En ole koskaan ollut kovin valokuvauksellinen. Selluloidissa naamani on sappinahkainen, piirakkaa syövä. Silmäpussini näyttävät tyhjennetyiltä kuumavesipulloilta, hampaani ovat kalpeat kuin koiran hampaat. Oikeassa elämässä minusta tuntuu, etten näytä tältä. Kukaan ei ole koskaan sanonut minulle: ”Sinulla on koiran hampaat”, paitsi kerran.
Ei se, etten ole fotogeeninen, ole koskaan ennen viime aikoja häirinnyt minua; en vain koskaan katsonut itsestäni otettuja kuvia. En oikeastaan edes halunnut valokuvaajaa häihini, koska miksi? Minulla on muisti, ja muistissani kasvoni eivät ole ihan niin turvoksissa. Kun valokuvat olivat fyysinen kokonaisuus, niitä oli hyvin helppo vältellä. Minulla ei ollut kameraa, en koskaan tehnyt leikekirjoja, ja kun vuosikirjojen tilauslomakkeet tulivat, teeskentelin etsiväni jotain laukustani ja poistuin sitten huoneesta. Edes Facebookin ja Instagramin alkuaikoina valokuvat eivät olleet kaikkialla läsnä. Ne olivat tietokoneella. Facebook-kuvissa kaikki näyttivät paskalta, ja Instagram oli auringonlaskuja varten. Ei ollut deittisovelluksia. Ihmiset tapasivat edelleen toisia ihmisiä fyysisissä paikoissa. Voisit hurmata nokkeluudellasi tai koiran hampaillasi!
Mutta nyt elämme aivan eri aikakautta. Valokuvia on kaikkialla. Näen uusia kuvia ystävistäni Instagramissa paljon enemmän kuin näen varsinaisia ystäviäni. Olen usein yllättynyt siitä, kuinka todennäköisesti ajattelen jonkun henkilön kuvaa ennen kuin mietin, miltä hän oikeasti näyttää. Kun joku esimerkiksi sanoo ”Gerald”, ajattelen ystävääni Geraldia poimimassa omenoita, vaikka en ole kertaakaan nähnyt hänen poimivan omenoita oikeassa elämässä. Olen nähnyt vain monia kuvia, joissa hän tekee sitä, koska hän todella tykkää luetteloida tuollaisia asioita, ye olde whimsical Gerald.
Kun pelleilen suodattimien kanssa, näytän edelleen perunalta, paitsi että minulla on nyt isot peuransilmät.
Pahinta kaikessa on mielestäni rehellisesti sanottuna se, että valokuvat ohjaavat deittailua, ulkonäöllisimpiä juttuja, joita teemme ikävä kyllä elämässä. (Ja olen pahoillani, Pollyanna, mutta ulkonäkö on tärkeää länsimaisessa yhteiskunnassa. Se on syvältä, mutta se on totta. Kasva aikuiseksi, Peter Pan!!!) Kaikki ystäväni tekevät sitä – ja se on kamalaa! Kokonaiset suhteet tapahtuvat tekstiviestien, Instagramin ja Snapchatin välissä ennen varsinaista kasvokkaista tapaamista. Tämän vuoksi valokuvilla on paljon tärkeämpi sosiaalinen rooli: Ne määrittelevät, miltä näytät sille, jota toivot houkuttelevasi, ja lisäksi ne luovat tapaamisen jälkeenkin sinusta vaikutelman, joka on lähes pysyvämpi kuin fyysinen minäsi. Se on sama kuin vanhan Geraldin kohdalla, paitsi steroideilla. Jos tapaamasi henkilö ajattelee fyysistä sinua ja samaan aikaan digitaalista sinua, se muuttaa sen, mikä oli yksityinen fyysinen yhteys, puolijulkiseksi vuorovaikutukseksi. Sinulla on metafyysinen minä, joka on olemassa sinun ulkopuolellasi ja aina mukanasi.
Konkreettisesti sanottuna, jos rakastut valokuvaan, etkö näe sitä aina? Ja eikö nykyään ole jokseenkin noloa seurustella jonkun valokuvissa huonon näköisen kanssa, koska kuvia on mahdollista jakaa ystäville jo kauan ennen kuin he edes tapaavat henkilön? Eikö se tavallaan kumoa fyysisen vaikutelmasi henkilöstä (tai ainakin pönkittää sitä), jos ystäväsi pitää kuvaa hypoteettisesta merkkihenkilöstäsi viehättävänä?
Tosiasiassa kysymys on siitä, että jos voit nyt säilyttää itsesi netissä ikuisesti, niin fotogeenisillä on suuria etuja. Ja niille meistä, jotka näyttävät filmillä huonommalta versiolta itsestään, tämä on kauhistus! Ehkä ehdotat Photoshopin käyttöä ”tasoittamaan pelikenttää”, mutta Photoshop ei todellakaan voi korvata sitä, että on laajalti epäfotogeeninen. Se ei vain voi! Kun pelleilen suodattimien kanssa, näytän edelleen perunalta, paitsi että minulla on nyt isot peuransilmät.
Mitä meidän siis pitäisi tehdä tässä uudessa todellisuudessa? Ei ole mitään järkeä olla seksikäs kasvotusten – joten miksi edes yrittää? Käyttäkää verkkareita töissä! Ja jonkun pitäisi oikeasti koota epäfotogeeniset yhteen, jotta voisimme surra. Vaikka näytämme tosielämässä (toivottavasti) paremmilta, olemme silti hauskoja ja mukavia!
Rebecca Harrington on kirjailija, joka asuu New Yorkissa. Tutustu hänen uusimpaan kirjaansa Sociable, joka on hulvaton katsaus outoihin asioihin, joita ihmiset tekevät sosiaalisessa mediassa.
Kuva: Gary Null/NBC/NBCU Photo Bank via Getty Images.