Paavalin kirjeet

Tausta ja yleiskatsaus

Uuden testamentin kaanonissa on 27 kirjaa, joista 21:tä kutsutaan ”kirjeiksi”, ja jopa Johanneksen ilmestys alkaa ja päättyy kirjeen muodossa. Näistä 21:stä 13 kuuluu Paavalin korpukseen; Heprealaiskirje kuuluu idässä Paavalin korpukseen, mutta ei kuitenkaan lännessä. Kolme tämän korpuksen kirjettä, pastoraalikirjeet, ovat pseudonyymejä, joten niitä ei käsitellä tässä. Jäljelle jäävistä kymmenestä kirjeestä Kolossalaiskirje ja Efesolaiskirje ovat jonkun myöhemmän Paavalin seuraajan käsialaa, ja 2. Tessalonikalaiskirje on väärennös. Se, miten tämä Paavalin korpus kerättiin ja julkaistiin, jää hämärän peittoon, mutta kirjeet osana Pyhää Kirjoitusta olivat kristinuskon varhain vakiintunut ilmiö.

Kirkko oli köyhä ja laajalle levinnyt, ja alkuvaiheessa se odotti lähestyvää Paruusiaa. Virallisemmat pyhät kirjoitukset syrjäyttivät näin ollen tärkeydessään kirjeet (esim. Antiokian piispa Ignatiuksen kirjeet), jotka vastasivat varhaiskirkkojen käytännön kysymyksiin.

Paavalin kirjeet, jotka oli kirjoitettu vain noin 20-30 vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen, säilyivät, kerättiin ja lopulta ”julkaistiin”. Yleensä niissä vastattiin hänen perustamiensa seurakuntien kysymyksiin. Milloin kaikki Paavalin kirjeet korpuksena tunnettiin ensimmäisen kerran, on vaikea määrittää. Koska Paavalin teologia ja eräät lainaukset ja viittaukset tunnettiin varmasti jo 1. vuosisadan lopulla, Paavalin kirjeet todennäköisesti kerättiin ja levitettiin yleiseen kirkkokäyttöön 1. vuosisadan lopulla tai pian sen jälkeen. Paavalin opetuslapsi, mahdollisesti Onesimus, on saattanut käyttää Efesolaiskirjettä koko kokoelman saatekirjeenä.

Galatalaiskirje ja Roomalaiskirje sisältävät kumpikin laajan keskustelun laista (Toorasta) ja vanhurskauttamisesta (kielellä, jota ei löydy muista kirjeistä) ratkaistakseen ongelman kristinuskon suhteesta juutalaisuuteen ja juutalaiskristittyjen suhteesta pakanakristittyihin. Galatalaiskirje on vanhempi ja eroaa Roomalaiskirjeestä siinä, että se käsittelee juutalaiskristittyjä – toisin sanoen pakanakristittyjä, jotka olivat ihastuneita juutalaisiin tapoihin ja puolustivat juutalaista seremonialakia pakanakristittyjen osalta. Toisaalta Roomalaiskirjeessä puhutaan kysymyksestä juutalaisista ja kristillisestä uskosta ja seurakunnasta Jumalan pelastussuunnitelmassa.

I:ssä ja II:ssa Korinttilaiskirjeessä (joka saattaa sisältää fragmentteja suuresta osasta korinttilaiskirjeenvaihtoa, joka on säilynyt jokseenkin sattumanvaraisessa järjestyksessä) ei käsitellä juutalaisia tai juutalaistavia käytäntöjä. Ne käsittelevät pakanakristittyjen seurakuntaa, ja siksi ne ovat paras todiste siitä, miten Paavali toimi pakanoiden alueella.

Uuden testamentin varhaisin kirja on I Tessalonikalaiskirje, joka käsittelee eskatologista ongelmaa. Vaikka II Tessalonikalaiskirje jäljittelee selvästi I Tessalonikalaiskirjeen tyyliä, se heijastelee myöhempää aikaa, kehittää I Tessalonikalaiskirjettä, eikä sitä siksi pidetä aitona.

Filippiläiskirje saattaa olla yhdistelmäkirje, jossa paavalilaisen opetuksen eri teemoja pitää koossa testamenttimuoto. Näin ollen se on kompendium ilman liian erityistä keskittymistä Filippiläisten tilanteeseen. Filmon, vaikka se on osoitettu kotiseurakunnalle, käsittelee ainutlaatuisella tavalla orjan kohtaloa, joka palautetaan isännälleen siinä toivossa, että hänelle annetaan anteeksi ja hänet lähetetään takaisin auttamaan Paavalia vankilassa, mikä on esimerkki manumission toteuttamisesta Paavalin nimissä.

Efesolaiskirje näyttää olevan riippuvainen Kolossalaiskirjeestä, ja vaikka molemmissa käytetäänkin paavalilaista tyyliä, ne heijastavat ajankohtaa ja kuvastoa, joka toisinaan on erilainen ja myöhempi kuin Paavalin aidot kirjeet. Efesolaiskirje kattaa Kolossalaiskirjeen sisällön tiiviimmässä muodossa, ja se saattaa olla jonkun opetuslapsen tai muun myöhemmän paavalilaisen kirjoittama saatekirje koko paavalilaiselle korpukselle.

Paavalin kirjeiden tyyli on sekoitus kreikkalaista ja juutalaista muotoa, jossa yhdistyvät Paavalin henkilökohtainen huolenpito ja hänen virallinen asemansa apostolina. Oman nimensä jälkeen Paavali nimeää vastaanottajat tai osoitettu seurakunta ja lisää ”armoa ja rauhaa”. Tämän jälkeen seuraa usein kiitoksia ja esirukouksia, jotka on mukautettu merkittävästi kirjeen sisältöön ja tarkoitukseen. Opillinen aineisto edeltää yleensä neuvoa tai kehotusta (parenesis), ja kirjeet päättyvät henkilökohtaisiin uutisiin tai kehotuksiin ja siunaukseen: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne”. Paavalin kirjeet saneltiin todennäköisesti amanuenssille (jonka nimi saattoi olla esimerkiksi Sosthenes, I Kor. 1:2), ja jotkut tervehdykset kirjoitettiin kirjeiden loppuun hänen omalla kädellään. Ne oli kuitenkin ilmeisesti tarkoitettu luettavaksi ääneen seurakunnassa, ja siksi niiden tyyli poikkeaa puhtaasti henkilökohtaisten kirjeiden tyylistä.