Yksi siksi, että ne näyttävät erilaisilta. Vapautettuna akvaarion rajoitteista kultakalat paisuvat jalkapallon kokoisiksi. Muutamassa sukupolvessa ne palaavat luonnollisiin keltaisiin ja ruskeisiin väreihin kasvattajien tavoitteleman kirkkaan oranssin sijaan.
Ne ovat myös ekologinen painajainen. Kultakalat uivat pitkin järvien ja jokien pohjaa, kitkevät kasvillisuutta, häiritsevät sedimenttiä ja vapauttavat ravinteita, jotka laukaisevat liiallista leväkasvua. Ne syövät laajalti levää, pieniä selkärangattomia ja kalanmunia. Kaiken kukkuraksi ne levittävät eksoottisia tauteja ja loisia.
Naaraspuoliset kalat tuottavat vuosittain jopa 40 000 mätimunaa – paljon enemmän kuin useimmat makean veden kalalajit – ja ne kykenevät risteytymään muiden luonnonvaraisten karppilajien kanssa. Koska luonnollisia saalistajia ei ole, suuri osa kultakalojen jälkeläisistä selviytyy sukukypsään ikään, mikä jatkaa hillittömän ylikansoituksen kierrettä.
Miten niistä sitten päästään pysyvästi eroon? Kun kultakalat ovat kerran asettuneet jonnekin, niiden hävittäminen on tunnetusti hankalaa, minkä vuoksi Murdochin tutkijat seurasivat hiljattain vuoden ajan kalojen liikkeitä Vassessa. Heidän tutkimuksensa, joka julkaistiin viime kuussa The Ecology of Freshwater Fish -lehdessä, tuotti joitakin odottamattomia havaintoja.
Kultakalat ovat ensinnäkin pitkän matkan uimareita – tohtori Beattyn tutkimusryhmä näki kultakalojen kulkevan rutiininomaisesti useiden jalkapallokenttien pituisia matkoja päivässä, ja he havaitsivat jopa yhden kalan, joka kulki yli 140 mailia vuodessa.
Toisaalta kultakalat vaeltavat kutemaan. Aivan oikein, samat kalat, joita usein pidetään pienissä kulhoissa, jotka uivat ympyrää, suunnistavat joukoittain kanavan ulkopuolella sijaitsevalle kosteikolle kutuaikana.
Se on ehkä yllättävä havainto kotieläiminä pidetylle lajille, mutta käyttäytyminen näyttää olevan synnynnäistä, tohtori Beatty sanoi, ja se viittaa siihen, että kultakaloilla on monitahoisia kognitiivisia kyvykkyyksiä.