Leon J. Suprenant Jr.
Leon J. Suprenant työskentelee My Catholic Faith Delivered -lehdessä ja on useiden kirjojen, muun muassa Catholic for a Reason -kirjasarjan, kirjoittaja ja tekijä.
Photo Credit: Erica Viana
Pitäisi olla itsestäänselvyys, että Kristus on kristityn elämän keskus. Eihän pelastusta ole kenessäkään muussa (Ap. t. 4:12), ja evankeliumin ytimessä on kirkas kutsu seurata Jeesusta, tulla hänen opetuslapsikseen (Luuk. 9:23).
Meitä, jotka olemme kuulleet ja hyväksyneet Herramme kutsun seurata häntä, kutsutaan läheiseen, henkilökohtaiseen suhteeseen hänen kanssaan. Valitettavasti jotkut katolilaiset saattavat lannistua tästä ”henkilökohtaisen suhteen” terminologiasta. Kristinusko ei kuitenkaan ole pelkkä moraalisääntö, etninen kerho tai kulttuuri-ilmiö, vaan sen ytimessä on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, hyväksyminen henkilökohtaiseksi Herraksemme ja Vapahtajaksemme.
Tällaiseen suhteeseen Herramme kanssa liittyy väistämättä kirkollisten, perheellisten suhteiden verkosto. Ne meistä, jotka tulevat suurista perheistä (olen nuorin neljästätoista lapsesta), tietävät omakohtaisesti, kuinka perheet voivat kasvaa sienimäisiksi siinä määrin, että pystymme tuskin pitämään kirjaa kaikista sukulaisistamme. Silti syy siihen, miksi meillä ylipäätään on näitä suhteita, on se, että olemme syntyneet samaan perheeseen, että meillä on yhteinen isä. Samoin suhteemme Jeesukseen Kristukseen on sellainen, että hän valtuuttaa meidät olemaan Jumalan lapsia – hänen veljiään ja sisariaan adoptiosta (Room. 8:14-15).
Meillä on siis Herramme kanssa suhde, joka on sekä henkilökohtainen että perheellinen. Tiedämme myös, että tämän suhteen on oltava keskeinen elämässämme. Jos aviomies sivuuttaa puolisonsa, hänen avioliittonsa kärsii. Jos joku ei koskaan kommunikoi parhaan ystävänsä kanssa, he lakkaavat olemasta parhaita ystäviä. Vastaavasti Herramme odottaa täydellistä sitoutumistamme tähän suhteeseen hänen kanssaan. Siksi Hän tuomitsee Raamatussa ankarasti välinpitämättömyyden tai haaleuden: ”Minä tunnen teidän tekonne: te ette ole kylmiä ettekä kuumia. Olisittepa te kylmiä tai kuumia! Sentähden, koska te olette haaleita ettekä kylmiä ettekä kuumia, minä oksennan teidät suustani ulos” (Ilm. 3:15-16).
Mutta miten me elämme henkilökohtaista suhdettamme Jeesukseen Kristukseen? Me tavoittelemme häntä tietäen, että hän on meille läsnä monin tavoin. Voimme milloin tahansa kutsua Häntä rukouksessa. Hän on läsnä sanassaan, joka on ”elävä ja vaikuttava” (Hebr 4:12). Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on kokoontunut hänen nimeensä (Mt 18:20). Hän on läsnä apostoliensa ja heidän seuraajiensa – nimittäin paavin ja piispojen – persoonassa niin, että ne, jotka kuulevat heitä, kuulevat Kristusta (Lk 10:16). Hän on läsnä köyhissä ja unohdetuissa keskuudessamme (Mt 25:34-40). Kaikki nämä ja muut tavat kohdata Kristus ja ravita henkilökohtaista suhdettamme häneen ovat oikeutettuja ja äärimmäisen tärkeitä. Mutta näiden lisäksi me kohtaamme Kristuksen täydellisimmin ja läheisimmin – ruumiin, veren, sielun ja jumaluuden – eukaristiassa. Sanomme, että Hän on erityisen läsnä eukaristiassa, koska tämä läsnäolo ei ole vain hengellistä vaan myös konkreettista ja ruumiillista (CCC 1374). Jeesus on ”elämä”, ja kun otamme ruumiillisesti vastaan Herramme, ”elävän leivän”, eukaristiassa, saamme todella osaksemme tämän yliluonnollisen elämänlähteen ja ammentamme siitä (Joh. 6:51).
Katekismus kutsuu eukaristiaa kristillisen elämän ”lähteeksi ja huipuksi”, mikä on Vatikaani II:n opetuksen synteesi. Tämä auttaa asettamaan tämän kysymyksen terävämpään valoon. Eukaristia on kristillisen elämän huippu. Ja ”huippu” edellyttää suuntautumista ylöspäin. Jotta voisimme arvostaa ”huippua” täydellisimmin, meidän on järjestettävä elämämme eukaristian ympärille varmistaaksemme, että olemme asianmukaisesti valmistautuneita ottamaan sakramentin arvokkaasti vastaan. Vaikka viikoittainen messu on ”minimi”, kirkko rohkaisee lämpimästi osallistumaan siihen useammin, samoin kuin eukaristiseen adoraatioon messun ulkopuolella.
Eukaristia on myös kristillisen elämän lähde. Kuten Jeesus itse sanoo: ”Erillään minusta te ette voi tehdä mitään” (Joh. 15:5). Ei mitään. Nada. Zilch. Joka hetki elävä oksa ammentaa ravinteita ja itse elämää viinipuusta. Vastaavasti eukaristian kautta Jeesus välittää meille jatkuvasti armonsa, joka ei ole mitään muuta kuin ravinteita, joita tarvitsemme ylläpitääksemme meitä päivittäisessä kristillisessä opetuslapseudessamme (Joh. 15:1-6).
Kun tunnustamme tarpeen henkilökohtaiseen suhteeseen Herramme kanssa ja tämän suhteen vaalimiseen, meidän on jatkuvasti palattava tähän asiaan: Jumala on se, joka aloittaa suhteen. Jumala on ensin rakastanut meitä, ja meidän kutsumuksemme on vastata tähän rakkauteen (vrt. 1. Joh. 4:10). Eikä Jumala ainoastaan aloita suhdetta, vaan hän jopa etsii meitä, jopa niin pitkälle, että hänestä tuli meidän kaltaisemme inkarnaatiossa. Paavi Johannes Paavali II ilmaisi tämän oivalluksen kauniisti apostolisessa kirjeessään juhlavuoden 2000 valmisteluista:
Kristinuskon lähtökohtana on Sanan inkarnaatio. Tässä ei ole kyse pelkästään siitä, että ihminen etsii Jumalaa, vaan siitä, että Jumala tulee persoonassaan puhumaan ihmiselle itsestään ja näyttämään hänelle tien, jota pitkin hänet voidaan tavoittaa. . . . Jeesuksessa Kristuksessa Jumala ei ainoastaan puhu ihmiselle vaan myös etsii häntä. Jumalan Pojan inkarnaatio todistaa, että Jumala lähtee etsimään ihmistä. . . . Se on etsintä, joka alkaa Jumalan sydämestä ja huipentuu Sanan inkarnaatioon. Jos Jumala etsii ihmistä, joka on luotu hänen omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen, hän tekee sen, koska hän rakastaa häntä ikuisesti Sanassa ja haluaa nostaa hänet Kristuksessa ottopojan arvoon.
Tämä mahtava totuus auttaa meitä näkemään eukaristian uudessa valossa. Ennen kuin astumme Jumalan maailmaan hänen rakastettuina lapsinaan, hän astuu ensin meidän maailmaamme. Koska ensisijainen tapa, jolla Jumala pysyy maailmassamme, on pyhän eukaristian kautta, eukaristian on annettava meille tärkeitä vihjeitä siitä, miksi Kristus ylipäätään omaksui ihmisluonnon (CCC 456-60). Eukaristia ei viittaa niinkään Jumalan ”saavuttamattomaan transsendenssiin” kuin ”jumalalliseen alentumiseen”.