu. Siitä huolimatta tuoksu ennakoi tarkasti oluen luonteen.
American Pilsner kietoo luonteensa häveliäästi salaperäisyyteen joko kulauksen tai nielaisun yhteydessä. Parhaimmissa esimerkeissä juoja ei koskaan havaitse mallas- tai humalalajikkeita. Alhaiset jäännössokerit ja vain 8-15 IBU:n (katkeruusyksikön) humala, joka on tuskin havaittava määrä, ovat kärkipäässä luetteloa siitä, mitä on poistettu. Oluen puhtautta lisää myös se, että siinä ei ole diasetyyliä (voinen), esteriä (hedelmäinen), DMS:ää (kasviperäinen), asetaldehydiä (vihreä omena), fuselia (liuottimen tai dieselin kaltainen) tai muita käymisen sivutuotteita. Jäljelle jää pehmeä, puhdas olut, jossa maltaiden ja humalan välinen tasapaino on taitavasti toteutettu. Maku viipyy hetken, mutta häviää sitten nopeasti kuivien maltaiden kevyeksi aistittavuudeksi, jossa ei ole humalan katkeruutta. Itse asiassa American Pilsnerin merkittävin ominaisuus on sen erinomainen tasapaino. Maultaan ja koostumukseltaan kevyt American Pilsnerin paras ominaisuus on sen vaatimattomuus; se kuvastaa Amerikan parhaita piirteitä. Se on yksinkertainen ja suoraviivainen.
Vaikka Yhdysvallat tunnetaan loistavien tietokoneiden, lääkkeiden ja ilmailutekniikan kotimaana, se on laajemmin tunnettu enemmän kuluttajille suunnatuista tuotteista. Mikä muu maa tarjoaa enemmän laatua? Farkuista maataloustuotteisiin ja televisiolähetyksistä lava-autoihin Amerikka hallitsee maailmanmarkkinoita, niin myös American Pilsnerin kohdalla. Lontoossa, Brysselissä, Münchenissä ja Tokiossa näiden kaupunkien asukkaat puhuvat lämmöllä kokemuksistaan American Pilsneristä. Kummallista kyllä, sitä pidetään kotimaassa liian usein hylkiönä. Useimmat oluenjuojat ovat aloittaneet oluttyylillä, ja valitettavasti yhä useammat hylkäävät sen kelvottomana – kuinka väärin.
Olepa se sitten napattu kylmästä jääkaapista tai nostettu jäisestä ammeesta, amerikkalainen pilsner hallitsee vaativan roolin. Se miellyttää suurta, hiljaista enemmistöä, edustaa enemmän kuin asianmukaisesti Yhdysvaltoja ulkomailla ja sammuttaa pehmeästi polttavan janon. Seuraavan kerran, kun makunystyrät haalistuvat tai kuumuus ottaa vallan, yritä tarttua amerikkalaiseen Pilsneriin. Älä tuomitse ennakkoon. Tee sen sijaan aikamatka oluenjuonnin juurillesi ja uudista tuttavuutesi maailman klassikon kanssa omalta takapihaltasi.
Painettu Gregg Smithin luvalla.