Noitaoikeudenkäynnit varhaismodernissa Euroopassa ja Uudessa Englannissa

Videonäyttelymme Noitaoikeudenkäynnit varhaismodernissa Euroopassa ja Uudessa Englannissa on sovitettu aineistosta, joka sisältyi 14.8.-20.9.2008 pidettyyn kuuluisat oikeudenkäynnit ja niiden perintö -näyttelyyn. Video löytyy sivun alareunasta, alkuperäisen näyttelyn tekstin ja kuvien alta.

Noitaoikeudenkäyntien oikeudellinen perusta

Historioitsijat ovat tunnistaneet useita ratkaisevia oikeudellisia kehityskulkuja, jotka johtivat noitapaniikkiin ja sitä seuranneisiin noitaoikeudenkäynteihin varhaismodernissa Euroopassa. Yksi niistä oli paavi Johannes XXII:n (1316-1334) esittämä ajatus ”harhaoppisesta tosiseikasta”, joka mahdollisti sen, että harhaoppisuutta voitiin pitää tekona eikä vain henkisenä rikoksena. Toinen askel oli noituuden ja harhaoppisuuden välisen yhteyden luominen, jota ei ollut olemassa ennen 1400-luvun loppua. Tämä yhteys syntyi uuden ”pirullisen noituuden” teorian ansiosta, jossa katsottiin, että pahantekoon (kuten uskonnollisten esineiden käyttämiseen naapurin kiroamiseen) liittyi itse asiassa aktiivinen sopimus paholaisen kanssa ja että se oli näin ollen harhaoppinen teko eikä vain harhaanjohdetun maalaisväestön suorittama rituaali. Tämä näkemys noituudesta levisi koko Eurooppaan Malleus Maleficarumin kaltaisten käsikirjojen kautta.

Ugolini, Zanchino. Tractatus nouus aureus et solemnis de haereticis…Venetijs: Ad Candentis Salamandrae Insigne, 1571.

Malleus Maleficarum

Saksalaisen noitavainon huippua merkitsi Malleus Maleficarumin (”Noitavasara”) julkaiseminen, kirjasta tuli noitienmetsästäjien ja inkvisitoreiden käsikirja. Dominikaanit Heinricus Institoris ja Jacobus Sprenge kirjoittivat sen vuonna 1486, ja se julkaistiin Saksassa ensimmäisen kerran vuonna 1487. Malleuksen päätarkoituksena oli kumota systemaattisesti väitteet, joiden mukaan noituutta ei ollut olemassa, kumota ne, jotka suhtautuivat skeptisesti noituuden todellisuuteen, todistaa, että noidat olivat useammin naisia kuin miehiä, ja valistaa tuomareita menettelytavoista, joiden avulla noitia voitiin löytää ja tuomita. Malleus-tekstin pääosa on jaettu kolmeen osaan; ensimmäisessä osassa osoitetaan noituuden teoreettinen todellisuus; toinen osa on jaettu kahteen erilliseen osaan eli ”kysymyksiin”, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti noituuden harjoittamisesta ja sen parannuskeinoista; kolmannessa osassa kuvataan noitien syytteeseen asettamisessa käytettävä oikeudellinen menettely. Malleus julkaistiin uudelleen 26 kertaa varhaismodernina aikana, ja se pysyi noituutta käsittelevänä standarditekstinä vuosisatojen ajan.

Malleus maleficarum. Francofurti: Sumptibus Nicolai Bassaei, 1588

Lainsäädännölliset ja maantieteelliset erot eurooppalaisissa noitaoikeudenkäynneissä

Eroavaisuudet oikeusjärjestelmien kehityksessä varhaismodernissa Euroopassa vaikuttivat suuresti siihen, miten noitaoikeudenkäynnit etenivät eri maissa. Se, että esimerkiksi Espanjassa, Italiassa ja Ranskassa noitia vastaan nostettiin suhteellisen vähän syytteitä, johtuu siitä, ettei Espanjan eikä Rooman inkvisitio uskonut, että noituutta voitaisiin todistaa. Englannissa nostettiin niin ikään suhteellisen vähän syytteitä, mikä johtui valamiesjärjestelmään sisältyvistä tarkistuksista ja tasapainosta. Ainoastaan Skotlannin, Alppimaiden ja Etelä-Saksan kirkollisten ruhtinaskuntien kaltaisissa paikoissa noitapaniikki ja varsinaiset syytetoimet lisääntyivät. Näillä alueilla, jotka koostuivat pienistä ja heikoista valtioista, maalliset tuomioistuimet nostivat aktiivisesti ja menestyksekkäästi syytteitä harhaoppitapauksista. Toinen tärkeä syy noitien aktiiviseen tuomitsemiseen Saksan osavaltioissa oli se, että Pyhä Rooman valtakunta hyväksyi vuonna 1530 Constitutio Criminalis Carolinan, jossa säädettiin syytteeseenpanosta tuomarin aloitteesta, jolloin syytetyt noidat asetettiin sellaisen tuomarin armoille, joka oli yhtä aikaa tuomari, tutkija, syyttäjä ja puolustusasianajaja, ja jossa säädettiin myös syytetyn salaisesta kuulustelusta, evättiin häneltä oikeusavustaja, vaadittiin kidutusta tunnustuksen hankkimiseksi ja täsmennettiin, että noidista oli määrättävä kuolemanrangaistus polttamalla.

Cotta, John, 1575(?)-1650(?). The triall of witch-craft…Lontoo: Holburne-Birdge, 1616

Hutchinson, Francis, 1660-1739. Noituutta koskeva historiallinen essee…Lontoo: D. Midwinter…1718

Noitajahdit varhaismodernissa Euroopassa

Noitajahdin huipennus varhaismodernissa Euroopassa tapahtui kahdessa aallossa: Ensimmäinen aalto tapahtui 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa, toinen aalto 1600-luvulla. Noitavainoja nähtiin koko varhaismodernissa Euroopassa, mutta merkittävimpänä noitavainojen alueena pidetään Lounais-Saksaa, jossa noitaoikeudenkäyntejä oli eniten vuosina 1561-1670.

Molitor, Ulrich. Hexen Meysterey…Strasbourg(?): J. Cammerlander(?), 1545

Salemin noitavainot: Alku

Salemin noitaoikeudenkäynnit 1692-1693 olivat lyhytaikainen noitahysterian puhkeaminen Uudessa maailmassa aikana, jolloin noitakäytäntö oli jo hiipumassa Euroopassa. Helmikuussa 1692 eräs tyttö sairastui, ja samaan aikaan myös hänen leikkitoverinsa käyttäytyivät epätavallisesti. Kun paikallinen lääkäri ei kyennyt parantamaan tyttöjä, ehdotettiin yliluonnollista syytä, ja epäilyt noituudesta heräsivät. Pian kolmea kaupunkilaisnaista syytettiin noituudesta: Tituba, orja, Sarah Good, köyhä kerjäläinen ja yhteiskunnan hylkiö, ja Sarah Osborne, riitaisa nainen, joka kävi harvoin kirkossa. Vaikka asia olisi saattanut päättyä siihen, että kolme epäsuosittua naista olisivat toimineet syntipukkeina, oikeudenkäynnin aikana Tituba – mahdollisesti välttääkseen epäoikeudenmukaisen syytteen – julisti olevansa noita ja että hän ja muut syytetyt naiset lensivät ilmassa sauvojen varassa. Kun epäilijät vaiennettiin, noitavainot alkoivat toden teolla.

Tuomioistuin

Pian noitasyytökset lisääntyivät, ja vankilat täyttyivät epäillyistä, jotka tunnustivat noituuden nähdessään sen keinona välttää hirttäminen. Läänin kuvernööri perusti ”oyer- ja terminer-tuomioistuimen”, joka antoi tuomareille mahdollisuuden kuulla ”haamutodisteita” (uhrien todistuksia siitä, että syytetyn noidan haamu oli vieraillut heidän luonaan), ja myönsi ministereille, joilla ei ollut lainopillista koulutusta, valtuudet ohjata tuomareita. Todisteet, jotka nykyään kiellettäisiin – kuulopuheet, juorut ja perustelemattomat väitteet – hyväksyttiin rutiininomaisesti, eikä syytetyillä ollut oikeutta asianajajaan tai muutoksenhakuun. Koko loppuvuoden 1692 ajan pelon ilmapiirissä syytökset levisivät, monet tuomittiin ja osa teloitettiin.

Salemin noitaoikeudenkäyntien taantuminen ja päättyminen

Syksyyn 1692 mennessä noitajahtihysteria alkoi laantua, kun yhä useammat ihmiset alkoivat epäillä, että niin moni saattoi olla syyllinen noituuteen. Ihmiset kehottivat tuomioistuimia olemaan hyväksymättä haamutodisteita ja luottamaan sen sijaan selkeään ja vakuuttavaan todistukseen. Kun kummitustodisteita ei enää hyväksytty, vapauttavia tuomioita annettiin runsaasti, ja kolme alun perin tuomittua naista armahdettiin. Toukokuussa 1693 loput syytetyt ja tuomitut noidat vapautettiin vankilasta. Salemin noitahysterian aikana 150 pidätetystä ja 26 tuomitusta henkilöstä teloitettiin 14 naista ja 5 miestä. Salemin noitaoikeudenkäynnit kestivät vain hieman yli vuoden, eikä niillä ollut juurikaan käytännön vaikutusta siirtokuntiin yleensä. Oikeudenkäynnit ja teloitukset saivat kuitenkin elävän jälkielämän amerikkalaisessa tietoisuudessa, ja ne synnyttivät runsaasti tieteellistä tutkimusta ja runsaasti kulttuuriesineitä, kuten maalauksia, romaaneja, näytelmiä ja elokuvia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.