Jos vitsit Bill Clintonista maan ensimmäisenä ”mustana” presidenttinä eivät olleet sinulle tarpeeksi outoja, tutustu tähän:
Uudessa roolissaan urheilukolumnistina Gothamissa, Manhattanin bileeläimille suunnatussa liukkaassa uutuuslehdessä, mustaihoinen elokuvantekijä Spike Lee kysyy jälleen yhden polttavan kysymyksen: Oliko Babe Ruth musta?
Eh? Babe? Yankeesin kunnarikuningas? ”Swatin sulttaani”?
Kysymys ei ole uusi, kuten käy ilmi. Huolimatta George Herman ”Babe” Ruthin silloisista kiistämisistä, huhut ja oletukset hänen rodullisesta taustastaan säilyivät. Hänen nenänsä oli juuri tarpeeksi leveä, huulensa olivat juuri tarpeeksi täyteläiset ja hänen ihonvärinsä oli juuri tarpeeksi ruskehtava herättääkseen paitsi epäilyjä myös vastustajajoukkueen penkiltä ilkeitä, N-sanaa sisältäviä pilkkauksia.
Niin tai näin, kuvitelkaa, mitä Babe joutui kokemaan. Vaikka Ruthin äidinpuoleiset isovanhemmat olivat siirtolaisia Saksasta, hänen isänsä suku asui useiden sukupolvien ajan 1800-luvun Baltimoressa, eikä sitä ole yhtä helppo jäljittää täydellä rotuvarmuudella.
Jopa silloin, kun ei olisi ollut mitään pitäviä todisteita siitä, että hän oli tummaihoinen, miten Ruthin olisi pitänyt keksiä pitäviä todisteita siitä, ettei hän ollut? Negatiivista ei voi todistaa, kuten vanha sanonta kuuluu. Ruth oli tarpeeksi valkoinen pysyäkseen vahvasti segregoituneessa major-liigassa, mutta ei joidenkin kertomusten mukaan tarpeeksi valkoinen vastustaakseen pilkkaa ja muuta syrjintää.
Juku, kuvittele, miltä Babe varmasti tuntui. Oli hän sitten musta mies tai ei, häntä pahoinpideltiin kuin mustaa miestä.
Sports Illustratedin toukokuun 7. päivän numerossa kolumnisti Daniel Okrent vastasi Leelle ja siteerasi episodia, jonka väitti Fred Lieb, tuon aikakauden urheilutoimittaja. Liebin mukaan tunnetusti rasistinen Ty Cobb kieltäytyi jakamasta mökkiä Ruthin kanssa georgialaisella metsästysmajalla sanomalla: ”En ole koskaan mennyt sänkyyn n—– kanssa, enkä aio aloittaa nytkään.”
Valitettavasti Lieb oli pahamaineinen lankojen kehrääjä, ESPN.comin kolumnisti Rob Neyer vastaa 10. toukokuuta ilmestyneessä verkkokolumnissaan. Neyer siteeraa Charles C. Alexanderin Cobb-elämäkertaa todisteena siitä, että Cobb ja Ruth rakensivat ”jonkinlaisen ystävyyden” vuoden 1924 World Seriesin jälkeen.
Commentoija Roland Rogers BlackAthlete.com-sivustolla soittaa yhteen kertomuksilla, joiden mukaan Ruth kävi usein mustien naisten luona Harlemissa 1920-luvulla, jolloin Manhattanin ylempänä sijaitseva kaupunginosa veti puoleensa tyylikästä asiakaskuntaa kaikkialta muualta maailmasta.
Vieläköisesti nyt, sanoo Lee, on aika lopettaa mysteerit. Jos DNA-testi kelpasi Thomas Jeffersonin jäännöksille, jotta saatiin selville, oliko hänellä lapsia jonkun orjansa kanssa, miksi ei testattaisi myös Babea?
Epäilen, että Lee huijaa meitä tässä. Hän ei todellakaan vaadi Ruthin ekshumointia. Sitä paitsi DNA-testi ei ratkaissut Jefferson-kysymystä, enkä usko, että tämä kiista päättyisi yhtään nopeammin.
Selvä, pitäisikö meidän siis välittää siitä, oliko Babe Ruth musta?
Kyllä, useista syistä. Yksi on historiallinen tarkkuus. En tiedä, miksi baseball-fanit, joilla on yleensä pakkomielle kaikkein ikävimmistäkin urheilusankareitaan koskevista tiedoista, yhtäkkiä haluaisivat kääntää katseensa muualle, kun he tutkivat Babe Ruthin syntyperää.
Afrikanamerikkalaisena, joka on tarpeeksi vanha kannustaakseen Jackie Robinsonia, välitän toki Babe Ruthin taustan kaltaisista tarinoista. Kyse ei ole siitä, että olisin niin innokas vaatimaan yhtä sankaria lisää mustien historian annaleihin. Pikemminkin olen iloinen voidessani muistuttaa kaikkia siitä, kuinka monet vanhat baseball-ennätykset ansaitsevat tähden vieressään ennätystenkirjoissa. Se muistuttaisi meitä lempeästi siitä, kuinka kauan rotujen ei annettu kilpailla sellaisilla tasavertaisilla pelikentillä, joita hyvää tahtoa osoittavat amerikkalaiset yrittävät vielä nykyäänkin saavuttaa yhteiskunnassamme.
Toiseksi kysymys Ruthin rodusta muistuttaa meitä siitä, kuinka pitkälle olemme päässeet rodun suhteen tässä maassa ja kuinka pitkälle meillä on vielä matkaa. Toki rotu on nykyään epämiellyttävä aihe. Eikö juuri siksi meidän pitäisi puhua siitä?
Jos Babe oli musta, hänellä olisi ollut ilmeiset syyt salata se silloin. Jackie Robinson rikkoi baseballin värirajan vasta 1940-luvun lopulla.
Mutta entä nyt? Piilottaisiko Ruth yhä rotunsa? Vai kehuskelisiko hän sillä? Vai pitäisikö hän rotuaan samaan tapaan kuin Tiger Woods, vain yhtenä monista väitetyistä rotutaustoista?
Kyllä, urheilulla on merkitystä Amerikan historiassa, aivan kuten rodullakin. Mustien ja muiden ei-valkoisten (mukaan lukien japanilais-amerikkalaiset sotilaat, joiden perheet olivat vangittuina vankileireillä kotimaassaan) suoritukset auttoivat vauhdittamaan baseballin erottelun purkamista. Sitten menestyksekäs pesäpallon erottelun poistaminen auttoi rohkaisemaan presidentti Harry Trumania poistamaan asevoimien erottelun, mikä auttoi rohkaisemaan korkeinta oikeutta määräämään julkisten koulujen erottelun poistamisesta.
Tänä päivänä voimme ottaa rodullisesti ongelmallisen menneisyyden ja käyttää sitä saadaksemme perspektiiviä tulevaisuuteen. Kysymys Ruthin mustuudesta herättää tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä rotu tarkoittaa ja mitä sen pitäisi tarkoittaa. Riittääkö ”yksi pisara” mustaa verta tekemään ihmisestä mustan, kuten vanha sääntö sanoo? Jos ei, niin kuinka paljon on?
Kun rodun merkitystä tutkii näin syvällisesti, se alkaa hyvin nopeasti hajota. Valitettavasti emme ole saavuttaneet tässä maassa sitä ihannetilaa, jossa rodulla ei olisi enää merkitystä. Sen sijaan, että pakenemme menneisyyttä, meidän on muistettava se, jotta voimme rakentaa parempaa tulevaisuutta.
Clarence Page on Chicago Tribunen kolumnisti, 435 N. Michigan Ave., Chicago, IL 60611.