Isäni kuoli kolme vuotta sitten. Hän oli hyvä mies, hyvä isä. Hänellä oli Jim Crocen viikset ja valkoisen miehen ’fro. Hän ajoi moottoripyörällä ja työskenteli mekaanikkona; hän opetti meille moottoreista ja autoista ja hevosurheilusta (ja anteeksiannosta ja rakkaudesta perheeseen ja hyvästä vitsistä). Surin häntä niin kuin lapset surevat. Mutta hänen kuolemansa jälkeen on tapahtunut se outo juttu, että soi kappale, joka muistuttaa minua hänestä – ehkä se on jopa kappale, jota en muista koskaan kuulleeni – ja yhtäkkiä minut valtaa niin voimakas nostalgian aalto, että minun on kirjaimellisesti pysähdyttävä paikalleni ja pidäteltävä itseäni. Kuin en voisi hengittää.
Se alkoi Van Morrisonin ”Celtic New Year” -kappaleella. En edes muista isäni soittaneen tuota kappaletta. Mutta se oli hänen musiikkiaan. Seisoin keittiössä, kun kuulin nuo akustisen kitaran soinnut ja tuon karhean äänen, ja yhtäkkiä näin isäni punaisessa nahkakahvila-moottoripyörätakissaan syömässä jäätelöä penkillä Knott’s Berry Farmilla, kun minä söin lumitötteröä hänen vieressään. Tunsin auringon poskellani, mustikkajäätelön maun, hänen leppoisan naurunsa äänen, kun variksenkynnet kerääntyivät hänen ikääntyneiden kasvojensa ympärille.
Kuten sanoin, minun täytyi rauhoittaa itseni. Istuin kylmällä kaakelilattialla ja kuuntelin sitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se iski minuun kerralla: he ovat kaikki poissa. Se ei ollut vain se hetki Knott’sissa tai se hänen hymynsä. Tuntui kuin olisin yhtäkkiä tuntenut kaikkien menettämieni ihmisten läsnäolon – isoäitini laittoi tuorejuustoa bageliin kertoessaan ruman vitsin. Isoisäni katsoi ylös The Progressive -lehden artikkelipinosta silmälasit nenällään. Setäni ulvovat naurusta kertoessaan tarinoitaan Meksikosta.
Tätä tunnetta ei koskaan tapahtunut minulle, kun olin nuorempi. Epäilen, että se johtui siitä, etten ollut koskaan menettänyt mitään niin suurta.
Tuntui kuin kadonnut manner – kuten Atlantis – olisi yhtäkkiä paljastunut, ja näin, että sellaiset muistomerkit, jotka oli rakennettu ideoille, olivat nyt haudattu tuhannen jalan syvyyteen veden alle. He elivät, he nauroivat, he tavoittelivat elämää, ja nyt he kaikki ovat poissa.”
En tiedä, mikä lauluissa on sellaista, että ne saavat tuntemaan ihmisten painon, heidän menetyksensä tai oman menetyksensä tosiasian. Mutta ne tekevät sen.
Seuraavan kerran se tapahtui Johnny Cashin, Willie Nelsonin, Waylon Jenningsin ja Kris Kristoffersonin ”The Highwayman” -kappaleella. Se oli toinen kappale, jota en muista koskaan kuulleeni, kunnes se tuli eräänä päivänä soimaan, ja siinä nämä upeat vanhat äänet lauloivat patojen rakentamisesta ja avaruusalusten kummittelusta. Jälleen kerran minun täytyi pysäyttää tekemiseni ja soittaa kappale kaksikymmentä kertaa. Minun oli vain istuttava siinä, ajateltava näitä elämiä, ymmärrettävä niiden muistomerkkejä. Isäni ja hänen kunnostamansa ruskea Porsche 924. Hänen cowboysaappaat. Äidin isoisäni, jolla oli ohuet viikset ja joka luki lehteä tuolissa, kun me leikimme matolla.
Keitä olivat ne padonrakentajat, joista Waylon Jennings laulaa? Mihin he kaikki menivät? Entä naiset rannalla, lapset, jotka vilkuttivat, kun veneet putosivat veteen?
Kahdeskymmenennen kuuntelukerran jälkeen pystyin vihdoin panemaan tunteen pois. Mutta vasta sitten. Vasta kun olin kävellyt päässäni tuon huoneen ympäri, vilauttanut valoa jokaiseen pimeään nurkkaan nähdäkseni muistot, jotka lojuivat kuin uponnut aarre.
Näin näyn kokonaisen sukupolven, joka tuijotti puhelimiinsa. Miljoonia ja taas miljoonia erillisissä huoneissa puhumassa johtojen välityksellä sosiaalisessa mediassa, kuin vangit kolkuttelemassa vankilan seinää, yrittäen kommunikoida yksittäisistä selleistään. Yhtenä heistä postasin sen Twitter-tililleni, uteliaisuuttani, tuntisivatko muut selliinsä lukitut ihmiset samalla tavalla nostalgisia kappaleita kohtaan.
Se oli kuin paukuttaisi morseaakkosia seinään: knock, rappity, knock knock knock.
Yksinkertainen kysymys, joka esitettiin kello kahdeksan lauantai-iltana: Mikä on kaikkien aikojen nostalgisin kappale? Ehdotin Fleetwood Macin Landslidea. (Ei sitä studioversiota, muistaakseni. Vaan Warner Bros. studiolla vuonna 1997 nauhoitettua liveversiota, jossa Stevie Nicks aloittaa kappaleen sanomalla: ”This one’s for you, daddy”). Annoin viestin kaikua vankilan seinien läpi ja odotin.
Okei Twitter, viikko on ollut rankka. Ratkaistaanpa tämä:
Mikä on kaikkien aikojen NOSTALGISIN kappale?
ehdokkaan Fleetwood Macin ”Landslide”. pic.twitter.com/AbqPpMJgO0
– Mikel Jollett (@Mikel_Jollett) June 23, 2018
Sain takaisin yli 5000 kommenttia.
Aloitin Beatlesista (”Let It Be” ja ”Yesterday”), sitten siirryin James Tayloriin ja jopa Journeyyn. Tracy Chapmanin ”Fast Car” -kappaleesta käytiin kokonainen keskustelu, sivujuonne Jackson Brownesta (”The Pretender” saattaa olla juuri oikea vastaus alkuperäiseen kysymykseen). Itse Jim Croce esiintyi ”Time in a Bottle” -kappaleella. (Tämä sai aikaan sivukeskustelun Jim Crocen näköisistä isistä.)
Monet vastaukset liittyivät tiettyyn henkilöön tai tapahtumaan: ”Valitsen ’Midnight Train to Georgia’, lähinnä neljä ja puoli vuotta sitten kuolleen äitini takia, joka istutti minuun rakkauteni Motowniin, ja myös siksi, että hänen nimensä oli Gladys.”
” ’Same Old Lang Syne’, Dan Fogelberg. He soittavat sitä joka vuosi jouluna, ja se iskee minua vatsaan joka kerta, kun kuulen sen.”
Seuraavaksi siirryimme Poguesin ”Fairytale of New Yorkiin”, tuohon upeaan call-and-response-duettoon Kirsty MacCollin kanssa:
Minä olisin voinut olla joku. Well, so could anyone.
You took my dreams from me, when I first found you.I kept ’em with me, babe. Laitoin ne omieni joukkoon.
En pärjää yksin. Rakensin unelmani sinun ympärillesi.
Kun pääsimme Pink Floydin ”Wish You Were Here” -kappaleeseen ja Roberta Flackin ”The First Time Ever I Saw Your Face” -kappaleeseen, siitä alkoi raivoisa keskustelu – ihmiset lähettivät sanoituksia ja muistoja ja ehdotuksia uusiksi lauluiksi, uusiksi genreiksi. (Entä modernit klassikot, kuten Billy Braggin ja Wilcon ”California Stars” tai LCD Soundsystemin ”All My Friends”? Entä hiphop?) Useimmat Eagles-kappaleet huudettiin alas (onneksi), vaikka Don Henleyn ”The End of the Innocence” -kappaleen poliittisiin sävyihin suhtauduttiin kunnioittavasti. Joku teki jopa Spotify-soittolistan aiheen innoittamana. Niin monet ihmiset puhuivat helpotuksesta, jota he tunsivat vain istuessaan kuin teinit huoneessa, kuunnellessaan musiikkia ja puhuessaan siitä, mitä kappaleet merkitsivät heille – yhteydestä, yhteydestä menneisyyteen, kadonneisiin atlanteihin, hautautuneisiin aarteisiin mielessämme, toisiimme.
Juuri tuohon aikaan minulle tuli mieleen, että me kaikki olemme menettäneet jotakin: maata, kenties jopa koko maailmaa, valtaa kauhu – tunne, että tulevaisuus voi olla huonompi kuin menneisyys. Ja tästä taistelusta, tästä kauhusta, tästä nalkuttavasta pelosta tulevaisuutta kohtaan on tullut niin tuttu taakka, ettemme edes ajattele sitä. Paitsi silloin, kun sukellamme muistiin, jossa sitä ei ole olemassa, ja hetkellisesti paino kevenee. Missä olemme yhteydessä kadonneisiin kaupunkeihimme ja aaveisiimme ja aistimme niiden läsnäolon. Ei vain ihmisiä. Vaan naurun, vaatteet, kampaukset, ajatukset, heidän äänensä ääni täyttää huoneen.
Minusta tuli isä puolitoista vuotta sitten. Aloitimme poikamme musiikkikasvatuksen tuutulauluilla ja lastenlauluilla. Olemme alkaneet soittaa hänelle modernia musiikkia. Hänen tämänhetkinen suosikkikappaleensa on Talking Headsin ”Burning Down the House”. (Merkitsen tämän henkilökohtaiseksi voitoksi.) Hän heiluttaa isoa nokkaansa ja lyö käsiään sängyn peittoon, kun me tanssimme hänen kanssaan. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin tunnen taas olevani kunnossa tulevaisuuden suhteen. Kun muistan, että uusia kaupunkeja on rakennettavana, uusi elinikä muistoja on vielä edessä, ja musiikki, jostain salaperäisestä syystä, on aina tie takaisin tähän hetkeen – minulle, ehkä hänellekin – nauraen ja turvallisesti ja toiveikkaana ja vapaana.
Se on kaikki lauluissa.