07.10.2019
Saksa jakautui vuosina 1945-1990. Tasan 70 vuotta Itä-Saksan perustamisen jälkeen ja 30 vuotta sen tuhoon johtaneen rauhanomaisen vallankumouksen jälkeen tuo kahtiajako on edelleen käsin kosketeltavissa.
Saksan demokraattinen tasavalta eli DDR, joka tunnetaan myös yksinkertaisesti nimellä Itä-Saksa, perustettiin toiseksi Saksan osavaltioksi 7. lokakuuta 1949 – neljä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Saksan liittotasavalta eli yleisemmin Länsi-Saksa perustettiin vain neljä kuukautta aiemmin.
Saksan jakaminen heijasteli voitokkaiden liittoutuneiden vuonna 1945 esittämiä vaatimuksia. Toisella puolella olivat Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia, toisella puolella Neuvostoliitto. Ne olivat yhdistäneet voimansa kukistaakseen fasistisen Saksan, mutta kulkivat sen jälkeen omia teitään.
Länsiliittoutuneet perustivat Länsi-Saksaan parlamentaarisen demokratian, kun taas Neuvostoliiton diktaattorin Joosef Stalinin aluevaltaus levittäytyi melkein koko Itä-Eurooppaan. Itä-Euroopan valtioiden selkeimmin tunnistettavat piirteet: Suunnitelmatalous, ei oikeusvaltiota, ei lehdistönvapautta, ei liikkumisvapautta. Puola, Unkari, Romania ja Itä-Saksa olivat vain joitakin niistä maista, jotka joutuivat elämään näiden sääntöjen alaisina rautaesiripun murtumiseen asti vuosina 1989-1990. Ideologisesti ne pitivät itseään kansandemokratioina, mutta todellisuudessa ne olivat diktatuureja.
Itä-Saksalla oli erityinen maantieteellinen ja poliittinen asema itäblokissa, sillä vapaa Eurooppa sijaitsi sen länsirajalla. Lisäksi sen alueen sydämessä sijaitsi samalla tavalla jaettu Berliini – natsi-Saksan entinen pääkaupunki. Kaupunki oli ollut natsi-Saksan symboli, ja kaikki liittoutuneet halusivat osansa siitä. Näin Länsi-Berliinistä tuli myös vapauden saari kommunistisessa Itä-Saksassa.
Lue lisää: Miten Länsi-Saksa reagoi Berliinin muurin rakentamiseen?
Berliinin muuri lopettaa joukkopakolaisuuden vuonna 1961
Jakaantuneessa Berliinissä kapitalismin ja sosialismin kilpailevien järjestelmien välinen yhteenotto ei olisi voinut olla jyrkempi. Yhteensä 3,3 miljoonan asukkaan kaupunki oli kylmän sodan polttopiste – ja vuoteen 1961 asti se oli myös aukko, jonka kautta pakolaiset pakenivat. Mutta tämä aukko tukittiin, kun Berliinin muuri rakennettiin vuonna 1961. Siihen asti yli miljoona ihmistä, jotka olivat kyllästyneet puutteen talouteen ja vapaudettoman yhteiskunnan henkiseen ilmapiiriin, olivat kääntäneet selkänsä DDR:lle.
Pako Itä-Berliinistä
Muurin nousun jälkeen ihmiset eri puolilla Saksaa vieraantuivat yhä enemmän toisistaan. Silti Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandtin liennytyspolitiikka idän kanssa johti 1970-luvulla diplomaattiseen lähentymiseen. Sosiaalidemokraatti Brandt sai ponnisteluistaan Nobelin rauhanpalkinnon. Vuonna 1973 molemmista Saksan valtioista tuli Yhdistyneiden kansakuntien (YK) täysivaltaisia jäseniä, mikä vakiinnutti niiden olemassaolon.
Gorbatshov vauhdittaa DDR:n tuhoa
Suhteellinen vakaus DDR:ssä jäi siitä huolimatta lyhytaikaiseksi ja kesti vain muutaman vuoden. Hallinto ei yksinkertaisesti ollut taloudellisesti elinkelpoinen. Historioitsija Frank Bösch sanoo, että taloudelliset vaikeudet olivat yksi tärkeimmistä syistä Itä-Saksan diktatuurin romahtamiseen. Potsdamin Leibniz Center for Contemporary History Potsdamin (ZZF) johtaja Bösch mainitsee esimerkkinä suuren velkamäärän, jonka DDR oli kerännyt länsimaille.
Hänen mukaansa toinen vaikuttava tekijä oli kansalaisten tyytymättömyys, ”joka ilmeni uskomattomana haluna lähteä”. Kun uudistajana pidetty Mihail Gorbatshov astui Neuvostoliiton ruoriin vuonna 1985, monet DDR:n asukkaat toivoivat, että hän toisi muutoksen myös heidän järjestelmäänsä. Itä-Saksan johtaja Erich Honecker pysyi kuitenkin järkkymättömänä.
Kansa ilmaisi vihaansa paitsi kaduilla järjestetyillä joukkomielenosoituksilla myös jättämällä yhä useampia hakemuksia, joissa haettiin lupaa matkustaa DDR:n ulkopuolelle. Kahdessa vuodessa matkustusasiakirjahakemusten määrä kaksinkertaistui 53 000:sta yli 105 000:een. Kuitenkin vain murto-osa hakijoista sai tosiasiassa luvan matkustaa maan ulkopuolelle.
Lue lisää:
Vuonna 1945 Neuvostoliiton miehitysjoukot muuttivat entisen kauppakeittiöalueen internointileiriksi. Kellari muutettiin vankien toimesta tutkintavankilaksi. Uhrit kertoivat, että heitä piinattiin univajeella, hakkaamalla, potkimalla, pakottamalla seisomaan tuntikausia tai altistamalla vesikidutukselle. Ruoka, vaatetus ja hygieniavaatimukset olivat surkeat. Noin 1 000 ihmistä kuoli.
Vuonna 1951 vastaperustettu Itä-Saksan salainen valtiollinen poliisi, Stasi, otti vankilan haltuunsa. 50-luvulla suurin osa vangeista oli kommunistisen diktatuurin vastustajia, kuten uudistusmielisiä ja lakkojohtajia, jotka osallistuivat 17. kesäkuuta 1953 järjestettyyn kansannousuun. Koska kosteissa selleissä ei koskaan ollut päivänvaloa, vangit antoivat vankilalle lempinimen ”U-Boot”, joka tarkoittaa saksaksi sukellusvenettä.
Vanhan kellarivankilan tilalle rakennettiin 50-luvun lopulla uudisrakennus, jossa oli yli 200 selliä ja kuulusteluhuonetta. Fyysinen väkivalta korvattiin psykologisella kidutuksella. Berliinin muurin rakentamisen jälkeen vuonna 1961 suurin osa vangeista oli niitä, jotka olivat yrittäneet paeta tai lähteä Itä-Saksasta, mutta myös kirjailijoita ja kansalaisoikeusaktivisteja.
70-luvulla suurin osa vangeista tuotiin kaupungin läpi Hohenschönhausenin vankilaan näillä Barkas B 1000 -ajoneuvoilla. Näissä ajoneuvoissa oli viisi pientä ikkunatonta selliä, joten vangit eivät tienneet, minne heidät oli viety. Stasi onnistui painostamaan 90 prosenttia vangeista antamaan raskauttavia lausuntoja ensimmäisessä kuulustelussaan.
Vankilassa jokaista vankia ei puhuteltu nimellä vaan sellinumerolla. Sosiaaliseksi syrjäyttämiseksi heidät laitettiin usein kuukausiksi eristysselleihin, joissa jopa vartijoiden kanssa puhuminen oli kielletty. Ainoa ihmiskontakti oli siis kuulustelijan kanssa – salakavala tapa saada vangit puhumaan.
Erikokoisiin selleihin sijoitettiin jopa kolme vankia. He eivät voineet nähdä mitään sellien ikkunoista, jotka oli tehty lasiharkoista. Peili ja lämmin vesi saatiin käyttöön vasta vuodesta 1983 alkaen. Päivisin vangit eivät saaneet maata pinnasängyissään, yöllä heidän oli otettava sama asento: selällään, oveen päin ja kädet peiton päällä.
Vangit kokivat erittäin stressaavana sen, että heitä tarkkailtiin sellissään jatkuvasti ovessa olevan vakooja-aukon kautta. Vartijat tarkkailivat vankeja jopa silloin, kun he peseytyivät tai käyttivät vessaa. Yöllä valot sytytettiin kymmenen tai kahdentoista minuutin välein. Lämmitystä ja valoa voitiin säätää vain sellien ulkopuolelta. Tämä kaikki sai vangit tuntemaan itsensä täysin voimattomiksi.
Selliosaston käytävän seiniä pitkin oli asennettu johto. Kun vanki otettiin sellistään kuulusteltavaksi, vartijat vetivät vaijerista, jolloin punaiset varoitusvalot syttyivät. Jokaisen käytävällä olevan vangin oli tällöin käännyttävä välittömästi seinään päin. Tällä pyrittiin estämään vankien kohtaaminen.
Selliosasto ja kuulusteluhuoneet oli erotettu toisistaan lukituilla ovilla. Linoleumilattia haisee vielä tänäkin päivänä Itä-Saksassa käytetylle desinfiointiaineelle. Kaikki 120 kuulusteluhuonetta oli varustettu kaksinkertaisilla pehmustetuilla ovilla, joiden takana vankeja kuulusteltiin tuntikausia useiden kuukausien ajan. Vankien odotettiin syyttävän itseään, jotta heidät voitaisiin tuomita.
Stasi-poliisi käytti monimutkaisia psykologisia kuulustelumenetelmiä. Aluksi he uhkasivat vankia pitkillä vankeusrangaistuksilla tai perheenjäsenten pidättämisellä. Paniikin ja epävarmuuden tarkoituksena oli uuvuttaa heidät. Yhteistyötä tekeville luvattiin helpotusta vankeusolosuhteisiin: lääkärinhoitoa, kirja tai puoli tuntia pihaliikuntaa.
Näissä sellien kaltaisissa yhdyskunnissa vangit saattoivat nähdä taivaalle ja hengittää raitista ilmaa. He itse kutsuivat pihoja ”tiikerihäkeiksi”. Oli kiellettyä puhua, laulaa, pysähtyä tai mennä lähellekään neljän metrin (4,1 jaardin) pituista vankilan muuria. Aseistettu vartija partioi aina lankaverkon yläpuolella.
Berliinin muurin murtuminen lopetti Stasin tutkintavankeuden. Mutta vain harvoja kuulustelijoita saatiin koskaan vastuuseen siitä, mitä näiden muurien takana oli tapahtunut, eikä ketään passitettu vankilaan. Koska vankilarakennukset ja sisätilat säilyivät vahingoittumattomina, nykyinen Hohenschönhausenin muistopaikka antaa autenttisen käsityksen entisen Itä-Saksan oikeuslaitoksesta.
Lokakuun 7. päivä 1989: DDR:n viimeiset syntymäpäiväjuhlat
Honecker ja valtionturvallisuusministeriö, joka tunnetaan puhekielessä Stasin nimellä, eivät kyenneet enää pysäyttämään DDR:n romahtamista. Ihmiset osoittivat mieltään myös muissa Itä-Euroopan maissa, erityisesti Puolassa ja Unkarissa. Historioitsija Böschin mukaan tämä oli mahdollista vain siksi, että Neuvostoliitto oli purkanut perinteisen sotilaallisen tukensa paikallisille hallinnoille.
Lokakuun 7. päivänä 1989 kommunistihallinto juhli DDR:n perustamista viimeistä kertaa: Saksan demokraattinen tasavalta täytti 40 vuotta. Vain kuukautta myöhemmin, 9. marraskuuta, Berliinin muuri murtui. Miljoonat saksalaiset sekä idässä että lännessä olivat haltioissaan. Se ei kuitenkaan ollut DDR:n kuolinisku, vaan se tapahtuisi vasta vuoden päästä, 3. lokakuuta 1990, jolloin Saksa yhdistyi.
Lue lisää:
”Itäsaksalaisilla on erilainen musiikkimaku”
Suhteellisen pieni maa, jossa oli vain 17 miljoonaa asukasta ennen hajoamistaan, on viettänyt viimeiset 29 vuotta osana suurempaa Saksan liittotasavaltaa, jossa asuu nykyään 83 miljoonaa ihmistä. Silti kenellekään ei tulisi mieleenkään kuvata kokonaisuutta yhtenäiseksi isänmaaksi. Lännessä talous on paljon vahvempi kuin idässä. Työntekijät ansaitsevat enemmän lännessä, ja vain harvoissa yrityksissä on johtajia idästä.
Berliinin keskustassa sijaitsi ehkä tunnetuin kylmän sodan aikainen raja-asemapaikka. Vuonna 1945 täällä kohtasivat amerikkalainen ja venäläinen sektori. Rajanylityspaikka säilyi Berliinin muurin rakentamisen jälkeen vuonna 1961, ja sen jälkeen se palveli ulkomaalaisia Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Nykyään yksityinen museo kuvaa kaupungin jakoa ja pakotarinoita – niitä, jotka onnistuivat ja niitä, jotka epäonnistuivat.
Poliittisten vastustajien tukahduttaminen alkoi vuonna 1945 perustamalla erikoisleirejä, kuten Buchenwaldissa Weimarin lähellä sijaitseva leiri. Siellä Neuvostoliiton salainen poliisi vangitsi lähes 30 000 ihmistä, usein mielivaltaisesti, entiselle natsien keskitysleirille. Leirin jäännöksissä on nykyään näyttelyitä, jotka dokumentoivat näiden vankien oloja ja tarinoita, sekä muistomerkki joukkohautojen läheisyydessä.
Kun Itä-Saksa perustettiin vuonna 1949, uusi hallitus otti vastuulleen kaikki vangit. Vuodesta 1950 alkaen poliittisista vangeista vastasi valtion turvallisuusministeriö, joka tunnettiin nimellä Stasi. Sen päämaja oli Berliinin Normannenstrassella vuoteen 1989 asti. Nykyään se on museo, johon kuuluu viimeisen valtion turvallisuusministerin Erich Mielken säilynyt toimisto.
Kesäkuun 17. päivänä 1953 oli laaja kansannousu Itä-Saksan sortohallitusta ja maan taloudellisia oloja vastaan. Dresdenissä oli myös lakkoja ja mielenosoituksia. Tämä panssarirata Postplatzin aukiolla merkitsee kansannousun raakaa tukahduttamista neuvostopanssareilla.
Vuoden 1953 kansannousun tukahduttamista seurasi pidätysten aalto. Stasi, joka ei ollut osannut odottaa mielenosoituksia, vastasi voimalla. Poliittisten vankien ensimmäinen pysähdyspaikka oli usein keskitetty tutkintavankeus Berliinin Hohenschönhausenin kaupunginosassa. Vuodesta 1994 lähtien siellä on sijainnut entisen Itä-Saksan suurin tutkimus- ja muistopaikka.
Bautzen II oli Itä-Saksan Stasin salaisen poliisin vankiloista pelätyin. Yhdessä Hohenschönhausenin tutkintavankilan kanssa näistä ”Stasi-iskureista” on tullut valtion sorron ruumiillistuma. Vierailijat saavat käsityksen vankilaoloista vankien elämäkerroista sekä vankilasta tehdyistä ääni- ja filmitallenteista.
Vuonna 1964 Itä-Saksan opetusministeriö Margot Honeckerin johdolla perusti nuorisovankilan Torgaussa. Viiden metrin korkuisten muurien takana vallitsi sotilaallinen hallinto ja rikkomuksista rangaistiin ankarasti. Tämä muistopaikka on nykyään Itä-Saksan nuorille suunnatuista kurituslaitoksista julmin.
Vuodesta 1952 alkaen osia entisestä Stalag-sotavankileiristä Bremenin lähellä käytettiin hätävastaanottokeskuksena kommunistisesta Itä-Saksasta tuleville pakolaisille. Sandbostelista tuli leiri alle 24-vuotiaille itäsaksalaisille miehille, jotka olivat onnistuneet pakenemaan länteen. Tänne majoitettiin kerrallaan jopa 800 pakolaista.
Berliinin muurista tuli kansainvälinen erottelun ja orjuuden symboli. Sen kaaduttua vuonna 1989 alkuperäinen muuri lähes katosi kaupungista. Berliinin muurin muistomerkki, joka on luotu pakoa yrittäessään kuolleiden muistoksi, sisältää yhden viimeisistä palasista. Siellä järjestetään virallinen vuosipäivän muistotilaisuus 9. marraskuuta.
Frank Bösch viittaa myös erilaisiin asenteisiin ja muistoihin, jotka leimaavat entisen DDR:n asukkaita: ”Itä-Saksalaisilla on erilainen musiikki- ja mediamaku, he matkustavat eri tavalla ja tekevät myös poliittisia päätöksiä eri tavalla.”
Historioitsija sanoo, ettei hän usko sulautumisen tapahtuvan lähiaikoina, ja sanoo, että kestää kauan ennen kuin DDR katoaa entisten kansalaistensa mielistä kuten se katosi maailmasta. Hänen mukaansa eletty historia käsittää noin kolme sukupolvea. Monet ihmiset tietävät sukutarinoiden perusteella, mitä heidän isovanhempansa kokivat.
Lue lisää: DDR on historiaa – mutta vasta vuonna 2070
”Berliinin muurista ja vastaavista asioista on tullut niin voimakkaita ikoneita, että ne ovat elävinä muistoina läsnä vielä jonkin aikaa.” Viitaten kokemuksiin natsismin perinnöstä Bösch ennustaa, että DDR:stä tulee todella suljettu luku historiassa vasta 70 tai 80 vuoden kuluttua.
Katsoen taaksepäin natsismin aikakautta, joka edelsi Saksan erottamista, hän sanoo, että tuo historian synkkä luku on vasta nyt hitaasti päättymässä, kun ”viimeiset todistajat eivät ole enää elossa”. Tällä mittarilla DDR:n luku sulkeutuu aikaisintaan vuonna 2070.
Joka ilta klo 1830 UTC DW:n toimitus lähettää valikoiman päivän kovia uutisia ja laadukasta feature-journalismia. Voit tilata sen suoraan tästä.
Marcel Fürstenau