oikeudellinen pidättäytyminen

oikeudellinen pidättäytyminen, menettelyllinen tai aineellinen lähestymistapa oikeudellisen valvonnan harjoittamiseen. Prosessioikeudellisena oppina pidättyvyysperiaate kehottaa tuomareita pidättäytymään ratkaisemasta oikeudellisia ja erityisesti perustuslaillisia kysymyksiä, ellei päätös ole välttämätön vastakkaisten osapuolten välisen konkreettisen riidan ratkaisemiseksi. Aineellisoikeudellisena periaatteena se kehottaa perustuslaillisia kysymyksiä käsitteleviä tuomareita kunnioittamaan merkittävästi vaaleilla valittujen elinten näkemyksiä ja mitätöimään niiden toimet vain silloin, kun perustuslain asettamia rajoituksia on selvästi rikottu. Vertaa oikeudellinen aktivismi.

Kärkikysymykset

Mitä on oikeudellinen pidättyvyys?

Oikeudellinen pidättyvyys on kieltäytymistä harjoittamasta oikeudellista tarkastelua tavallisen politiikan prosessia kunnioittaen.

Mitä merkitystä oikeudellisella pidättyvyydellä on Yhdysvalloissa?

Juridinen pidättyvyys suosii demokraattista itsehallintoprosessia, joka on yksi amerikkalaisen politiikan tärkeimmistä ihanteista.

Miten oikeudellista pidättyvyyttä käytetään?

Oikeudellista pidättyvyyttä käytetään estämään tuomioistuimia puuttumasta kohtuuttomasti demokraattiseen politiikkaan.

Mitä esimerkkejä oikeudellisesta pidättyvyydestä U.S.A:ssa.S. Supreme Courtin päätöksistä?

Korkeimman oikeuden myöntyminen New Dealin laajentuneeseen hallitusvaltaan alkuperäisen vastustuksen jälkeen on yksi esimerkki oikeudellisesta pidättyväisyydestä. Tuomioistuimen hyväksyntä rotuerottelulle tapauksessa Plessy v. Ferguson vuonna 1896 on toinen esimerkki.

Miksi oikeudellista pidättyvyyttä pidetään toivottavana demokratiassa?

Juridista pidättyvyyttä pidetään suotavana, koska se antaa kansalle mahdollisuuden tehdä vaaleilla valittujen edustajiensa kautta poliittisia valintoja.

Mitä vaikutuksia oikeudellisella pidättyvyydellä on?

Juridinen pidättyvyys antaa tavanomaisen poliittisen prosessin toimia. Tämä voi johtaa hyviin lopputuloksiin tai siihen, että enemmistöt sortavat vähemmistöjä tai erityisryhmät kaappaavat lainsäätäjän.

Mitä eroa on oikeudellisella aktivismilla ja oikeudellisella pidättyvyydellä?

Oikeudellisella aktivismilla tarkoitetaan oikeudellisen tarkastusvallan käyttämistä (tai toisinaan sen perusteetonta käyttämistä) hallituksen säädösten kumoamiseksi. Oikeudellinen pidättyvyys on kieltäytymistä kumoamasta tällaisia säädöksiä, jolloin asia jätetään tavallisen politiikan ratkaistavaksi.

Yhdysvaltakunnallisissa liittovaltion tuomioistuimissa useat doktriinit toimivat menettelyllisen pidättyvyyden edistämiseksi. Perustuslain III artiklassa hahmotellusta liittovaltion tuomioistuinten toimivallasta johdettu kanneoikeutta koskeva vaatimus rajoittaa pääsyn tuomioistuimeen niihin, jotka voivat osoittaa vastaajan aiheuttaman konkreettisen vahingon, joka on korjattavissa tuomioistuimen päätöksellä. Liittovaltion tuomioistuimet eivät ota käsiteltäväkseen kanteita, joissa ajetaan yleisiä epäkohtia tai haetaan abstraktia oikeudellista ohjausta, ja tämä rajoituksen näkökohta liittyy näkemykseen, jonka mukaan tuomioistuimet ovat instituutioita, joiden tehtävänä on pikemminkin ratkaista riitoja kuin julistaa oikeudellisia normeja. (Sitä vastoin joissakin muissa maissa ja joissakin Yhdysvaltojen osavaltioissa tuomioistuimet ratkaisevat säännöllisesti oikeudellisia kysymyksiä ilman kontradiktorista menettelyä). Vastaavasti kypsyysoppi estää kantajia hakemasta oikeussuojaa, kun uhkaava vahinko on vain arvelu, ja väistämättömyysoppi estää tuomareita ratkaisemasta tapauksia sen jälkeen, kun riita on päättynyt eikä oikeudellisella ratkaisulla ole mitään käytännön vaikutusta.

Silloinkin, kun tapauksia voidaan asianmukaisesti käsitellä liittovaltion tuomioistuimessa Yhdysvalloissa, oikeudellinen pidättäytyminen tarjoaa rajoittavia prosessuaalisia keinoja. Perustuslain välttämisen kaanon ohjaa tuomioistuimia ratkaisemaan perustuslaillisia kysymyksiä vasta viimeisenä keinona. Näin ollen, jos asia voidaan ratkaista useilla eri perusteilla, tuomareiden tulisi suosia sellaista, jonka avulla he voivat välttää perustuslaillisen kysymyksen. Perustuslaillisten epäilyjen kaanon neuvoo tuomioistuimia tulkitsemaan säädöksiä siten, että perustuslailliset kysymykset vältetään. Jos lakia voidaan tulkita kahdella eri tavalla ja toinen niistä herättää epäilyjä sen perustuslainmukaisuudesta, olisi suosittava toista tulkintaa.

Viimeiseksi, jos perustuslakikysymys on pakko ratkaista, pidättyväinen tuomari olettaa, että hallituksen toiminta on perustuslain mukaista, ja kumoaa sen vain, jos perustuslain rikkominen on selvää. Hillityt tuomarit ovat myös vähemmän halukkaita kumoamaan aiempien oikeuden päätösten ennakkotapauksia.

Hanki Britannica Premium -tilaus ja hanki pääsy yksinoikeudelliseen sisältöön. Tilaa nyt

Juridinen pidättyvyys neuvoo tuomareita olemaan varovaisia, kun he saattavat voimaan näkemyksiään perustuslain merkityksestä. Se ei kerro heille, miten näihin näkemyksiin on päästävä, eikä sillä siten ole välttämätöntä yhteyttä mihinkään tiettyyn perustuslain tulkintamenetelmään. Väitteet siitä, että tietty tulkintamenetelmä johtaa suurempaan pidättyvyyteen, ovat yleensä itse asiassa väitteitä siitä, että kyseinen menetelmä rajoittaa tuomareita enemmän ja jättää heille vähemmän vapautta ratkaista tapauksia poliittisten mieltymystensä perusteella.

Juridisella pidättyvyydellä on pitkä historia amerikkalaisessa oikeusteoriassa ja oikeuskäytännössä. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksissä jo Fletcher v. Peck (1810) todetaan, että tuomareiden tulisi kumota lakeja vain, jos he ”tuntevat selvän ja vahvan vakaumuksen” perustuslain vastaisuudesta. Myös varhaiset tutkijat kannattivat ajatusta; yksi merkittävä esimerkki on Harvardin oikeustieteen professori James Bradley Thayer (1831-1902), joka huomautti, että lainsäätäjä saattoi äänestää lakia vastaan, koska piti sitä perustuslain vastaisena, mutta jos hänestä myöhemmin tulisi tuomari, hän saattoi kuitenkin asianmukaisesti äänestää sen voimassa pitämisen puolesta pidättyvyyden perusteella.

Tuomioistuinten pidättyvyyden yleisenä vaikutuksena on se, että lainsäätäjälle ja toimeenpanevalle elimelle annetaan suurempi vapaus muotoilla politiikkaa. Sen poliittinen arvo on siten vaihdellut korkeimman oikeuden ja vaaleilla valittujen elinten suhteellisten asemien mukaan. 1900-luvun alkupuoliskolla liberaalit vetosivat yleensä oikeudelliseen pidättyvyyteen siinä toivossa, että tuomioistuimet eivät voisi kumota progressiivista ja New Deal -aloitteen taloudellista sääntelyä. Progressiiviseen pidättyväisyyteen liitettyjä korkeimman oikeuden tuomareita ovat muun muassa Oliver Wendell Holmes, Jr. (toimi 1902-32), Louis Brandeis (1916-39) ja Felix Frankfurter (1939-62).

Brandeis, Louis

Louis Brandeis.

Encyclopædia Britannica, Inc.

Vuosisadan jälkipuoliskolla, ylituomari Earl Warrenin (1953-69) aikana, korkein oikeus alkoi ottaa osavaltioita ja liittovaltion hallitusta vapaamielisempiä kantoja, ja pidättyväisyydestä tuli yleinen konservatiivinen poliittinen teema. Tuomareihin, jotka kannattivat pidättyvyyttä tänä aikana, kuuluivat John Marshall Harlan (1955-71) ja Frankfurter, joka jatkoi periaatteen kannattamista, vaikka politiikka muuttui hänen ympärillään.

Felix Frankfurter.

Library of Congress, Washington, D.C.

Kuten poliittisen arvomaailmansa osalta, oikeudellisella pidättyvyydellä ei ole johdonmukaista normatiivista arvoa. Yleensä pidättyvyyttä pidetään yleensä toivottavana sillä perusteella, että demokratiassa vaaleilla valituilla virkamiehillä tulisi olla ensisijainen rooli politiikan tekemisessä. Tuomioistuimet, jotka eivät suhtaudu riittävästi kunnioittavasti vaaleilla valittuihin lainsäätäjiin ja johtajiin, voivat anastaa tämän roolin ja rajoittaa kohtuuttomasti demokraattista itsehallintoa. Toisaalta perustuslaillisten oikeuksien, erityisesti vähemmistöjen oikeuksien, suojelu edellyttää tiettyä oikeudellista itsevarmuutta. Pidättyväinen tuomioistuin voi kieltäytyä puuttumasta tällaisten oikeuksien vakaviin loukkauksiin, ja itse asiassa jotkin korkeimman oikeuden paheksutuimmista päätöksistä – kuten Plessy v. Ferguson (1896), jossa tuomioistuin vahvisti junavaunujen rotuerottelun ja loi ”erilliset mutta yhtäläiset” -periaatteen, ja Korematsu v. Yhdysvallat (1944), jossa tuomioistuin vahvisti japanilaisamerikkalaisten rotuun perustuvan syrjinnän toisen maailmansodan aikana – sopivat tähän malliin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.