Lasiensa, sikarinsa ja rasvamaalattujen viiksiensä kanssa Groucho Marx johti Marxin veljesten maanista hullunmyllyä yli tusinassa elokuvassa, ja hänen nopeatempoisen, sardonisen älykkyytensä ja kaksimielisyyksien mestaruutensa korostivat sitä. Kunnianhimoisen äitinsä kannustamana Groucho ja hänen veljensä kehittivät yksilöllisiä persoonallisuuksiaan raatamalla vaudeville-piirissä yli 15 vuoden ajan ennen kuin veivät esityksensä Broadwaylle vuonna 1924. Työskennellessään George S. Kaufmanin kaltaisten käsikirjoittajien ja Margaret Dumontin kaltaisten näyttelijöiden kanssa Groucho ja Marxin veljekset toivat lopulta komediallisen kaaoksensa elokuvateattereihin sellaisilla varhaisilla hiteillä kuin ”The Cocoanuts” (1929), ”Animal Crackers” (1930) ja ”Monkey Business” (1931). Aikanaan aliarvostettu ”Duck Soup” (1933) löysi ryhmän hillittömän luovuuden huipullaan, kun taas suunnitelmallisemmat ”A Night at the Opera” (1935) ja ”A Day at the Races” (1937) olivat kiistatta yleisön suosiossa. Vaikka Marxin veljesten elokuvaura alkoi hiipua toista maailmansotaa edeltävinä vuosina, Groucho nautti pitkästä toisesta urasta rakastettuna juontajana pitkäaikaisessa peliohjelmassa ”You Bet Your Life” (NBC, 1950-1961), joka alkoi radiossa vuonna 1947. Veljiään Chicoa ja Harpoa ja lähes kaikkia aikalaisiaan kauemmin elänyt 82-vuotias koomikko sai yleisön nauramaan viimeisen kerran loppuunmyydyssä Carnegie Hallissa vuonna 1972. Kauan ennen kuolemaansa Grouchosta oli tullut muutakin kuin elokuvatähti ja koomikkolegenda – hän oli erottamaton osa amerikkalaista ikonografiaa.
Syntynyt Julius Henry Marx 2. lokakuuta 1890 New Yorkissa, hän oli yksi viidestä pojasta, jotka syntyivät juutalais-saksalaisille maahanmuuttajille Minnie ja Samuel ”Frenchie” Marxille. Vaikka esikoispoika oli kuollut vain kuukausia syntymän jälkeen, Juliuksella (myöhemmin Groucho) oli kaksi vanhempaa veljeä, Leonard (Chico) ja Arthur (Harpo), sekä kaksi nuorempaa sisarusta, Milton (Gummo) ja Herbert (Zeppo). Marxin äidin perhe oli taiteilijaperhe, ja siihen kuului kuuluisa vaudeville-tähti Al Shean suositusta Gallagher ja Shean -tiimistä. Minnie, Marxin perheen kunnianhimoinen matriarkka, oli määräävä voima kaikkien pienten lastensa elämässä, ja jo varhaisesta iästä lähtien hän kasvatti heitä seuraamaan Shean-sedän jalanjälkiä. Chico ja Harpo osoittautuivat virtuoosiksi pianon ja harpun soittamisessa, ja Grouchosta kehittyi kunnioitettava laulaja, ja lisäksi hän osoitti vaikuttavia taitoja kitaransoitossa.
Tarve auttaa taloudellisesti vaikeuksissa olevan Marxin perheen elättämisessä johti siihen, että Groucho keskeytti koulunkäynnin jo varhain. Useiden matalapalkkaisten pikkutöiden jälkeen 15-vuotias Marx-poika murtautui showbisnekseen vuonna 1905 osana Leroy Trio -nimistä musikaalista vaudeville-esitystä. Sitä seurasi lisää esityksiä, kunnes Minnie – joka toimi managerina – kokosi uuden ryhmän, joka koostui aluksi Grouchosta, Gummosta ja Mabel O’Donnellista ja jota kutsuttiin nimellä The Three Nightingales (Kolme yölaulua), jonka nimi muutettiin The Four Nightingales (Neljä yölaulua), kun siihen myöhemmin lisättiin Harpo. Kun Minnie itse lopulta liittyi poikien joukkoon lavalle yhdessä heidän tätinsä Hannah Schiklerin kanssa, laajennettua ryhmää kutsuttiin lyhyen aikaa nimellä The Six Mascots. Kierrettyään suurimman osan itäistä vaudeville-piiriä vähäisellä menestyksellä Minnie ja Frenchie siirsivät Marxin klaanin Chicagoon, IL:ään vuonna 1909. Uudesta kotipesästään käsin perhe matkusti laajalti ympäri Keskilänttä työskennellen alueen tuottoisassa vaudeville-piirissä.
Yksi erityisen rankan esityksen aikana Groucho, Harpo ja Gummo alkoivat keventää tilannetta – vaikkapa vain omaksi huvikseen – kertomalla useita improvisoituja vitsejä. Kun vitsit tuottivat odottamattoman suotuisia tuloksia, Marxin veljekset päättivät ottaa komiikan näkyvämmäksi osaksi esitystään. Seuratessaan tuon ajan suosittua trendiä seurue kiersi luokkahuonemusiikkikomedian ”Fun in Hi Skule” kanssa läpi vuoden 1910. Groucho johti esitystä saksalaisella aksentilla puhuvana Herr Teacherina, hahmona, joka loi pohjan suurelle osalle hänen myöhemmästä roolistaan valkokankaalla. Kaksi vuotta myöhemmin Chico liittyi perheeseen ”Hi Skulen” spin-offiin ”Herra Greenin vastaanotto”, joka oli alkanut suositun edeltäjänsä toisena näytöksenä.
Groucho ja hänen veljensä jatkoivat näyttämömenestystään tuotannoissa, kuten heidän setänsä Al Sheanin käsikirjoittamassa pitkäikäisessä ”Home Again” (1914). Shean oli se, joka sovitti Harpon vastenmielisyyden julkista puhumista kohtaan vähentämällä hänen dialoginsa niin, että esitys muuttui pantomiimiksi. Vuonna 1915 tapahtuneen RMS Lusitania -aluksen uppoamisen ja ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen saksalaisvastaiset tunteet nousivat niin korkealle, että Groucho joutui luopumaan aiemmasta tunnusomaisesta aksentistaan ja luomaan nopeasti uuden persoonan. Hän valitsi viisastelevan huijarin hahmon, ja vuonna 1920 Marxin veljekset palasivat New Yorkiin ikonisen persoonallisuutensa kanssa. Grouchon sikaria heiluttavan huijarin lisäksi mukana olivat Chico, nopeasti puhuva italialainen, ja Harpo, mykkä, lapsellinen huijari. Zeppo, joka oli korvannut vanhemman veljensä Gummon muutamaa vuotta aiemmin, näytteli suoraselkäistä miestä pelkästään siksi, että hän oli porukan korkein ja komein.
Tässä vaiheessa Marxin veljekset olivat yksi Amerikan suosituimmista vaudevillenumeroista. Suurelta osin Grouchon luovan ohjauksen alaisuudessa ja Chicon vaikuttavan liiketoimintaosaamisen tukemana he tekivät ennennäkemättömän harppauksen ja veivät vaudevillenumeron Broadwayn pyhiin saleihin. Vuonna 1924 he avasivat musikaalirevyy ”I’ll Say She Is”, joka oli suurelta osin aiempien sketsien yhdistelmä. Esityksestä tuli läpimurtohitti, joka huipentui hulvattomaan pätkään, jossa Groucho esitti rakastunutta Napoleonia, ja se kesti lähes vuoden. Tänä aikana Groucho – joko kiireessä tai yksinkertaisesti kyllästyneenä liimapurukumin levittämiseen – korvasi tekoviikset liioitelluilla viiksillä, jotka oli tehty kokonaan mustalla voitelumaalilla ja joilla oli yhteensopivat kulmakarvat. Ulkonäkö – yhdistettynä aina läsnä olevaan sikariin, silmälaseihin ja kyyristyneeseen keikarointiin – säilyi 20 vuoden ajan, ja hänestä tuli yksi historian tunnistettavimmista karikatyyreistä.
Tunnetun teatterikriitikon Alexander Woolcottin rohkaisemana veljekset ottivat pysyvästi käyttöönsä taiteilijanimet Groucho, Chico, Harpo ja Zeppo seuraavassa Broadway-esiintymisessään, vuonna 1925 ilmestyneessä näytelmässä ”The Cocoanuts”. Irving Berlinin säveltämän musiikin ja sanoitukset toimittanut George S. Kaufman oli kirjoittanut Marxin veljeksille tarinan, jonka tapahtumat sijoittuvat Floridan epäonnisen maabuumin aikaan merenrantahotelliin. Kaufman auttoi osaltaan muokkaamaan veljesten tunnusomaisia hahmoja tässä menestyksekkäässä tuotannossa, ja hän jatkoi kehitystä heidän seuraavassa musikaalikomediassaan ”Animal Crackers”, joka sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1928. Vielä anarkistisempi ”Animal Crackers” vakiinnutti Marxin veljesten aseman yhtenä Amerikan suurimmista esiintyjistä, mikä houkutteli pian elokuvastudioita, jotka halusivat käyttää hyväkseen puhuvan elokuvan uutta uutuutta.
Marxin veljekset solmivat Paramount Picturesin kanssa viisivuotisen sopimuksen, ja Marxin veljekset alkoivat työstää elokuvasovitusta elokuvasta ”The Cocoanuts” (”Kaakaopähkinät”) (1929) päivisin New Yorkin Astoria-studioilla, minkä jälkeen he palasivat Broadwaylle esiintyäkseen joka ilta edelleen pyörivässä elokuvassa nimeltä ”Animal Crackers”. Vaikka tuon ajan alkeelliset äänitekniikat aiheuttivat useita haasteita kuvausten aikana, lopputulos – josta Groucho ja hänen veljensä olivat kuulemma aluksi tyrmistyneitä – sisälsi tarpeeksi heidän maanista energiaansa ja napakkaa dialogiaan saadakseen elokuvayleisön ulvomaan. Valitettavasti tätä ammatillista riemuvoittoa varjosti lannistumattoman Minnie Marxin kuolema syyskuussa 1929.
Kun elokuvadebyyttinsä tuotti vaikuttavia lipputuloja, Groucho ja pojat palasivat Astoria-studioille kuvaamaan toista elokuvaansa Animal Crackers (1930). Kuuluisan tutkimusmatkailijan, kapteeni Geoffrey T. Spauldingin roolissa Groucho aiheutti tuhoa rikkaan leskirouvan, rouva Rittenhousen (Marx Brothersin vakituinen yhteistyökumppani Margaret Dumont) hänen kunniakseen järjestämillä illallisilla. Spauldingin hillittömän kerskakuljettajan hahmo liitettiin Marxiin läheisimmin koko hänen loppu-uransa ajan, ja elokuva jäi yhdeksi Marxin veljesten laajan elokuvakatalogin rakastetuimmista. Kahden ensimmäisen elokuvansa menestyksen myötä Groucho, hänen veljensä ja heidän perheensä muuttavat Hollywoodiin vuonna 1931.
Heidän kolmas elokuvansa Paramountille, ”Monkey Business” (1931), oli myös ensimmäinen Marxin veljesten elokuva, joka oli kirjoitettu nimenomaan valkokangasta varten eikä perustunut olemassa olevaan näytelmään. Se sisälsi vain vähän Grouchon, Chicon ja Harpon temppuilua haittaavaa juonta, ja toiminta tapahtui suurelta osin valtamerilaivalla, johon pojat olivat ahtautuneet. Monkey Business lainasi runsaasti aiempaa näyttämömateriaalia ja sai lisää komediaa Shean-sedän kirjoittamien lisäpätkien ansiosta, ja se oli vielä suurempi hitti kuin heidän kaksi edellistä elokuvaansa. Marxin veljekset olivat nyt virallisesti Hollywoodin elokuvatähtiä.
”Hevosen höyhenet” (1932) oli samankaltainen vapaamuotoinen temppuilu college-elämästä, jossa professori Wagstaff (Groucho) aloittaa sekasorron anti-establishment-hymnillään ”I’m Against It” (Minä olen sitä vastaan) ja lisää kaaosta rekrytoimalla Chicon ja Harpon pelaamaan epäsovinnaisessa jalkapallojoukkueessaan. Suosionsa huipulla Marxin veljekset olivat tuona vuonna TIME-lehden kannessa elokuvan pysäyttävän huipennuksen kuvassa, jota usein kuvaillaan yhdeksi elokuvahistorian suurimmista jalkapalloon liittyvistä hetkistä. Samana vuonna Groucho teki Chicon kanssa yhteistyötä radiossa NBC:n komediassa ”Flywheel, Shyster and Flywheel” (1932-33), jossa hän esitti hulvattoman epäpätevää asianajajaa Waldorf T. Flywheeliä, jota avusti hänen kömpelö työntekijänsä Ravelli (Chico). Ilmeisistä syistä Harpo ei osallistunut ääniohjelmaan.
Absurdi satiiri sotapolitiikasta, ”Ankkakeitto” (1933), jossa Groucho näytteli Rufus T. Fireflyta, pienen konkurssikypsän Freedonia-maan johtajaa, jota avusti ja tuki pari lojaalisuushaasteista vakoojaa (Chico & Harpo). Vaikka sitä lopulta pidettäisiinkin komediaryhmän elokuvallisena mestariteoksena, ”Ankkakeitto” osoittautui aikanaan liikaa joillekin katsojille ja kriitikoille, eikä se täyttänyt vaikeuksissa olevan Paramountin korkeita lipputulo-odotuksia. Marxin veljesten ja Paramount Picturesin suhteet olivat kireät ja heidän viiden elokuvan sopimuksensa studion kanssa täyttyi, joten Marx Brothersin ja Paramount Picturesin tiet erosivat samana vuonna. Veli Zeppo, joka oli vaikuttavista komediallisista kyvyistään huolimatta ollut pitkään kiittämättömässä suoranaisen miehen roolissa, päätti myös lopettaa ammatillisen suhteensa veljiinsä Ankkakeiton julkaisun jälkeen.
Marxin veljekset olivat nyt kolmihenkinen tiimi, ja Metro-Goldwyn-Mayer otti heidät tuotantopäällikkönsä Irving Thalbergin kehotuksesta mukaansa, ja tämä muokkasi Marxin veljeskolmikon uudestaan studiossa vakiintuneella tavalla. Thalberg uskoi vakaasti kerronnan rakenteeseen ja uskottaviin hahmoihin, ja hän teki veljeksistä sympaattisempia ja auttavaisempia hahmoja ja sisällytti elokuvaan rakkaustarinoita vetoamaan yleisöön, joka ei ollut yhtä ihastunut joukkueen tavanomaiseen maaniseen ja tuhoisaan huumoriin. Näiden muutosten, tyylikkäämpien tuotantoarvojen ja ”Cocoanuts”-käsikirjoittajien Kaufmanin ja Ryskindin paluun sekä uuden ohjaajan Sam Woodin myötä MGM julkaisi ”Yö oopperassa” (1935). Huolimatta siitä, että joidenkin fanien mielestä paisutetut tuotantoarvot ja sakariinimaiset romanttiset elementit heikensivät komedian anarkistista särmää ja hidastivat elokuvan vauhtia, ”Yöstä oopperassa” tuli kuitenkin Groucholle ja hänen veljeksilleen mammuttihitti, heidän suurin menestyksensä sitten ”Hevosen höyhenien”.
Kokeiltuaan materiaalia laajalti näyttämötapahtumissa ennen tuotannon aloittamista – tämä oli toinen taktiikka, jota Thalberg vaati – Groucho, Chico ja Harpo palasivat takaisin elokuvaansa ”Päivä kilparadoilla” (”Päivä kilparadoilla”, 1937). Sen juoni sisälsi yrityksen pelastaa vaikeuksissa oleva parantola, täysiverisiä hevosia ja tavanomaisia hassutteluja, ja se tuotti jälleen yhden hitin Marxin veljeksille ja MGM:lle. Valitettavasti Thalbergin äkillinen kuolema kesken tuotannon vei Groucholta ja hänen sisaruksiltaan heidän suurimman mestarinsa studiolla, ja sen seurauksena heidän myöhempien MGM:n elokuviensa laatu kärsi. Otettuaan jonkin aikaa aikaa Warner Brothersin ”The King and the Chorus Girl” -elokuvan (1937) käsikirjoittamiseen Groucho liittyi Chicon ja Harpon kanssa RKO:lle lainaksi ”Room Service” -elokuvaan (1938), joka oli ainoa Marx Brothersin elokuva, jota ei ollut kirjoitettu nimenomaan heille. Siinä esiintyi kuitenkin vähän tunnettu näyttelijätär Lucille Ball, joka itse nousi komedialliseksi suurmieheksi.
Palattuaan MGM:ään Marxin veljekset tekivät nopeasti kaavamaiset ja suhteellisen vaisut elokuvat ”At the Circus” (1939) ja ”Go West” (1940). Groucho ja hänen veljensä päättivät sitoutumisensa studioon elokuvalla ”The Big Store” (1941), jonka ikääntyvät ja yhä enemmän pettymään joutuneet Marxin veljekset laskuttivat tuolloin viimeiseksi elokuvakseen. Kun hänen elokuvauransa oli ilmeisesti päättynyt, Groucho toimi vuosina 1943-44 ”Pabst Blue Ribbon Town” -radio-ohjelman juontajana ja kirjoitti myöhemmin näytelmän ”A Time for Elizabeth” yhdessä ”Kuningas ja kuorotyttö” -työkumppaninsa Norman Krasnan kanssa vuonna 1946. Vastoin aiempia väitteitään – ja väitetysti Chicon kasvavien pelivelkojen vuoksi – Marxin veljekset palasivat valkokankaalle jälleen kerran United Artistsin elokuvassa ”A Night in Casablanca” (1946), jonka tuotti UA:n toinen perustaja ja mykkäkauden tähti Mary Pickford. Siinä pojat asettuivat eksoottisessa kaupungissa sijaitsevaan hotelliin ja lisäsivät juonittelua ja murhia, joihin liittyi häijy paennut natsi. Seuraavana vuonna Groucho esiintyi valkokankaalla oikeiden viiksiensä kanssa ja ilman sisaruksiaan Carmen Mirandan musikaalikomediassa ”Copacabana”. (1947).
Hänen suurin elokuvien jälkeinen menestyksensä tuli kuitenkin tietokilpailuohjelmasta ”You Bet Your Life”, joka alkoi radiossa vuonna 1947 ja siirtyi lopulta televisioon. Pohjimmiltaan tekosyy Grouchon legendaarisen nopean nokkeluuden esittelyyn samalla kun hän tutustui vieraisiinsa, ”You Bet Your Life” (NBC, 1950-1961) toi esiintyjälle Emmyn erinomaisesta persoonallisuudesta ensimmäisellä tuotantokaudellaan ja teki Grouchosta yhden rakastetuimmista televisiotähdistä koko 1950-luvun ajan. Monien mielestä ”Love Happy” (1950), jota monet pitävät Marxin veljesten elokuvana vain nimellisesti ja jossa nuori Marilyn Monroe esiintyi varhaisessa vaiheessa, oli lähinnä Harpon väline, Chico antoi tukea ja Groucho toimi lähinnä kertojana. Vaikka elokuvassa oli useita nautinnollisia hetkiä – useimmat niistä Harpon ansiosta – Marx Brothersin faneille se oli aikakauden loppu.
Groucho jatkoi sooloesiintyjänä muun muassa Frank Sinatran flopissa ”Double Dynamite” (1951) ja William Bendixin tähdittämässä merisotilaskomediassa ”A Girl in Every Port” (1952). Hän poimi luottamaton cameo kevyt Rock Hudson romp, ”Will Success Spoil Rock Hunter?” (1957) ja esiintyi sitten Irwin Allenin leikkimielisessä ihmiskunnan retrospektiivissä ”The Story of Mankind” (1957) – viimeisessä elokuvassa, jossa kaikki kolme Marxin veljestä esiintyivät, joskaan eivät koskaan samassa kohtauksessa. Tämä katkeransuloinen virstanpylväs toteutui televisiossa 30-minuuttisessa pantomiimissa ”The Incredible Jewel Robbery” (CBS, 1959). Seuraavana vuonna Groucho esiintyi riemukkaasti Ko-Ko-lordina teloittajana Gilbertin ja Sullivanin ”Mikadon” televisiotuotannossa (NBC, 1960).
Pitkäaikaisten fanien suureksi pettymykseksi kaikki mahdollisuudet Marxin veljesten jälleennäkemiseen katosivat Chicon kuoltua vuonna 1961, ja kolme vuotta myöhemmin Harpo kuoli. Ja vaikka hän jatkoi esiintymistään erilaisissa television keskustelu- ja varietee-ohjelmissa vielä vuosien ajan, Groucho esiintyi viimeisen kerran valkokankaalla ”Jumalana” Otto Premingerin omituisessa vastakulttuurikomediassa ”Skidoo” (1968). Pian erottuaan kolmannesta vaimostaan Eden Hartfordista vuonna 1969 Groucho seurusteli kanadalaisen näyttelijän Erin Flemingin kanssa. Fleming oli kunnioitettua koomikkoa puoli vuosisataa nuorempi, ja Flemingin suhde Grouchoon kiinnosti lehdistöä ja huolestutti useita läheisiä ystäviä ja perheenjäseniä, joiden mielestä Fleming halusi vain edistää omaa uraansa. Grouchon poika Arthur oli erityisen huolissaan siitä, että Fleming painosti kahdeksankymppistä miestä liikaa, kun hän rohkaisi Grouchoa lähtemään komediakonserttikiertueelle, joka huipentui loppuunmyytyyn esitykseen Carnegie Hallissa vuonna 1972. Se jäi Grouchon viimeiseksi keikaksi viihdyttäjänä.
Sen jälkeen kun Groucho oli saanut kunnia-Oscarin vuoden 1974 Oscar-gaalassa, Groucho käytännössä vetäytyi julkisesta elämästä. Marxin perhe syytti häntä fyysisestä pahoinpitelystä ja vetosi Flemingin Svengali-tyyppiseen vaikutukseen yhä enemmän sekaisin olevaan Grouchoon, ja Marxin perhe aloitti taistelun patriarkan huoltajuudesta tämän viimeisinä elinvuosina. Jopa heikentyneessä tilassaan koomikko säilytti nokkeluutensa, kuten hänen vastauksensa sairaanhoitajalle, joka kertoi heikkokuntoiselle Groucholle, että hänen piti katsoa, oliko hänellä kuumetta. ”Älä ole hölmö”, hän pilkkasi, ”kaikilla on kuumetta”.” Kuukausia sen jälkeen, kun Marxin veljekset oli otettu Motion Picture Hall of Fameen, Groucho Marx kuoli keuhkokuumeen aiheuttamiin komplikaatioihin 19. elokuuta 1977 86-vuotiaana. Grouchon kuolemaa varjosti hieman ironisesti huono ajoitus, joka olisi varmasti herättänyt hänen oman sardonisen retoriikkansa, mutta maailman jatkuva suru Elvis Presleyn puolesta, joka oli kuollut äkillisesti vain kolme päivää aiemmin.
By Bryce Coleman