Blackstone oli hyvä tuomari mutta vielä parempi kommentaattori. The Commentaries on systemaattinen, selkeä ja tyylikäs kuvaus englantilaisen oikeuden tilasta 1700-luvun puolivälissä. Sillä oli välitön ja erinomainen menestys. Englannissa ja Amerikassa Commentariesista tuli yliopistollisen oikeustieteellisen koulutuksen perusta.
Blackstone ei suinkaan ollut tieteellinen juristi. Hänellä oli vain epämääräisin käsitys oikeuden peruskäsitteistä. Hän piti Englannin lakia ilmeisesti ylemmän vallan alamaisilleen määrääminä toiminta- tai käyttäytymissääntöinä. Hän esitti opin, jonka mukaan kunnalliset lait saavat pätevyytensä siitä, että ne ovat niin sanotun luonnonlain tai Jumalan lain mukaisia. ”Mikään inhimillinen laki”, hän sanoi, ”ei ole pätevä, jos se on ristiriidassa tämän kanssa.” Hänen perustavanlaatuinen erottelunsa henkilöiden oikeuksien ja asioiden oikeuksien välillä, jossa hän antoi ymmärtää, että sekä asioilla että henkilöillä on oikeuksia, johtui roomalaisen oikeuden teknisten termien väärinymmärryksestä. Erottaessaan toisistaan yksityiset ja julkiset vääryydet (siviilioikeudelliset vammat ja rikokset) hän ei ymmärtänyt jaon todellista periaatetta. Koska hänellä oli taipumus korvata tarkat ja tarkasti määritellyt termit löyhillä kirjallisilla ilmauksilla, hän joutui toisinaan sovittamattomiin ristiriitoihin. Jopa käsitellessään niinkin valtavan tärkeää aihetta kuin oikeudenmukaisuutta hän tuskin teki eroa sanan juridisen ja kansanomaisen merkityksen välillä, ja sen vähäisen paikan perusteella, jonka oikeudenmukaisuusoikeuskäytäntö hänen järjestelyissään saa, hän tuskin olisi ymmärtänyt sen todellista asemaa Englannin oikeudessa. Näistä puutteista huolimatta tutkielman kattavuus, sen käyttökelpoinen, joskaan ei tieteellinen järjestys ja sen voimakas ja selkeä esitys vaativat kuitenkin tunnustusta. Blackstonen puutteet oikeustieteilijänä ovat silmiinpistävämpiä hänen käsitellessään lain taustalla olevia periaatteita ja perusjakoja kuin hänen selostuksessaan sen aineellisista periaatteista.
Blackstone ei rajoittunut juridisen kommentaattorin työhön. Hänen tehtävänään oli, varsinkin kun hän kosketti yhteiskunnan puitteita, löytää historiallinen ja järkiperusta kaikille tyypillisimmille englantilaisille instituutioille. Hänen teoksensa tässä osassa ei ole paljon filosofiaa eikä oikeudenmukaisuutta, ja Blackstone osoittaa yleensä olevansa olemassa olevan poliittisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen näennäinen puolustaja.
Kommenttien aikalaiskritiikki ei kohdistunut kirjaan kokonaisuutena vaan yksittäisiin kohtiin. Erityisesti kritisoitiin Blackstonen näkemystä, jonka mukaan eriävä mielipide oli oikeudessa rikos. Vahingoittavin kritiikki tuli Blackstonen elämän loppupuolella ja vaikutti eniten hänen kuolemansa jälkeen. Filosofi Jeremy Bentham hyökkäsi häntä vastaan ”reformaation vihollisena” – syytös ei ole yllättävä, kun otetaan huomioon, että Bentham oli radikaali oikeusuudistaja ja Blackstone lain historiallinen selittäjä. Blackstone ei kuitenkaan välttämättä ollut status quo:n tai etujen puolustaja. Hän uskoi varmasti, että perustuslaki oli ”viisaasti suunniteltu”, mutta hän oli tietoinen siitä, että siinä oli puutteita. Joitakin kommenttien kohtia olisi todellakin voitu siteerata parlamentaarisen uudistuksen puolesta; hän esimerkiksi totesi, että voisi olla ”täydellisempi kansan edustus”, huomautus, jossa ilmaistiin paheksuntaa mätäneviä kaupunginosia kohtaan.
Olisi kuitenkin absurdia odottaa, että kommentit olisivat ensisijaisesti vetoomus uudistuksen puolesta. Sen tarkoitus, kuten niiden luentojenkin, joihin se perustuu, on selittää ja kuvata. Blackstonen kuvaus laista sellaisena kuin se oli olemassa, oli tarkka ja kattava, ja siitä oli paljon hyötyä niille, jotka halusivat uudistaa sitä. Hänen kuvauksensa perustuslaista vastasi paljon paremmin tosiasioita kuin jotkut hänen kriitikkonsa sallivat, ja hänen toteamuksensa parlamentin suvereniteetista ja hänen tunnustuksensa suvereniteetin vaikutuksista olivat merkittäviä saavutuksia.
Tämän sanottuaan on silti kiistatonta, että Commentariesin ansiot kirjallisuusteoksena ovat helposti suuremmat kuin sen arvo hallintoa koskevana tutkielmana. Se on kirjoitettu vihjailevalla ja tyylikkäällä tyylillä, ja sen kieli on yksinkertaista ja selkeää. Kirjan vaikutus Englannissa oli poikkeuksellinen riippumatta siitä, johtuiko se kirjallisista ominaisuuksistaan vai siitä, että se imarteli yleisiä ennakkoluuloja. Se hyväksyttiin lain arvovaltaisena ilmestyksenä, ja se teki Englannin sivistyneille luokille pitkälti saman palveluksen kuin Rooman kansalle oli tehnyt sen aiemmin tuntemattomien lakien julkaiseminen. Vielä tänäkin päivänä Blackstonen kritiikki Englannin perustuslakia kohtaan ilmaisee luultavasti Englannin kansan enemmistön syvimmät poliittiset vakaumukset.
Blackstonen maine 1800-luvulla oli suurempi Yhdysvalloissa kuin Blackstonen kotimaassa. Yhdysvaltain vallankumoussodan jälkeen Commentaries oli tärkein Englannin lain tuntemuksen lähde Yhdysvaltain tasavallassa. Teoksesta, joka vanhassa maassa oli oppikirja, tuli uudessa maassa lain oraakkeli. Tämän siirtämisen tulokset eivät aina olleet hyviä, mutta onneksi Amerikassa elävä laki muotoutui paikallisten instituutioiden kautta, ja maan lainsäätäjät ja tuomarit olivat käytännöllisiä miehiä Commentariesista huolimatta. 1800-luvun lopulla amerikkalaiset oikeusoppineet olivat alkaneet irtautua Blackstonen vaikutuksesta, ja 1900-luvun puoliväliin mennessä harva amerikkalainen oli lukenut Blackstonea edes klassikkona. Siitä huolimatta Blackstone on symboli, jonka amerikkalaiset juristit muistavat.