Duke Ellingtonin rakastetun äidin kuolema vuonna 1935 sai suuren säveltäjän tekemään teoksen, joka oli ensimmäinen vakava osoitus siitä, että hänen kykynsä eivät rajoittuneet vain kimalteleviin ja monitahoisiin miniatyyreihin, joilla hän oli niittänyt mainetta.
Reminiscing in Tempo, 12 minuuttia, heijasteli sitä mietiskelevän melankolian tilaa, johon Ellington, tuolloin 36-vuotiaana, oli vajonnut surun jälkeen. Ottaen huomioon sen ajan tekniset rajoitukset, se oli levitettävä parin 10-tuumaisen 78rpm-levyn kaikille neljälle puolelle, ja ehkäpä kuuntelukokemuksen väistämätön epäjatkuvuus oli syynä siihen, että se herätti ristiriitaista kriittistä vastakaikua tavallisesti myötämielisissä piireissä. Myöhemmän kehityksen ansiosta voimme tietysti kuunnella sitä yhtenä yhtenäisenä kappaleena ja näin ollen arvostaa tunnelman hienovaraista vaihtelua, kun se virtaa lempeästi ja tarkoituksellisesti ilman retorisia kikkailuja Ellingtonin suurten solistien, kuten trumpetisti Rex Stewartin, pasunisti Joe ”Tricky Sam” Nantonin, klarinetisti Barney Bigardin, alttosaksofonisti Johnny Hodgesin ja baritonisaksofonisti Harry Carneyn, hienovaraisesti tukemien solistien solistien sarjan läpi.
Ellington oli tien päällä tekemässä sarjaa yhden yön keikkoja, kun hän kuuli uutisen äitinsä kuolemasta, ja hän valvoi koko yön Pullman-vaunussaan, ”täysin kiinni etelän halki ryntäävän junan rytmissä ja liikkeessä”, luodakseen musiikillisen kunnianosoituksensa perustan. Ellingtonin yksinään soittaman pianon välisoitto antaa säveltäjälle mahdollisuuden herättää tunteen siitä, että mieli liukuu lempeästi suruun ja siitä pois. Tällä teoksella hän ilmaisi kunnianhimonsa laajuuden, joka ulottui paljon pidemmälle kuin hänen maineensa suositun big band -yhtyeen johtajana.
Saapuessaan New Yorkiin Washington DC:stä kymmenkunta vuotta aiemmin nuori Edward Kennedy Ellington – lapsuudenystävänsä antama lempinimi ”Duke” – oli alkanut kerätä muusikoita; vuonna 1927 he avasivat Harlemin Cotton Clubissa ja soittivat valkoiselle, yläluokkaiselle yleisölle pitkässä kiinnityksessä, josta tuli yksi jazzin historian merkkipaaluista. Pian hänet tunnettiin sellaisten omaleimaisten kappaleiden kuin Mood Indigo, Black and Tan Fantasy, East St Louis Toodle-oo, Creole Love Call, Sophisticated Lady ja In a Sentimental Mood säveltäjänä. Hän uskaltautui Broadwaylle yhtyeen kanssa Florenz Ziegfeldin Show Girl -elokuvassa. Heistä tuli vakioesiintyjiä Hollywood-elokuvissa, kuten Check and Double Check, Belle of the Nineties ja Murder at the Vanities (vuonna 1937 Duke tarjosi musiikin Marx Brothersin elokuvaan A Day at the Races). Kun yhtye kiersi etelässä, se vältti segregoituja majoitustiloja ja korosti samalla asemaansa matkustamalla junalla kahdessa Pullman-vaunussa, joiden kyljessä oli yhtyeen nimi, ja joissa he nukkuivat yönsä. Vuonna 1933 yhtye vieraili Euroopassa ja esiintyi Lontoon Palladiumissa ja Trocaderossa, Elephant and Castlessa sekä Liverpoolin, Glasgow’n, Hastingsin, Harrogaten ja Blackpoolin keikkapaikoilla.
Palladiumissa yhtye oli yksi 13 esiintyjän joukosta, ja se sai esittää vain kahdeksan lyhyttä kappaletta, joista Mood Indigo oli encore. Reminiscing in Tempo osoitti kuitenkin, että Ellington oli enemmän kuin kykenevä venymään tavanomaisen kolmen minuutin muodon ulkopuolelle ja luomaan jazzia ennennäkemättömässä mittakaavassa. Loistavien miniatyyrien – Jack the Bear, Ko-Ko, A Portrait of Bert Williams, Prelude to a Kiss, Concerto for Cootie – tuotanto jatkui, kun Ellington siirtyi 1940-luvulle kenties kaikkien aikojen parhaan kokoonpanonsa kanssa, ja vuonna 1941 hänen ensimmäinen pitkä Broadway-show’nsa Jump for Joy esitteli Just Squeeze Me:n ja I Got It Bad and That Ain’t Goodin.
Pian alkoi kuitenkin vahvistua halu säveltää laajemmissa muodoissa, ensin Black, Brown and Beige -sinfoniassa, jolla hän avasi Carnegie Hallin vuosittaisen konserttisarjansa vuonna 1941. Sitä seurasivat Perfume Suite (1945), Liberian Suite (1947), Newport Jazz Festival Suite (1956), Shakespearen teemojen loistokas käsittely nimellä Such Sweet Thunder (1957) ja vuonna 1958 Queen’s Suite, joka oli omistettu Elisabet II:lle, jolle hän oli esitellyt teoksensa erään aikaisemman vierailunsa aikana ja joka sai välittömästi vastaanotetuksi teoksen ainoan nauhoitetun kappaleen monien vuosien ajan. Myöhemmin tulivat New Orleans Suite, Afro-Eurasian Eclipse, Kaukoidän Suite, Latinalaisen Amerikan Suite ja musiikkia pyhiin konsertteihin, joihin hän uhrasi huomattavan paljon energiaa 75-vuotiaana vuonna 1974 tapahtuneen kuolemansa edeltävinä vuosina.
Vaikka Ellingtonin pidennettyjä sävellyksiä on toisinaan väheksytty, ne sisälsivät joitakin hänen hienoimpia sävellyksiään ja osoittivat hänen seuraajilleen, että musiikkia ei tarvinnut rajoittaa keinotekoisilla rajoilla, joita alun perin asetti 10-tuumaisen kuorilevyn soittoaika: tämä oli merkittävä läpimurto.
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostitse
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- Jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä