Näytösoikeudenkäynnit Neuvostoliitossa

Täytösoikeudenkäynneillä, joita käytiin Stalinin SNTL:ssä, oli Stalinin kannalta hyvin erityinen tarkoitus. Näytösoikeudenkäyntejä ei pidetty salassa, vaan ne olivat nimensä mukaisesti julkisia, ja niihin oli kutsuttu ulkomaisia toimittajia, ja niiden tarkoituksena oli todistaa asiasta kiinnostuneille Neuvostoliitossa, että ”valtion vihollisia” oli edelleen olemassa ”punaisesta terrorista” huolimatta ja että Stalinin kaltaiset valtion johtajat olivat vaarassa. Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö ne, jotka joutuisivat näytösoikeudenkäyntiin, olisi todettu syyllisiksi, ja ne palvelivat Stalinin pääasiallista tarkoitusta – päästä eroon kaikista, jotka saattaisivat olla mahdollisia kilpailijoita hänelle johtajana.

Syy, jos sellaista tarvittiin, joka käynnisti puhdistukset ja näytösoikeudenkäynnit, oli Sergei Kirovin murha. Hän oli bolshevikkipuolueen johtaja Leningradissa ja monet uskoivat, että hän seuraisi Stalinia tämän kuoltua. Kirovilla oli kuitenkin useita suuria ongelmia – hän oli kansan suosiossa (suositumpi kuin Stalin?), hyvännäköinen ja erittäin hyvä työssään. Tällainen mies toi Stalinin vainoharhaisuuden tai mustasukkaisuuden pintaan. Voi olla, että Stalin tunsi Leningradin nuoren miehen uhkaavan häntä, mutta he kävivät aina yhdessä kesälomalla, mikä viittaa päinvastaiseen. Kirov oli kuitenkin ihminen, joka oli valmis nousemaan Stalinia vastaan ja vastustamaan hänen tahtoaan jopa julkisesti. Hän saattoi olla Stalinin mielestä puoluetoimihenkilö, mutta hän oli oma itsenäinen ajattelijansa eikä kukaan, joka oli samaa mieltä Stalinin kanssa vain siksi, että se oli Stalin. Kirov oli myös mies, joka ei pelännyt ilmaista mielipiteitään julkisesti.

Leon Trotski oli kuitenkin toinen tapaus. Harva olisi kyseenalaistanut Trotskin älyllisiä ominaisuuksia, ja bolshevikkien vanhan kaartin jäsenenä hän edusti uhkaa ”pomolle”, kuten Stalinin mielestä jokainen, joka oli yhteydessä Trotskiin. Trotskilaiseksi leimaaminen johti Stalinin Neuvostoliiton johdossa ollessaan poikkeuksetta vankeuteen ja kuolemaan. Stalin ei kuitenkaan tuntenut hallitsevansa Neuvostoliittoa niin hyvin, että hän olisi yksinkertaisesti sallinut NKVD:n pidättää ”valtion vihollisia” ja toteuttaa toisen version ”punaisesta terrorista”. Hän tarvitsi tekosyyn perustellakseen sen, mitä piti tapahtua. Kirovilla oli tässä tärkeä rooli – Leonid Nikolajev murhasi hänet 1. joulukuuta 1934. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä, missä määrin Stalin osallistui tähän. Jotkut uskovat, että hän järjesti sen tehokkaasti, kun taas toiset uskovat, että Trotskin kannattajat keksivät ”todisteet” Stalinin mustamaalaamiseksi. Oli miten oli, Stalin pyysi politbyroota puhdistamaan puolueen päästäkseen eroon niistä, jotka Stalinin mielestä pettivät marraskuun 1917 vallankumouksen. Politbyro oli samaa mieltä Stalinin kanssa.

NKVD:lle annettiin luettelo niistä, jotka nyt leimattiin ”valtion vihollisiksi” – käytännössä bolshevikkipuolueen vanhasta kaartista – esimerkiksi Kamenev, Zinovjev ja Buharin. Myös kaikkia näiden miesten kanssa tekemisissä olevia epäiltiin. Heidät asetettiin syytteeseen raskaasti manipuloiduissa näytösoikeudenkäynneissä, joissa tuomio ei ollut koskaan epäselvä. Näytösoikeudenkäynneissä heidän syyllisyytensä oli todistettava mieluiten hyvin julkisella tunnustuksella vallankumouksen ja siten kansan pettämisestä.

Ensimmäiset pidätetyt olivat tunnettuja Trotskin kannattajia, joka asui tuohon aikaan Turkin rannikon edustalla olevalla saarella. Vaikka hän oli toistaiseksi turvassa, hänen kannattajansa eivät olleet. Hyvin harva selvisi NKVD:n vankilassa niin kauan, että olisi voinut julkisesti tunnustaa syyllisyytensä. Kuitenkin myös allekirjoitettuja tunnustuksia pidettiin hyödyllisinä työkaluina. Miksi miesten pitäisi allekirjoittaa tunnustus tietäen, että se oli todennäköisesti hölynpölyä ja tietäen, että tällainen allekirjoitus oli melkein kuin allekirjoittaisi oman teloitusmääräyksensä. Ne, jotka selvisivät NKVD:n vankiloista – ja vain hyvin harvat selvisivät – kirjoittivat myöhemmin siitä raa’asta hallinnosta, jota he kohtasivat. Sellit olivat ikkunattomia, ja erittäin voimakas sähkölamppu – jota vangit eivät voineet kytkeä päälle tai pois – jätettiin jatkuvasti päälle. NKVD:n vartijat pitivät huolen siitä, että vangit olivat univajeita ja uupuneita, kun heitä kuulusteltiin. Parempaa kohtelua luvattiin, jotta he saisivat nopeasti allekirjoitettua tunnustuksen. NKVD halusi kuitenkin myös kaikkien muiden nimet, jotka liittyivät juuri oman kuolemantuomionsa allekirjoittaneen miehen ”rikoksiin”. Kirjailija Arthur Koestler toteaa kirjassaan ”Darkness at Noon” (Pimeys keskipäivällä) uskovansa, että vangit todella allekirjoittivat tunnustuksen tietäen, että se johtaisi heidän kuolemaansa, mutta että kuolema oli parempi kuin elämä, jota he viettivät sellissä. Jos psykologinen kidutus ei tehonnut vankiin, NKVD kääntyi vangin perheen puoleen. Kesäkuussa 1934 Stalin allekirjoitti asetuksen, jonka mukaan vangin perheen katsottiin olevan yhtä syyllinen kuin vangin perhe ja että perhe (joka oli tietenkin suunnattu vanhaa kaartia vastaan) oli itsekin syyllinen. Tämän lain mukaan yli 12-vuotiaat lapset voitiin teloittaa isänsä rikoksista. Toisia odotti tuomio julmissa gulageissa, joita rakennettiin eri puolille Neuvostoliittoa.

Joissakin vangeissa oli vankeja, jotka eivät lähteneet mukaan NKVD:n vaaralliseen peliin. Tarvittiin erilaista lähestymistapaa. Se, jonka NKVD otti käyttöön, oli saada vanki tunnustamaan rikokset ja allekirjoittamaan vaadittu tunnustus vastineeksi asiakirjasta, joka takasi hänen henkensä. Jos kaikki muu epäonnistui, uhrille yksinkertaisesti kerrottiin, että hänet teloitettaisiin ilman oikeudenkäynnin muodollisuuksia.

Näytösoikeudenkäynneistä tuli juuri sitä – näytös. Jotkut bolshevikkipuolueen ”suurimmista” nimistä joutuivat julkiseen oikeudenkäyntiin – miehet kuten Kamenev, Bukharin ja Zinovjev. Jostain syystä Stalin piti näitä miehiä potentiaalisina kilpailijoina, ja siksi heidän oli mentävä. Molempia miehiä syytettiin Stalinin murhasuunnitelmasta. Heidän syyllisyyttään ei koskaan epäilty, koska tuomioistuimelle oli toimitettu paljon muilta vangeilta saatuja ”todisteita”, ja heidät teloitettiin vuosina 1936 ja 1938 Buharinin tapauksessa

Sinovjev sanoi oikeudenkäynnissään julkisesti:

”Haluan toistaa, että olen täysin ja täydellisesti syyllinen. Olen syyllinen siihen, että olen ollut Trotskin jälkeen toisena järjestäjänä siinä lohkossa, jonka tehtäväksi oli valittu Stalinin tappaminen. Olin Kirovin salamurhan pääjärjestäjä. Puolue näki, mihin olimme menossa, ja varoitti meitä. Stalin varoitti meitä kymmeniä kertoja, mutta me emme ottaneet hänen varoituksiaan huomioon. Me solmimme liiton Trotskin kanssa.”

Kamenev sanoi oikeudenkäynnissään:

”Minä Kamenev yhdessä Zinovjevin ja Trotskin kanssa järjestin ja johdin tätä salaliittoa. Minun motiivini? Olin tullut vakuuttuneeksi siitä, että puolueen – Stalinin politiikka – oli menestyksekäs ja voitokas. Me, oppositio, olimme luottaneet puolueen jakautumiseen, mutta tämä toivo osoittautui perusteettomaksi. Emme voineet enää luottaa siihen, että vakavat sisäpoliittiset vaikeudet antaisivat meille mahdollisuuden kaataa Stalinin johto. Meitä ohjasi rajaton viha ja vallanhimo.”

Nikolai Buharinia syytettiin maanpetoksesta ja hän myönsi rikoksensa oikeudessa juuri niin kuin Stalin toivoi. Buharin kutsui rikoksiaan ”hirvittäviksi” ja hänet teloitettiin vuonna 1938.

Stalin oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hän voinut luottaa edes puna-armeijan korkeimpiin upseereihin. Heistä ja kaikista muista, joihin Stalin ei enää uskonut voivansa luottaa, tuli myös puhdistusten uhreja.

Tammikuu 2013