Ranskalainen eksistentialisti Jean Paul Sartre päättää näytelmänsä Huis Clos (”Ei uloskäyntiä”) lausahdukseen: ”Helvetti on muita ihmisiä”. Näytelmä tarjoaa sardonisen näkemyksen helvetistä paikkana, jossa ihminen joutuu viettämään ikuisuuden sellaisten henkilöiden kanssa, joiden kanssa hän tuskin haluaisi viettää viittä minuuttia tosielämässä. Kuten eräs kirjailija toteaa: ”Kaikkein hirvittävin ja raivostuttavin tuska on Sartren mielestä se sielun tuska, joka aiheutuu siitä, että joutuu elämään ikuisesti jonkun sellaisen ihmisen rinnalla, joka ajaa sinut seinään. Hänen ärsyttävät tapansa, hänen pikkumaisuutensa, kyynisyytensä tai tyhmyytensä, hänen taipumuksensa ja makunsa, jotka ovat niin turhauttavasti ristiriidassa sinun kanssasi ja vaativat, jos aiot elää yhteiselämässä hänen kanssaan, jonkinlaista sopeutumista tai myönnytystä omiin mieltymyksiisi ja toiveisiisi – se on Sartren mukaan helvettiä”.”(1) Elettäessä maailmassa, jossa suvaitsevaisuus on korkein arvo, useimmat lukijat pitävät Sartren näkemystä erittäin narsistisena tai yksinomaan individualistisen, eksistentialistisen filosofian loogisena johtopäätöksenä.
Monille muille Sartren ajatuksia ei kuitenkaan ole yhtä helppo torjua. Eläminen, työskentely ja vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa voi todellakin luoda monille helvetillisen olemassaolon. Ja useimmat meistä, jos olemme rehellisiä, pystyvät nopeasti keksimään nimiä henkilöistä, joiden henkilökohtaiset tavat tai raastava persoonallisuus tekevät suhteesta heihin parhaimmillaan hyvin vaikeaa. Sartren rehellisyys, vaikkakin kyynisen linssin läpi, paljastaa myös ihmisen suvaitsevaisuuden selvät rajat. Toisaalta kyky suvaitsevaisuuteen perustuu yleensä siihen, että rakastamme niitä, joita on helppo rakastaa tai jotka jakavat oman tapamme elää ja nähdä maailmaa. Toisaalta kyky suvaitsevaisuuteen ulottuu helposti ulkoisiin syihin, idealismiin ja abstrakteihin periaatteisiin. Nämä murtuvat nopeasti, kun joudumme kosketuksiin todellisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole olemassa syinä, ihanteina tai periaatteina.
Esimerkki omasta elämästäni palvelee Sartren oivalluksen havainnollistamiseksi. Olen mukana asioissa, jotka työskentelevät oikeudenmukaisuuden puolesta asunnottomuustilanteissa, jotka ovat monivuotinen ongelma asuinpaikkakunnallani. Minun on helppo ”rakastaa” laajaa ihmisryhmää ”asunnottomia” niin kauan kuin he pysyvät ideana tai käsitteenä. Kuitenkin joka kuukausi, kun kirkkoni järjestää illallisen yhteisömme kodittomille – ihmisyyden koko kirjo on esillä aivan edessäni – minusta tuntuu usein, että ”rakkauteni” on oikeastaan vain ohuesti verhottua holhousta. Syöminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole käyneet suihkussa viikkoihin (tai kuukausiin), jotka kärsivät mielisairaudesta tai kemiallisesta riippuvuudesta, koettelee sietokykyäni tavoilla, joita ajatus kodittomuudesta ei koskaan tule kokeilemaan. Tämä kuukausittainen ateria korostaa, miten vähän todella rakastan niitä todellisia ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni.
Sartren aikalainen C.S. Lewis kirjoitti romaanissaan Screwtapen kirjeet tästä taipumuksesta rakastaa asioita ja ihanteita enemmän kuin todellisia ihmisiä. Hän näki tämän helvetillisen taipumuksen huolellisesti rakennettuna pirullisena strategiana. Paholaista, Wormwoodia, neuvottiin ”pahentamaan tuota hyödyllisintä inhimillistä ominaisuutta, kauhua ja laiminlyöntiä itsestäänselvää kohtaan.”(2) Itsestäänselvää, Lewis toteaa hahmonsa Screwtapen kautta, on ihmisen kyky sekä hyväntahtoisuuteen että pahantahtoisuuteen. Niiden harhaanjohtaminen ja hyväksikäyttö ei ole meille yhtä ilmeistä. Pirullinen Screwtape-setä selittää veljenpojalleen Wormwoodille:
”Suuri asia on suunnata pahansuopuus välittömiin naapureihinsa, joita hän tapaa päivittäin, ja työntää hyväntahtoisuutensa kaukaiseen kehään, ihmisille, joita hän ei tunne. Pahansuopaisuudesta tulee näin täysin todellista ja hyväntahtoisuudesta suurelta osin kuviteltua… mutta kaikkia hyveitä on edelleen työnnettävä ulospäin, kunnes ne lopulta sijoittuvat mielikuvituksen piiriin.” (3)
Jos hyväntahtoisuus, suvaitsevaisuus tai rakkaus liitetään yksinkertaisesti ihanteisiin, jotka koskevat ihmisiä, joiden kanssa emme koskaan ole välittömässä kosketuksessa jokapäiväisessä kanssakäymisessä, miten se voi todella olla hyväntahtoisuutta? Samalla tavalla, miten voimme sanoa rakastavamme lähimmäistämme, kun ilkeytemme tiettyjä tapoja tai persoonallisuuden omituisuuksia kohtaan on täysin esillä? Kuinka nopeasti menetämme malttimme perheenjäsenten kanssa; kuinka helposti osoitamme loukkaantuneisuuttamme niille, jotka eivät näe asiaa omalla tavallamme; kuinka helposti kehitämme strategioita rakkauden epäämiseksi tai rangaistaksemme alati läsnä olevia rikoksentekijöitämme?
Lewis tuo esiin Jeesuksen opetuksessa vallitsevan teeman. Läpi evankeliumien Jeesus korjaa vallitsevaa käsitystä siitä, että lähimmäinen on sellainen kuin minä, joka on samaa mieltä kanssani ja näkee maailman niin kuin minä sen näen. ”Lähimmäinen” on muita ihmisiä – ei abstraktio, vaan elävä, hengittävä ihminen, jolla on tapoja, näkemyksiä ja omituisuuksia, jotka paitsi ärsyttävät meitä, myös houkuttelevat meitä halveksumaan. Ja rakkaus on todellinen hyve vain silloin, kun sitä eletään todellisissa, inhimillisissä suhteissa. Kuten Lewisin hahmo Screwtape ironisesti toteaa:
”Kaikenlaiset mielikuvituksessa maalatut tai älyn hyväksymät tai jopa jossakin määrin rakastetut ja ihailtuja hyveet eivät estä ihmistä pääsemästä talosta: itse asiassa ne saattavat tehdä hänestä huvittavamman, kun hän pääsee sinne.”(4)
Sartre oli rehellinen paljastaessaan toisten ihmisten kanssa elämisen usein helvetillisen todellisuuden. Rakastamme paljon mieluummin ideaalia, käsitettä (kodittomia tai nälkää näkeviä lapsia eri puolilla maailmaa) kuin ihmisiä aivan edessämme, elämässämme juuri nyt. Jeesuksen elämässä näemme miehen, joka rakasti niitä ihmisiä, jotka olivat suoraan hänen edessään; hän kokosi ympärilleen joukon erilaisia ihmisiä vasemmanpuoleisista veronkantajista oikeanpuoleisiin kiihkomielisiin vallankumouksellisiin. Hän viivytteli saapumistaan temppelivirkailijan kotiin, koska tuntematon nainen kosketti hänen vaatteensa helmaa. Hän vapautti miehen, joka oli niin järjiltään, että hänet oli ajettu yhteisöstään asumaan autioihin luoliin. Aikansa tärkeimpien uskonnollisten virkamiesten edessä hän antoi kyseenalaisen maineen omaavan naisen voidella hänen jalkansa hajuvedellä, käyttää kyyneleitään ja pyyhkiä ne hiuksillaan.
Jeesuksen rakkaus ei ole mikään kakku taivaassa -ihanne ihmisille, joita hän ei koskaan tuntenut; se oli konkreettista, sotkuista ja maksoi hänelle lopulta hengen. Jeesuksessa näemme taivaan esillä yksittäisten ihmisten elämän helvetissä. Jos pyrimme seuraamaan häntä, epämääräisten ihanteiden suvaitsevaisuudesta on väistyttävä lihaa ja verta olevan todellisuuden tieltä – rakastamalla edessämme olevaa, aivan liian inhimillistä ihmistä.
Margaret Manning on puhuja- ja kirjoittajatiimin jäsen Ravi Zacharias International Ministries -järjestössä Seattlessa, Washingtonissa.
(1) Lauren Enk, ”Hell is Other People; Or is It?” catholicexchange.com, 12.8.2012, viitattu 10.7.2013.
(2) C.S. Lewis, The Screwtape Letters, Rev. ed., (New York: Collier Books, 1982), 16.
(3) Ibid., The Screwtape Letters, 30.
(4) Ibid., 31.