Se on totta. Nykyaikaisten pelien ajaminen vanhalla CRT-monitorilla tuottaa aivan loistavia tuloksia – subjektiivisesti parempia kuin mikään LCD-aikakaudelta aina uusimpiin OLED-näyttöihin asti. Optimaalisen CRT-asennuksen saaminen ei ole helppoa, ja hinnat vaihtelevat huomattavasti, mutta tulokset voivat olla yksinkertaisesti ilmiömäisiä.
CRT-tekniikan edut nykyaikaisiin litteisiin paneeleihin nähden ovat hyvin dokumentoituja. Kuvaputket eivät toimi kiinteän pikseliruudukon avulla, kuten nestekidenäytöt, vaan kolme ”tykkiä” säteilee valoa suoraan putkeen. Näin ollen ei ole mitään epätarkkuutta eikä tarvetta käyttää mitään tiettyä natiiviresoluutiota. Pienemmillä resoluutioilla saatat huomata ”skannausviivat” helpommin, mutta tosiasia on, että jopa matalamman resoluution pelitulosteet, kuten 1024×768 tai 1280×960, voivat näyttää upeilta. Korkeamman luokan kuvaputket pystyvät tietysti syöttämään ja käsittelemään suurempia resoluutioita, mutta tärkeintä tässä on se, että vapautuminen määritetystä natiiviresoluutiosta muuttaa peliä – miksi käyttäisit niin paljon näytönohjaimen resursseja piirrettyjen pikseleiden määrään, kun voit sen sijaan keskittyä laatuun ilman, että sinun tarvitsee huolehtia upscale-tarkkuuden epätarkkuudesta?
Artikkeli jatkuu alla
Kakkosetuna etuna on liikkeentarkkuus. LCD-tekniikat käyttävät kaikki tekniikkaa, joka tunnetaan nimellä ”sample and hold” ja joka johtaa liikkeen esittämiseen huomattavasti pienemmällä resoluutiolla kuin staattinen kuva. Oletko koskaan huomannut, kuinka jalkapallo-ottelussa vasemmalle/oikealle panorointi näyttää LCD-näytöllä epätarkemmalta kuin staattiset otokset? Tämä on klassinen esimerkki huonosta liikeresoluutiosta, mikä ei yksinkertaisesti ole ongelma kuvaputkissa. Liikkeen käsittely CRT:llä on eri tasolla verrattuna nykyaikaisiin tekniikoihin, sillä jokaisen kuvan jokainen osa-alue renderöidään identtisesti, jopa siinä määrin, että jopa 768p-esitys saattaa tuottaa liikkeessä enemmän yksityiskohtia kuin 4K LCD-näyttö.
Sitten on vielä viive, tai pikemminkin sen täydellinen puuttuminen. Kuva sädetetään suoraan näytölle valon nopeudella, eli viive on nolla. Jopa testaamiini 240Hz LCD-näyttöihin verrattuna klassinen hiiren osoittimen vaste testi tuntuu erilaiselta, nopeammalta. Pelien vasteeseen liittyvät edut – erityisesti hiiren kaltaisella tarkalla syöttömekanismilla – eivät kaipaa enempää selittelyä.
Yleisemmällä tasolla tuntuu siltä, että pelit ja laitteistot ovat ”kasvaneet” CRT-tekniikkaan vuosien varrella. Visuaalisuus on realistisempaa kuin koskaan ennen, ja kuvaputkien ulkoasussa on jotain, joka korostaa tätä realismia entisestään – erityisesti aliasing on paljon pienempi ongelma kuin kiinteän pikseliruudukon nestekidenäytöissä. Toiseksi PC-laitteisto on kehittynyt niin pitkälle, että 60 Hz:n virkistystaajuutta korkeammilla taajuuksilla toimiminen on suhteellisen yksinkertaista – ja monet CRT-näytöt voivat helposti toimia paljon nopeammilla taajuuksilla, jopa 160 Hz:n taajuuksilla ja jopa sitäkin nopeammilla taajuuksilla näytöstä ja syöttötarkkuudesta riippuen. Tämä kaikki on aika hyvää teknologialle, joka käytännössä vanhentui pian vuosituhannen vaihteen jälkeen.
Artikkeli jatkuu alla
Ja tässä kohtaa kuvaputkipelaamisen negatiiviset puolet alkavat näkyä. Tekniikka on vanhentunutta, mikä aiheuttaa monia sudenkuoppia. Ilmeisin koskee muotoilua: CRT-näytöt ovat isoja, tilaa vieviä ja painavat paljon. Sijoitin näyttöön, jota yleisesti pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista CRT-näytöistä – Sony Trinitron FW900 – 16:10 24-tuumainen näyttö. Kuten video toivottavasti osoittaa, kuvanlaatu on valtava, mutta niin on myös näytön paino. Se painaa 42 kiloa, ja 600×550 millimetrin pohjapinta-ala ei ole mitätön.
Sitten on vielä tulotilanne. CRT-näytöt käyttävät VGA-, DVI-I- tai komponentti-RGB-BNC-sisääntuloja – ja melko lailla tehokkain nykyaikainen näytönohjain, joka vielä tarjoaa tukea niihin, on GTX 980 Ti tai Titan X Maxwell. Onneksi HDMI-, USB-C- ja DisplayPort-VGA-sovittimia on saatavilla, mutta joudut käyttämään paljon aikaa netissä etsiessäsi oikeaa sovitinta, joka pystyy käsittelemään korkeita pikselinopeuksia, jos aiot käyttää yli 1920×1200-resoluutiota 60 Hz:n taajuudella. Laajakuvatelevisioita on saatavilla hyvin vähän, ja jopa Sonyn FW900:n kuvasuhde on 16:10, mikä tarkoittaa, että konsolipelaaminen ei oikein sovi CRT-näytöille – 4:3-näytöt vielä vähemmän. Kyllä, konsoleita voi pyörittää CRT-näytöllä, mutta mielestäni tämä on monista syistä PC-käyttäjille parhaiten sopiva harrastus.
Loppujen lopuksi on vielä kustannukset – jotka voivat olla molempiin suuntiin leikkaavia – sekä näytön laatu, jonka todella saat. FW900 on legendaarinen näyttö, jonka hintapyynnöt ovat massiivisia. John Linnemanin 19-tuumainen 4:3 Sony Trinitron G400 maksoi kuitenkin vain 10 euroa (!) ja näyttää silti upealta. Tosiasia on kuitenkin se, että sekä Johnin että minun tapauksessani näytöt eivät olleet optimaalisessa kunnossa, kun ostimme ne – mikä on odotettavissa, kun näytöt ovat jo pitkälle toisella vuosikymmenellä. Riittää, kun sanon, että kuvanlaadun saaminen odotetulle tasolle voi vaatia paljon aikaa, vaivaa ja paljon tutkimusta. Perustasolla kuvaputkinäytöt on tehty lasista, ja häikäisy voi olla ongelma. Tällä sivulla olevaa videota kuvatessani jouduin kuvaamaan yöllä, jotta näyttö näkyisi parhaassa mahdollisessa valossa.
Tällöin on paljon sudenkuoppia – mutta lopputulos pelatessa on erittäin tyydyttävä. Nykyaikaiset nimikkeet CRT:llä voivat näyttää sensaatiomaisilta, sinulla on korkeiden virkistystaajuuksien edut, jos haluat niitä, voit kääntää kaikki silmänruokailut päälle, eikä sinun tarvitse huolehtia niin paljon resoluutiosta kuvanlaadun tärkeimpänä määrittävänä tekijänä. Tämän päivän premium-hintaiset LCD-pelinäytöt yrittävät kovasti saada takaisin kuvaputken tärkeimmät edut – matala viive, korkeat virkistystaajuudet ja vähentynyt syöttöviive – mutta niin hyviä kuin monet näistä näytöistä ovatkin, meidän rahoillamme mikään ei voita vanhaa kunnon katodisädeputkinäyttöä työpöytäpeleissä – eivät edes markkinoiden parhaat LCD-näytöt.