Toimittajan huomautus: Tämä artikkeli on kirjoitettu ja julkaistu vuonna 2019, jolloin Joe Biden pyrki demokraattien ehdokkaaksi
Lehtitietojen mukaan kaikki tällä viikolla lavalle astuvat demokraattiehdokkaat sijoittuvat enemmän tai vähemmän ”liberaalin” spektrille
Eivätkä sijoita.
Vaikka useimmat ovat liberaaleja, kaksi tai kolme on vasemmistolaisia, ei liberaaleja. On tärkeää, että äänestäjät alkavat tehdä eroa noiden termien välillä, koska esivaaleissa heille esitetään jyrkkä valinta näiden kahden välillä.
Vasemmistolaisuus ja liberalismi ovat erillisiä poliittisia kategorioita, joilla on erilainen historia. Niiden yhteensulauttamisen ongelman ymmärtäminen vaatii pikakierroksen Britannian historiaan noin vuodesta 1845 vuoteen 1980 ja vain muutaman pysähdyksen matkan varrella Yhdysvaltoihin vuonna 2019.
Liberalismi
Opetan brittiläisille historianopiskelijoilleni, että liberalismi puolueohjelmana juontaa juurensa 1840-luvun Englannista, jolloin joukko poliitikkoja ehdotti ajatuskokonaisuutta, joka poikkesi hyvin paljon heidän tory- ja whig-kollegoistaan.
Torrit olivat kruunun ja maaseudun puolue, kun taas whigit pyrkivät suosimaan kauppiaiden etuja aristokraattisten maanomistajien sijaan. Kumpikaan puolue ei sopinut käsityksiimme ”vasemmistosta” tai ”oikeistosta”.
1840-luvulle tultaessa kumpikaan ei uusien liberaalien ajattelijoiden mukaan sopinut myöskään teollistuvan Britannian tarpeisiin. Englannin väkiluku kukoisti, kun taas ihmiset lähtivät maatiloilta tehtaisiin ja kaupunkien katkeran huonoihin elinoloihin. Voisiko teollinen kapitalismi toimia kaikille, kysyivät liberaalit, ei vain teollisuusmiehille?
Nämä liberaalit tulokkaat, Richard Cobdenin ja William Gladstonen kaltaiset ihmiset, tarttuivat vastauksia etsiessään skotlantilaisen taloustieteilijän Adam Smithin ”Kansojen varallisuuden” kaltaisiin ajatuksiin.
He esimerkiksi omaksuivat Smithin ajatuksen siitä, että teollinen vauraus voisi luoda hyvinvointia muutenkin kuin vain kapitalistien omistajille. He arvelivat, että kun uusia tehtaita avattiin, kapitalistit ostivat vekottimia ja palkkasivat työntekijöitä käyttämään niitä. Työntekijöillä olisi teorian mukaan käyttörahaa ja he kysyisivät uusia tavaroita. Vastauksena toinen kapitalisti rakentaisi tehtaan tuottamaan näitä kulutushyödykkeitä ja tehtaan vekottimia, jolloin syntyisi hyveellinen kiertokulku.
Ajatuksena oli, että jos kiertokulku saataisiin käyntiin riittävän nopeasti vapaakauppasäännöillä ja matalilla veroilla – tuohon aikaan veroja nostettiin tavallisesti sota-aikana, joten sotia oli vältettävä – työntekijän arvo nousisi samalla kun hyödykkeiden hinta laskisi.
Britannian uuden liberaalipuolueen hallituksen tärkein tehtävä oli siis vain pitää kaupan pyörät rasvattuna ja pysyä poissa tieltä.
Uudet liberaalit syrjäyttivät lopulta whigit ja johtivat Britannian hallitusta silloin tällöin seuraavien 70 vuoden ajan, aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Mikä tärkeämpää, heidän teoriansa pienestä hallituksesta olivat usein vallitsevia yli puoluerajojen.
Tämä muuttui jossakin 1900-luvun vaihteen tienoilla, kun uusi puolue, työväenpuolue, nousi esiin väittäen, etteivät liberaalit olleet halukkaita tekemään sitä, mitä tarvittiin kamppailevien ihmisten auttamiseksi.
Sukupolvien ajan välinpitämätön liberalismi oli antanut köyhyyden jatkua, sanoivat esimerkiksi skotlantilainen kansanedustaja Kier Hardie. Adam Smithin ”näkymättömällä kädellä” oli taipumus antaa teollisuusyrittäjille suuria palkkioita, kun taas työläisille annettiin hädin tuskin niin paljon, että he pysyivät pystyssä tehtaan lattialla. Tämä jätti ”köyhät”, Hardie sanoi, ”taistelemaan olemassaolostaan ilman valtion apua”.
Uusi työväenpuolue korvasi liberaalipuolueen suunnilleen 1920-luvun puolivälistä alkaen ja otti käyttöön politiikkaa, jota amerikkalaiset pitäisivät nykyään ”vasemmistolaisena”.
Britannian työväenpuolue laajensi tasaisesti tuloverotusta 1940-luvun loppupuolelta lähtien, loi työkyvyttömyysvakuutuksen ja vanhuuseläkkeet, ja toisen maailmansodan jälkeen se valvoi Kansallisen terveydenhuoltopalvelun (National Health Service) perustamista, joka tarjosi ilmaisen terveydenhuollon kaikille.
Vasemmisto
Taloudellisen interventionismin suuntaus sai nopeasti jalansijaa Yhdysvalloissa. Vuonna 1932 demokraattien presidenttiehdokas Franklin Roosevelt voitti liberaalimman republikaanin Herbert Hooverin lupaamalla massiivisen valtion elvytyspaketin, jolla puututtaisiin laman raunioihin: New Deal.
Laaja-alaisesti sanottuna tämä vasemmiston tunnusmerkiksi muodostunut valtion sosiaalihuolto-ohjelmien laajentaminen jatkui toisen maailmansodan ja noin 40 seuraavan vuoden ajan. Jopa republikaanit alkoivat nähdä hallitukselle suuremman roolin. Dwight Eisenhower omaksui joitakin New Deal -politiikkoja laajentamalla sosiaaliturvaa ja tukemalla pienituloisten asumista, kun taas Richard Nixon yritti laajentaa liittovaltion tukea lasten hyvinvoinnille.
Vasemmiston vastainen vastareaktio tuli 1970-luvun lopulla. Paluuta talousliberalismiin kannattivat muun muassa Chicagon yliopiston taloustieteilijät Friedrich Hayek ja Milton Friedman.
Vuoteen 1980 mennessä presidentti Ronald Reagan puhui rajoittamattoman kapitalismin puolesta. Hän halusi vapauttaa ”markkinoiden taikuuden”. Tässä Reagan noudatti Adam Smithin uskoa näkymättömään käteen, markkinoiden vaatimusten oletettavasti luonnolliseen voimaan järjestellä taloutta ja epäsuorasti myös yhteiskuntaa.
Reagan – kuten hänen brittiläinen kollegansa pääministeri Margaret Thatcher – alensi rikkaiden veroja, taisteli ammattiliittoja vastaan, kutisti sosiaaliturvaverkkoa ja yksityisti kansallisia yleishyödyllisiä laitoksia ja teollisuutta.
Tämä paluu liberaaleihin ajatuksiin, jota kutsutaan yleisesti ”uusliberalismiksi”, ylitti puoluerajat 1900-luvun loppupuolella, ja Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin ”uudet demokraatit” ja Ison-Britannian pääministerin Tony Blairin ”uusi työväenpuolue” omaksuivat ne 1990-luvun puolivälistä alkaen.
Kun äänestäjät hyväksyivät Reaganin liberaalin politiikan, demokraatti Clinton kampanjoi hyvinvoinnin vähentämisen puolesta ja sai päätökseen George H.W. Bushin Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen.
Britannian Tony Blair puolestaan veti aiemmin vasemmistolaista työväenpuoluetta kohti liberaalia, kampanjoi ”modernisoidakseen” omien sanojensa mukaan Britannian hyvinvointijärjestelmän.
”Uskon, että Margaret Thatcherin painotus yrittäjyyteen oli oikea”, hän sanoi vuonna 1996. ”eiväthän ihmiset halua päällekäyvää valtiota.”
Liberaalit ja vasemmisto nyt
Demokraattien presidenttiehdokas Joe Biden on suorastaan liberaali Clintonien tapaan. Hän kannatti NAFTA-sopimusta ja puolusti markkinapohjaista Affordable Care Act -lakia yleisen terveydenhuollon sijasta.
Muut suuret ehdokkaat ovat edelleen hieman arvoituksellisia sen suhteen, missä he seisovat liberaali-vasemmistolaisessa jakolinjassa. Joidenkin tarkkailijoiden mielestä Kamala Harris vältti hattunsa kallistamista tuoreessa elämäkerrassaan; Pete Buttigiegia on myös vaikea määritellä.
Bernie Sanders ja Elizabeth Warren ovat vasemmistolaisia. Molemmat kannattavat kansallista sairausvakuutusta ja vaativat yksityisen sairausvakuutuksen lopettamista, jotta järjestelmä toimisi. Molemmat kannattavat veromuutoksia, jotka ottaisivat lisää tuloja varakkailta sosiaaliturvan ja muun hyvinvoinnin tukemiseksi. Molemmat kannattavat pankki- ja luotonantoalan tiukempaa sääntelyä ja postipankkien perustamista.
Valitsijoiden on ymmärrettävä liberalismin ja vasemmistolaisuuden peruserot. Kyse on erosta sellaisen ehdokkaan välillä, joka uskoo kapitalismin tarjoavan lopulta pienellä ohjailulla sitä, mitä työväestö tarvitsee, ja sellaisen ehdokkaan välillä, joka uskoo vakavan puuttumisen kapitalistiseen talouteen olevan välttämätöntä.