Ennakkoluulot, syrjintä ja stereotypiat

Jopa omassa perheessä jokainen haluaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on, eikä ”vain yhtenä tyypillisenä X:nä”. Silti ihmiset luokittelevat muita ihmisiä ryhmiin ja käyttävät tätä leimaa apuna arvioidessaan ihmistä kokonaisuutena – prosessi, jolla voi olla vakavia seurauksia. Tässä moduulissa keskitytään sosiaalisiin ryhmiin kohdistuviin ennakkoluuloihin, jotka sosiaalipsykologit lajittelevat emotionaalisiin ennakkoluuloihin, henkisiin stereotypioihin ja käyttäytymiseen perustuvaan syrjintään. Nämä kolme ennakkoluulojen osa-aluetta liittyvät toisiinsa, mutta kukin niistä voi esiintyä toisistaan erillään (Dovidio & Gaertner, 2010; Fiske, 1998). Joskus ihmisillä on esimerkiksi negatiivinen, emotionaalinen reaktio sosiaalista ryhmää kohtaan (ennakkoluulot) ilman, että he tietävät edes pinnallisimpia syitä vastenmielisyyteen (stereotypiat).

Tämä moduuli osoittaa, että nykypäivän ennakkoluulot eivät ole monin tavoin eilisen ennakkoluuloja, mutta samalla ne ovat huolestuttavan samanlaisia. Ensin keskustelemme vanhanaikaisista ennakkoluuloista, jotka saattoivat kuulua isovanhemmillemme ja isoisovanhemmillemme – tai jopa nykyihmisille, jotka eivät ole vielä poistuneet noista vääristä ajoista. Seuraavaksi keskustelemme 1900-luvun lopun ennakkoluuloista, jotka vaikuttivat vanhempiimme ja ovat yhä edelleen läsnä. Lopuksi puhumme tämän päivän 2000-luvun ennakkoluuloista, jotka haastavat oikeudenmukaisuuden ja kunnioituksen kaikkia kohtaan.

Vanhan ajan ennakkoluulot: Almost Gone

Tänä päivänä olisi vaikea löytää ketään, joka avoimesti myöntäisi, ettei usko tasa-arvoon. Riippumatta väestörakenteesta useimmat ihmiset uskovat, että kaikilla on samat, luonnolliset oikeudet. Niin paljon kuin me nykyään kollektiivisesti uskommekin tähän, historiassamme tämä tasa-arvon ihanne ei kuitenkaan ollut kovinkaan kaukana käytännöllinen ajatus. Kaikista maailman maista vain harvojen perustuslaissa on tasa-arvo, ja ne, joissa se on, määrittelivät sen alun perin vain valikoiduille ihmisryhmille.

Aikaan vanhanaikaiset ennakkoluulot olivat yksinkertaisia: ihmiset vähättelivät avoimesti niitä, jotka eivät kuuluneet omaan ryhmäänsä. Esimerkiksi vain 80 vuotta sitten amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat pitivät turkkilaisia häpeilemättä ”julmina, hyvin uskonnollisina ja petollisina” (Katz & Braly, 1933). Mistä he sitten saivat nämä käsitykset, olettaen, että useimmat heistä eivät olleet koskaan tavanneet ketään turkkilaista? Vanhanaikaiset stereotypiat olivat avoimia, anteeksipyytelemättömiä, ja niiden odotettiin olevan muidenkin jakamia – tätä kutsumme nykyään ”räikeiksi ennakkoluuloiksi.”

Räikeät ennakkoluulot ovat tietoisia uskomuksia, tunteita ja käyttäytymistä, jotka ihmiset ovat täysin valmiita myöntämään ja jotka useimmiten ilmentävät vihamielisyyttä muita ryhmiä (ulkopuolisia ryhmiä) kohtaan samalla kun ne suosivat kohtuuttomasti omaa ryhmää (sisäistä ryhmää). Esimerkiksi järjestöt, jotka saarnaavat halveksuntaa muita rotuja kohtaan (ja ylistävät omia rotujaan), ovat esimerkki räikeästä ennakkoluulosta. Ja pelottavaa kyllä, nämä räikeät ennakkoluulot kulkevat yleensä laumoittain: Ihmiset, jotka vihaavat avoimesti yhtä ulkopuolista ryhmää, vihaavat myös monia muita. Tämän mallin havainnollistamiseksi käännymme seuraavaksi kahden persoonallisuusasteikon puoleen.

Sosiaalinen dominanssiorientaatio

Sosiaalinen dominanssiorientaatio (SDO) kuvaa uskomusta, jonka mukaan ryhmähierarkiat ovat väistämättömiä kaikissa yhteiskunnissa ja jopa hyvä idea järjestyksen ja vakauden ylläpitämiseksi (Sidanius & Pratto, 1999). Ne, jotka saavat SDO:sta korkeat pisteet, uskovat, että jotkut ryhmät ovat luonnostaan parempia kuin toiset, ja tämän vuoksi ei ole olemassa sellaista asiaa kuin ryhmien ”tasa-arvo”. Samaan aikaan SDO:ssa ei kuitenkaan ole kyse vain henkilökohtaisesta dominoinnista ja toisten kontrolloinnista; SDO kuvaa mieluisaa ryhmien järjestelyä, jossa jotkut ovat ylhäällä (mieluiten oma ryhmä) ja jotkut alhaalla. Esimerkiksi joku, jolla on korkea SDO-arvo, olisi todennäköisesti järkyttynyt, jos joku ulkopuolisesta ryhmästä muuttaisi hänen naapurustoonsa. Kyse ei ole siitä, että SDO-korkea henkilö haluaisi ”kontrolloida” sitä, mitä tämä ulkopuolisen ryhmän jäsen tekee; kyse on siitä, että muutto tähän ”mukavaan naapurustoon” häiritsee sosiaalista hierarkiaa, johon SDO-korkea henkilö uskoo (ts. asuminen mukavassa naapurustossa merkitsee omaa paikkaa sosiaalisessa hierarkiassa – paikkaa, joka on varattu oman ryhmänsä jäsenille).

Vaikka tutkimukset ovat osoittaneet, että SDO-korkea-arvoisemmat ihmiset ovat todennäköisemmin poliittisesti konservatiivisia, on olemassa muita ominaisuuksia, jotka ennustavat SDO-korkea-arvoisemman henkilön SDO-luokitusta voimakkaammin. Tutkijat ovat esimerkiksi havainneet, että henkilöt, jotka saavat korkeampia pisteitä SDO:ssa, ovat yleensä keskimääräistä heikompia suvaitsevaisuudessa, empatiakyvyssä, altruismissa ja yhteisöllisyydessä. Yleisesti ottaen SDO-ominaisuuksissa korkealla tasolla olevilla on vahva usko työmoraaliin – siihen, että kova työ kannattaa aina ja vapaa-aika on ajanhukkaa. Ihmiset, joilla on korkeampi SDO-arvo, valitsevat yleensä ammatteja, jotka ylläpitävät olemassa olevia ryhmähierarkioita (poliisi, syyttäjät, liike-elämä), ja menestyvät niissä, kun taas SDO-arvoltaan alhaisemmat valitsevat yleensä tasa-arvoisempia ammatteja (sosiaalityö, julkinen puolustus, psykologia).

Pointtina on se, että SDO-arvo – eli epätasa-arvon pitäminen normaalina ja luonnollisena – ennustaa myös tiettyjen ryhmien ylempiarvoisuutta: miehet, syntyperäiset asukkaat, heteroseksuaaliset ja vallitsevaan uskontokuntauskonnolliseen uskovien kannattamista. Tämä tarkoittaa naisten, vähemmistöjen, homoseksuaalien ja ei-uskovien pitämistä alempiarvoisina. Ymmärrettävästi ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ryhmät saavat yleensä korkeampia pisteitä SDO:ssa, kun taas jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ryhmät saavat yleensä matalampia pisteitä. Esimerkiksi SDO:n sukupuolierot (miehet korkeammat, naiset matalammat) näkyvät kaikkialla maailmassa.

Ytimeltään SDO perustuu perustavanlaatuiseen uskomukseen siitä, että maailma on kova ja kilpailukykyinen ja että resursseja on vain rajallinen määrä. Niinpä SDO:ssa korkealla olevat näkevät ryhmien taistelevan keskenään näistä resursseista, jolloin voittajat ovat sosiaalisen hierarkian huipulla ja häviäjät alhaalla (ks. taulukko 1).

Oikeistolainen autoritaarisuus

Oikeistolainen autoritaarisuus (RWA) keskittyy arvoristiriitoihin, kun taas SDO keskittyy taloudellisiin konflikteihin. Toisin sanoen RWA kannattaa kuuliaisuuden ja auktoriteetin kunnioittamista ryhmäkonformisuuden palveluksessa (Altemeyer, 1988). Palatakseni aiempaan esimerkkiin, kodinomistaja, jolla on korkea SDO, saattaa inhota naapurustoonsa muuttavaa ulkopuolisen ryhmän jäsentä, koska se ”uhkaa” hänen taloudellisia resurssejaan (esim. oman talon arvon aleneminen, vähemmän paikkoja koulussa jne.). Henkilöt, joilla on korkea RWA-arvo, saattavat yhtä lailla olla tyytymättömiä siihen, että ulkopuolisen ryhmän jäsen muuttaa naapurustoonsa, mutta eri syistä. Tässä tapauksessa syynä on se, että tämä ulkopuolisen ryhmän jäsen tuo mukanaan arvoja tai uskomuksia, joista korkealla RWA:ssa oleva henkilö on eri mieltä, ja ”uhkaa” siten ryhmänsä kollektiivisia arvoja. RWA kunnioittaa ryhmän yhtenäisyyttä enemmän kuin yksilöllisiä mieltymyksiä ja haluaa säilyttää ryhmän arvot erilaisista mielipiteistä huolimatta. Nimestään huolimatta RWA ei kuitenkaan välttämättä rajoitu vain oikeistolaisiin (konservatiiveihin). SDO:n tavoin tämän persoonallisuusasteikon (eli järjestyksen, selkeyden ja perinteisten arvojen suosimisen) ja konservatiivisten näkemysten välillä näyttää olevan yhteys. Poliittisesta ideologiasta riippumatta RWA keskittyy kuitenkin ryhmien kilpaileviin arvokehyksiin. Äärimmäiset pisteet RWA:ssa ennustavat ennakkoluuloja ulkopuolisia ryhmiä kohtaan samalla kun vaaditaan ryhmän sisäistä lojaalisuutta ja yhdenmukaisuutta Erityisesti korkean RWA:n ja korkean SDO:n yhdistelmä ennustaa liittymistä viharyhmiin, jotka avoimesti kannattavat aggressiota vähemmistöryhmiä, maahanmuuttajia, homoseksuaaleja ja ei-valtaisiin uskontoihin uskovia kohtaan (Altemeyer, 2004).

20. vuosisadan ennakkoluulot: Onneksi vanhanaikaiset ennakkoluulot ovat vähentyneet 1900-luvulla ja 2000-luvulla. Ennakkoluulojen avoin ilmaiseminen on kuin puhaltaisi toisen kasvoille tupakansavua: Useimmissa piireissä sitä ei vain enää tehdä, ja jos tehdään, ihmisiä arvostellaan helposti käytöksestään. Nämä ennakkoluulot ovat silti olemassa ihmisissä, ne ovat vain vähemmän näkyvillä kuin ennen. Nämä hienovaraiset ennakkoluulot ovat tutkimattomia ja joskus tiedostamattomia, mutta seurauksiltaan todellisia. Ne ovat automaattisia, monitulkintaisia ja ambivalentteja, mutta silti puolueellisia, epäoikeudenmukaisia ja tasa-arvoon uskomista väheksyviä.

Automaattiset ennakkoluulot

Suuri osa ihmisistä pitää itsestään riittävän hyvin, ja useimmat ihmiset identifioivat itsensä tiettyjen ryhmien jäseniksi mutta eivät muiden. Logiikka siis viittaa siihen, että koska pidämme itsestämme, pidämme siksi enemmän niistä ryhmistä, joihin suhtaudumme, olivatpa nämä ryhmät sitten kotikaupunki, koulu, uskonto, sukupuoli tai etninen alkuperä. Itsestä ja ryhmistä pitäminen on ihmisluontoa. Suurempi ongelma on kuitenkin se, että oman ryhmän suosiminen johtaa usein siihen, että muista ryhmistä pidetään vähemmän. Ja riippumatta siitä, tunnistatko tämän ”suosimisen” vääräksi, tämä kompromissi on suhteellisen automaattinen, eli tahaton, välitön ja vastustamaton.

Sosiaalipsykologit ovat kehittäneet useita tapoja mitata tätä suhteellisen automaattista oman ryhmän suosimista, joista tunnetuin on implisiittinen assosiaatio-ominaisuustestaus (Implicit Association Test, IAT;Greenwald, Banaji, Rudman, Farnham, Nosek, & Mellott, 2002; Greenwald, McGhee, & Schwartz, 1998). Itse testi on melko yksinkertainen, ja voit kokeilla sitä itse, jos googletat ”implicit” tai menet osoitteeseen understandingprejudice.org. Pohjimmiltaan IAT tehdään tietokoneella ja se mittaa, kuinka nopeasti pystyt lajittelemaan sanoja tai kuvia eri kategorioihin. Jos sinua esimerkiksi pyydettäisiin luokittelemaan ”jäätelö” hyväksi tai pahaksi, luokittelisit sen nopeasti hyväksi. Kuvittele kuitenkin, että aina kun söisit jäätelöä, aivosi jäätyisivät. Kun sinun on aika luokitella jäätelö hyväksi tai huonoksi, saattaisit silti luokitella sen ”hyväksi”, mutta tekisit sen todennäköisesti hieman hitaammin kuin joku, jolla on vain myönteisiä ajatuksia jäätelöstä. Ryhmäkohtaisiin ennakkoluuloihin liittyen ihmiset saattavat nimenomaisesti väittää, etteivät he syrji ulkopuolisia ryhmiä – ja tämä on hyvin todennäköisesti totta. Kun heille kuitenkin annetaan tietokonetehtävä, jossa heidän on luokiteltava näihin ulkopuolisiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä, tämä automaattinen tai tiedostamaton epäröinti (joka johtuu siitä, että heillä on ristiriitaisia arvioita ulkopuolisesta ryhmästä) näkyy testissä. Ja kuten lukemattomat tutkimukset ovat osoittaneet, ihmiset ovat useimmiten nopeampia yhdistämään oman ryhmänsä hyviin kategorioihin verrattuna toisten ryhmien yhdistämiseen. Itse asiassa tämä havainto pätee yleensä riippumatta siitä, mitataanko omaa ryhmää rodun, iän, uskonnon, kansallisuuden ja jopa tilapäisten, merkityksettömien jäsenyyksien mukaan.

Tämä liiankin inhimillinen taipumus jäisi pelkäksi mielenkiintoiseksi havainnoksi, ellei ihmisten reaktioaika IAT:ssa ennustaisi todellisia tuntemuksia toisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä kohtaan, päätöksiä heistä ja käyttäytymistä heihin nähden, erityisesti ei-verbaalista käyttäytymistä (Greenwald, Poehlman, Uhlmann, & Banaji, 2009). Vaikka esimerkiksi työhaastattelija ei välttämättä ole ”räikeästi puolueellinen”, hänen ”automaattiset tai implisiittiset ennakkoluulonsa” voivat johtaa siihen, että hän käyttäytyy tiedostamattaan etäännyttävästi ja välinpitämättömästi, millä voi olla tuhoisia vaikutuksia toiveikkaan haastateltavan kykyyn suoriutua hyvin (Word, Zanna, & Cooper, 1973). Vaikka tämä on epäoikeudenmukaista, joskus automaattiset assosiaatiot – joita usein ohjaavat yhteiskunnan stereotypiat – päihittävät omat, eksplisiittiset arvomme (Devine, 1989). Ja valitettavasti tämä voi johtaa seuraukselliseen syrjintään, kuten vähemmän resurssien osoittamiseen epäsuosituille ulkopuolisille ryhmille (Rudman & Ashmore, 2009). Katso taulukko 2, jossa on yhteenveto tästä osiosta ja kahdesta seuraavasta osiosta, jotka käsittelevät hienovaraisia ennakkoluuloja.

Yksiselitteiset ennakkoluulot

Kuten IAT osoittaa, ihmisten ennakkoluulot johtuvat usein spontaanista taipumuksesta suosia omaa ryhmäänsä muiden kustannuksella. Sosiaalisen identiteetin teoria (Tajfel, Billig, Bundy, & Flament, 1971) kuvaa tätä taipumusta suosia omaa in-ryhmää toisen outgroupin sijaan. Ja tämän seurauksena ulkoryhmän vastenmielisyys juontaa juurensa tästä in-group-mieltymyksestä (Brewer & Brown, 1998). Jos esimerkiksi kaksi lapsiluokkaa haluaa pelata samalla jalkapallokentällä, luokat alkavat inhota toisiaan ei siksi, että toisessa ryhmässä olisi mitään todellisia, paheksuttavia piirteitä. Vastenmielisyys johtuu siitä, että kumpikin luokka suosii itseään ja siitä, että vain yksi ryhmä voi pelata jalkapallokentällä kerrallaan. Tällä oman ryhmän suosimisnäkemyksellä ihmiset eivät niinkään rankaise toista ryhmää, vaan laiminlyövät sen oman ryhmänsä hyväksi. Oikeuttaakseen tämän suosituimmuuskohtelun ihmiset kuitenkin usein liioittelevat oman ryhmänsä ja ulkopuolisen ryhmän välisiä eroja. Ihmiset puolestaan näkevät ulkopuolisen ryhmän persoonallisuudeltaan samankaltaisempana kuin mitä he itse ovat. Tästä seuraa käsitys, että ”he” todella eroavat meistä, ja ”he” ovat kaikki samanlaisia. Spontaanisti ihmiset luokittelevat ihmisiä ryhmiin aivan kuten me luokittelemme huonekalut tai ruoan yhteen tai toiseen tyyppiin. Erona on se, että me ihmiset asumme itse kategorioissa, kuten itsekategorisointiteoriassa huomautetaan (Turner, 1975). Koska ryhmäkategorioiden ominaisuudet voivat olla joko hyviä tai huonoja, meillä on taipumus suosia ryhmiä, joissa on kaltaisiamme ihmisiä, ja sivumennen sanoen epäsuosia muita. Ryhmänsisäinen suosiminen on monitulkintainen ennakkoluulon muoto, koska se epäsuosii ulkopuolisia ryhmiä poissulkemalla. Jos esimerkiksi poliitikon on päätettävä, rahoittaako hän yhtä vai toista ohjelmaa, hän saattaa todennäköisemmin antaa resursseja sille ryhmälle, joka edustaa paremmin hänen sisäistä ryhmäänsä. Ja tämä elämää muuttava päätös juontaa juurensa yksinkertaisesta, luonnollisesta ihmisen taipumuksesta viihtyä paremmin itsensä kaltaisten ihmisten kanssa.

Sisäryhmän kanssa viihtymisen erityistapausta kutsutaan vastenmieliseksi rasismiksi, jota kutsutaan niin sanotuksi vastenmieliseksi rasismiksi, koska ihmiset eivät mielellään myönnä omia rasistisia ennakkoluulojaan itselleen tai muille (Dovidio & Gaertner, 2010). Jännitteet esimerkiksi valkoisen henkilön omien hyvien aikomusten ja epämukavuuden välillä kenties uudessa tilanteessa, jossa hän on läheisessä vuorovaikutuksessa mustan henkilön kanssa, voivat aiheuttaa valkoiselle henkilölle levottomuutta, jäykkää käyttäytymistä tai hajamielisyyttä. Tämän seurauksena valkoinen henkilö saattaa antaa hyvän tekosyyn välttää tilannetta kokonaan ja estää tilanteesta mahdollisesti aiheutuvan kiusallisuuden. Tällainen reaktio on kuitenkin molemmille osapuolille epäselvä ja vaikeasti tulkittavissa. Eli oliko valkoisen henkilön oikein välttää tilannetta, jotta kumpikaan ei tuntisi oloaan epämukavaksi? Vastenmielisen rasismin indikaattorit korreloivat syrjivän käyttäytymisen kanssa, vaikka ne ovatkin epäselvä tulos siitä, että hyvät aikomukset ovat menneet pieleen.

Vaikutukset voivat olla monimutkaisia – ambivalentit ennakkoluulot

Eivät kaikki stereotypiat ulkopuolisista ryhmistä ole kaikki huonoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa asuvia etnisiä aasialaisia kutsutaan yleisesti ”mallivähemmistöksi”, koska he ovat mielestään menestyneet esimerkiksi koulutuksen, tulojen ja sosiaalisen vakauden aloilla. Toinen esimerkki ovat ihmiset, jotka suhtautuvat myönteisesti perinteisiin naisiin mutta vihamielisesti ei-perinteisiin naisiin. Tai jopa ikärasistiset ihmiset, jotka tuntevat kunnioitusta ikääntyviä aikuisia kohtaan mutta ovat samalla huolissaan siitä taakasta, jonka he aiheuttavat julkisille hyvinvointiohjelmille. Yksinkertainen tapa ymmärtää näitä ristiriitaisia tunteita, jotka koskevat erilaisia ryhmiä, seuraa stereotyyppien sisältömallista (Fiske, Cuddy, & Glick, 2007).

Kun ihmiset saavat tietää jostakin uudesta ryhmästä, he haluavat ensin tietää, ovatko sen aikomukset tähän ryhmään kuuluvista ihmisistä hyväksi vai pahaksi. Kuten vartija yöllä: ”Kuka siellä kulkee, ystävä vai vihollinen?”. Jos toisella ryhmällä on hyvät, yhteistyökykyiset aikeet, pidämme heitä lämpiminä ja luotettavina ja pidämme heitä usein ”meidän puolellamme”. Jos taas toinen ryhmä on kylmä ja kilpailuhenkinen tai täynnä riistäjiä, pidämme sitä usein uhkana ja kohtelemme sitä sen mukaisesti. Saatuamme selville ryhmän aikomukset haluamme kuitenkin myös tietää, ovatko he riittävän päteviä toimimaan niiden mukaisesti (jos he ovat epäpäteviä tai kykenemättömiä, heidän aikomuksillaan on vähemmän merkitystä). Nämä kaksi yksinkertaista ulottuvuutta – lämpö ja pätevyys – kartoittavat yhdessä sitä, miten ryhmät suhtautuvat toisiinsa yhteiskunnassa.

Kaikenlaisten luokkien ja ammattien edustajista on yleisiä stereotypioita, jotka johtavat siihen, että heidät voidaan luokitella näihin kahteen ulottuvuuteen. Esimerkiksi stereotyyppistä ”kotiäitiä” pidettäisiin lämpimänä mutta vähemmän pätevänä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö todelliset kotiäidit olisi päteviä, mutta heidän pätevyyttään ei ihailla laajalti samalla tavalla kuin tieteellisten pioneerien, suunnannäyttäjien tai teollisuuspäälliköiden pätevyyttä. Toisessa ääripäässä ovat asunnottomat ja huumeriippuvaiset, joiden stereotypia on, että heillä ei ole hyviä aikomuksia (ehkä he ovat hyväksikäyttäjiä, koska he eivät yritä pelata sääntöjen mukaan) ja että he ovat myös epäpäteviä (kykenemättömiä) tekemään mitään hyödyllistä. Nämä ryhmät herättävät yhteiskunnassa tiettävästi enemmän vastenmielisyyttä kuin mitkään muut ryhmät.

Joidenkin ryhmien stereotypiat ovat sekalaisia, korkealla yhdellä ulottuvuudella ja matalalla toisella. Päteviksi mutta ei lämminhenkisiksi stereotypioituja ryhmiä ovat esimerkiksi rikkaat ja ulkopuoliset, jotka ovat hyviä liike-elämässä. Nämä ryhmät, joita pidetään ”pätevinä mutta kylminä”, saavat ihmiset tuntemaan jonkinlaista kateutta, myöntämään, että näillä muilla saattaa olla lahjoja, mutta paheksumaan heitä siitä, että he eivät ole ”meidän kaltaisiamme ihmisiä”. Aiemmin mainittu ”mallivähemmistön” stereotypia sisältää ihmisiä, joilla on tätä liiallista pätevyyttä mutta puutteellista sosiaalisuutta.

Toinen sekamuotoinen yhdistelmä on korkea lämpöisyys mutta vähäinen pätevyys. Tähän yhdistelmään sopivia ryhmiä ovat esimerkiksi iäkkäät ihmiset ja vammaiset. Toiset kertovat säälivänsä heitä, mutta vain niin kauan kuin he pysyvät paikallaan. Pyrkiessään torjumaan tätä kielteistä stereotypiaa vammaisten ja vanhusten oikeuksia puolustavat aktivistit pyrkivät poistamaan tuon säälin ja toivottavasti saavat samalla kunnioitusta.

Yhteenlaskettuna näitä neljää erilaista stereotypiaa ja niihin liittyviä emotionaalisia ennakkoluuloja (ylpeys, inho, kateus, sääli) esiintyy kaikkialla maailmassa kunkin yhteiskunnan omien ryhmien kohdalla. Nämä ryhmämaaston kartat ennustavat tietynlaista syrjintää tietynlaisten ryhmien kohdalla, mikä korostaa sitä, miten ennakkoluulot eivät ole aivan yhtäläisiä mahdollisuuksia.

Johtopäätös: 2000-luvun ennakkoluulot

Mikäli maailma kytkeytyy yhä tiiviimmin toisiinsa – maiden välinen yhteistyö lisääntyy, eri ryhmien väliset avioliitot lisääntyvät – yhä useammat ihmiset kohtaavat arkielämässä toisten ihmisten suurempaa monimuotoisuutta. Kysy itseltäsi, onko sinulta koskaan kysytty: ”Mikä sinä olet?”. Tällainen kysymys olisi järjetön, jos ympärilläsi olisi vain oman ryhmäsi jäseniä. Kategorioista on siis tulossa yhä epävarmempia, epäselvempiä, häilyvämpiä ja monimutkaisempia (Bodenhausen & Peery, 2009). Ihmisten identiteetit ovat monitahoisia, ja ne risteävät muun muassa sukupuolen, rodun, luokan, iän ja alueen kanssa. Identiteetit eivät ole niin yksinkertaisia, mutta ehkäpä 2000-luvun kehittyessä tunnistamme toisemme luonteen sisällöstä ulkokuoren sijaan.