Vaikka hän myöhemmin kamppailisi kuuluisuutensa luonteen sekä markkinoiden odotusten kanssa, 50 Cent kesti huomattavia esteitä koko nuoren, mutta huomattavan dramaattisen elämänsä ajan, ennen kuin hänestä tuli rapin, ellei peräti popmusiikin yleensä, keskustelluin hahmo noin vuonna 2003. Epäonnistuneen 90-luvun lopun valtavirtaisen menestyksen (jonka esti hänen murhayrityksensä vuonna 2000) ja menestyksekkään New Yorkin mixtape-piirin (jota vauhditti hänen 2000-luvun alun kamppailunsa Ja Rulen kanssa) jälkeen Eminem teki 50 Centille seitsennumeroisen sopimuksen vuonna 2002 ja johti hänen nopeaa nousuaan kohti crossover-menestystä vuonna 2003. Rikkinäisestä kodista Jamaikan rajulla Queensin kaupunginosalla ja itse tarunhohtoisen hoodin vilkkailta kaduilta kotoisin oleva 50 Cent eli kaiken sen, mistä useimmat räppärit kirjoittavat riimejä, mutta mitä kaikki eivät itse asiassa koe: huumeet, rikokset, vankeusrangaistukset, puukotukset ja pahamaineisimpana kaikista ampumiset. Tällaisista kokemuksista tuli tietysti 50 Centin retorinen myyntivaltti. Hän iloitsi usein kerrotusta menneisyydestään, haukkui wannabe-gangstoja ja pääsi otsikoihin. Hän jopa näytti ihanteelliselta itärannikon hardcore-räppäriltä: isorunkoinen, usein esitelty hauis, vatsalihakset ja tatuoinnit sekä tavaramerkiksi muodostunut luodinkestävä liivi, pistooli ja jäinen krusifiksi. Mutta mikä tärkeintä, 50 Cent saattoi sopia prototyyppisen hardcore-räppärin muottiin, mutta hän osasi myös tehdä tarttuvan koukun. Tämän ansiosta hänen musiikkinsa siirtyi pop-markkinoille, ja se vetosi sekä niihin, jotka pitivät hänen kovaotteisesta asenteestaan ja ryysyistä rikkauksiin -tarinastaan, että niihin, jotka pitivät hänen taidoistaan tuottaa tuhmia, laulullisia klubikappaleita. 50 Cent ei myöskään unohtanut porukkaansa. Hän auttoi G-Unit-ryhmäänsä kasvamaan menestyksekkääksi franchising-yhtiöksi, joka tuotti ryhmänsä jäsenille platinaa myyviä sooloalbumeita, tuottoisia lisenssisopimuksia tuotemerkille ja loppuunmyytyjä areenakiertueita, joilla franchising-yhtiötä edistettiin kansainvälisesti. Kolmannen albuminsa (Curtis, 2007) ilmestyessä 50 Cent joutui kuitenkin vastareaktion kohteeksi erityisesti hiphop-puristien keskuudessa, jotka eivät pitäneet hänen suuntautumisestaan kohti crossover-pop-rapia ja siten pois katutason uskottavuudesta.
Syntynyt Curtis James Jackson III:na 6. heinäkuuta 1975 ja kasvanut Southside Jamaicassa, Queensissa, New Yorkissa, 50 Cent kasvoi rikkinäisessä kodissa. Hänen huijariäitinsä kuoli, kun hän oli vain kahdeksanvuotias, ja hänen isänsä lähti pian sen jälkeen, jättäen hänen isoäitinsä vanhemmakseen. Teini-ikäisenä hän seurasi äitinsä esimerkkiä ja alkoi huijata. Crack-kauppa osoittautui 50 Centille tuottoisaksi, kunnes hän lopulta törmäsi lakiin ja hänet pidätettiin toistuvasti vuonna 1994. Samoihin aikoihin hän vaihtoi rikollisuuden hiphopiin. Hänen läpimurtonsa tapahtui vuonna 1996, kun hän tapasi Run-D.M.C.:n Jam Master Jayn, joka antoi hänelle kasetin biittejä ja pyysi häntä räppäämään niiden päälle. Jay oli vaikuttunut kuulemastaan, ja hän teki räppärin kanssa sopimuksen JMJ Records -levy-yhtiönsä kanssa. Sopimuksesta ei kuitenkaan seurannut paljoakaan, ja 50 Cent liittyi Trackmastersiin, kaupallisesti menestyneeseen newyorkilaiseen tuotantokaksikkoon, joka tunnetaan työstään sellaisten artistien kanssa kuin Nas ja Jay-Z. Trackmasters kiinnitti räppärin Columbia-levy-yhtiöönsä ja aloitti debyyttialbuminsa Power of the Dollar työstämisen. Albumin suunniteltua julkaisua edelsi kolmikko singlejä: ”Your Life’s on the Line”, ”Thug Love” (mukana Destiny’s Child) ja ”How to Rob”. Jälkimmäinen synnytti merkittävää kohua ja herätti paljon huomiota houkuttelevilla sanoituksillaan, joissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten 50 Cent ryöstäisi tiettyjä nimekkäitä räppäreitä.
Tämä halu räppiä avoimesti ja räväkästi ja sen herättämä huomio tuli kuitenkin takaisin vainoamaan häntä. Hänen ensimmäinen menestyksen jälkeinen kosketus kuolemaan tapahtui pian How to Rob -levyn julkaisun jälkeen, kun häntä puukotettiin Hit Factory -studiolla West 54th Streetillä Manhattanilla. Pian sen jälkeen tapahtui hänen tarinallisin tapauksensa. Toukokuun 24. päivänä 2000, juuri ennen kuin Columbia oli julkaisemassa Power of the Dollar -levyä, salamurhaaja yritti viedä 50 Centin hengen 161st Streetillä Jamaicassa, Queensissa (lähellä paikkaa, jossa Jam Master Jay myöhemmin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin ammuttiin kuolettavasti) ampumalla häntä yhdeksän kertaa 9 mm:n pistoolilla räppärin istuessa avuttomana auton matkustajan istuimella. Yksi laukaus lävisti hänen poskensa, toinen hänen kätensä ja seitsemän muuta hänen jalkoihinsa ja reisiinsä, mutta hän selvisi hengissä, hädin tuskin. Siitä huolimatta Columbia ei halunnut olla missään tekemisissä 50 Centin kanssa, kun he kuulivat uutisen, hyllyttivät Power of the Dollar -levyn ja erosivat nyt kiistanalaisen räppärin kanssa.
Seuraavien kahden vuoden aikana 50 Cent palasi rap-undergroundiin, josta hän aloitti. Hän perusti kollektiivin (G-Unit, jossa oli mukana myös Lloyd Banks ja Tony Yayo), työskenteli tiiviisti tuottaja Sha Money XL:n kanssa (joka oli myös saanut sopimuksen JMJ:ltä samoihin aikoihin kuin 50 Cent) ja alkoi tuottaa mixtapeja (joista poimintoja koottiin myöhemmin Guess Who’s Back? -levylle vuonna 2002). Nämä mixtape-tallenteet (joista monet olivat DJ Whoo Kidin isännöimiä CD-levyillä, kuten No Mercy, No Fear ja Automatic Gunfire) toivat räppärille arvostetun maineen New Yorkin kaduilla. Joissakin niistä 50 Cent ja hänen G-Unit-kumppaninsa räppäsivät suosittujen biittien päälle, toisissa pilkattiin suosittuja räppäreitä (nimittäin Ja Rulea, josta tuli nopeasti arkkivihollinen), ja muutamissa käsiteltiin hänen ampumistaan. Tämä jatkuva läsnäolo mixtapeilla vuosina 2000-2002 keräsi alan huomiota sekä katujen arvostusta, etenkin kun Eminem ilmoitti radio-ohjelmassa ihailevansa 50 Centiä. Tästä seurasi huutokauppasota, joka nosti sopimuksen hinnan yli miljoonaluokkaan ja siirsi räppärin hitaasti nousevaan valokeilaan jälleen kerran, kun sana levisi.
Tarjouskilpailusta huolimatta Eminem tosiaan sai miehensä ja allekirjoitti 50 Centin yhteisen sopimuksen Shady/Aftermathin kanssa – edellinen levy-yhtiö Emin, jälkimmäinen Dr. Dren. Seuraavien kuukausien aikana 50 Cent työskenteli tiiviisti Eminemin ja Dre:n kanssa, jotka molemmat oli merkitty hänen tulevan debyyttinsä, Get Rich or Die Tryin’, tuottajiksi, ja kumpikin heistä tuotti muutaman kappaleen kovasti odotetulle albumille. Ennen Get Richin julkaisua Eminem kuitenkin debytoi 50 Centin 8 Mile -soundtrackilla. Kappaleesta ”Wanksta”, joka oli aiemmin julkaistu No Mercy, No Fear -mixtapella, tuli vuoden 2002 lopulla läpimurtohitti, joka loi pohjan ”In da Clubille”, Dre:n tuottamalle Get Richin pääsinglelle. Näistä kahdesta singlelohkaisusta tuli huomattavia crossover-hittejä – edellinen sijoittui Billboardin Hot 100 -listan sijalle 13 ja jälkimmäinen sijalle yksi – ja Interscope (Shady/Aftermathin emoyhtiö) joutui näin ollen aikaistamaan Get Richin julkaisupäivää salakuljetuksen torjumiseksi.
Kaiken tämän keskellä 50 Cent nousi toistuvasti otsikoihin. Erityisesti hänet yhdistettiin Jam Master Jayn ampumiseen lokakuussa 2002, FBI:n tutkimukseen Murder Inc:n suhteesta entiseen huumekauppiaaseen Kenneth ”Supreme” McGriffiin ja ampumavälikohtaukseen Violator Managementin toimistossa. Lisäksi hän nousi lisää otsikoihin, kun hänet vangittiin uudenvuodenaattona 2002 aseen hallussapidosta. Tiedotusvälineet kertoivat hänen elämäntarinaansa loputtomiin, erityisesti hänen tarinallisesta kuolemantapauksestaan – eivätkä vain MTV:n kaltaiset odotetut tiedotusvälineet – jopa niinkin epätodennäköiset valtavirtajulkaisut kuin The New York Times julkaisivat juttuja (”Amid Much Anticipation, a Rapper Makes a Debut”). Kun Get Rich vihdoin ilmestyi 6. helmikuuta 2003, 50 Centistä oli tullut musiikkiteollisuuden puhutuin hahmo, ja bootlegattiinpa sitä tai ei, hänen ensimmäiset myyntilukunsa heijastivat tätä (ennätykselliset 872 000 kappaletta viidessä päivässä, myydyin debyyttialbumi sen jälkeen, kun SoundScan aloitti seurantajärjestelmänsä toukokuussa 1991), samoin kuin hänen kaikkialle ulottuva läsnäolonsa tiedotusvälineissä. Loppuvuodesta, toisen kierroksen suosittujen hittikappaleiden jälkeen, ”21 Questions” (joka nousi Hot 100 -listan ykköseksi) ja ”P.I.M.P.” (numero kolme), 50 Cent teki debyyttinsä G-Unit-yhtyeen kanssa, Beg for Mercy. Albumi nousi listakakkoseksi ja tuotti pari Top 15 -hittiä, ”Stunt 101” ja ”Wanna Get to Know You”.
Vuonna 2004 50 Cent pysytteli suurimmaksi osaksi sivussa, kun G-Unitin kumppanit Lloyd Banks ja Young Buck julkaisivat suosittuja sooloalbumeita. Toinen G-Unit-kumppani, The Game, julkaisi debyyttinsä tammikuussa 2005, ja se osoittautui menestyksekkäimmäksi näistä sooloalbumeista, erityisesti singlet ”How We Do” ja ”Love It or Hate It”, molemmat Top Five -hittejä, joissa 50 Cent oli näkyvästi mukana. Kun nämä singlet nousivat listoilla korkealle, 50 Cent ja Game kuitenkin riitelivät, ja jälkimmäinen erotettiin katkerasti G-Unitista. Myös Fat Joen ja Jadakissin kanssa oli riitaa (joka sai alkunsa kappaleesta ”Piggy Bank”) 50 Centin toisen albumin The Massacre maaliskuussa 2005 tapahtuneen julkaisun alla. Lähes yhtä suosittu kuin Get Rich or Die Tryin’, The Massacre debytoi listaykkösenä, myi miljoonia levyjä (yli kymmenen miljoonaa maailmanlaajuisesti) ja synnytti useita hittejä (”Disco Inferno”, ”Candy Shop”, ”Just a Lil Bit”).
Tässä vaiheessa 50 Centin kuuluisuus varjosti hänen musiikkiaan, mikä ennakoi ”katujen” uskottavuusongelmia, jotka vainosivat häntä tulevina vuosina. Esimerkiksi The Massacre -elokuvan markkinointi jatkui esimerkiksi videopelissä 50 Cent: Bulletproof, puoliksi omaelämäkerrallisessa Get Rich or Die Tryin’ -elokuvassa ja kyseisen elokuvan soundtrackissa, jotka kaikki julkaistiin vuonna 2005 muiden tuotteiden ohella. 50 Centin liian suuren julkisuuden seuraukset näkyivät elokuvan soundtrackin singlelohkaisuissa (”Hustler’s Ambition”, ”Window Shopper”, ”Best Friend”, ”Have a Party”), jotka eivät saaneet paljon vetoapua markkinoilla, vaan menestyivät vaatimattomasti aiempiin singleihin verrattuna. Seuraavat G-Unit-soolojulkaisut (Tony Yayon Thoughts of a Predicate Felon, 2005; Mobb Deepin Blood Money, 2005; Lloyd Banksin Rotten Apple, 2006; Young Buckin Buck the World, 2007) eivät myöskään menestyneet kaupallisesti hyvin, eikä ollut täysin yllättävää, kun suunnitelmat toisesta, Olivian Behind Closed Doors -levystä hyllytettiin. Synkät näkymät eivät lupailleet hyvää 50 Centin seuraavalle albumille, jota lykättiin toistuvasti ja jonka nimi muutettiin pari kertaa.
Lopullinen nimi, Curtis, sai inspiraationsa jälleen yhdestä riidasta, tällä kertaa Cam’ronin kanssa, joka pilkkasi 50 Centiä hieman oudosti puhuttelemalla häntä syntymänimellään. Kun pari singleä, ”Straight to the Bank” ja ”Amusement Park”, eivät onnistuneet markkinoilla, Curtis muokattiin viimeisen kerran ja siirrettiin kesän julkaisupäivästä syksyyn (eli ikimuistoinen päivämäärä 11. syyskuuta, joka – alan tarkkailijoiden iloksi – asetti albumin Kanye Westin Graduationia vastaan). Toinen kierros singlejä, ”I Get Money” ja ”Ayo Technology”, julkaistiin kesän jälkipuoliskolla, kun taas viidennen singlen, ”Follow My Lead”, video vuoti internetiin – 50 Centin turhautumiseksi, joka tiettävästi kirosi Interscopea albuminsa kaupallisten näkymien vaarantamisesta – yli kuukausi ennen julkaisupäivää.
Vuonna 2012 hän jätti levy-yhtiön luovien erimielisyyksien vuoksi ja vei mukanaan julkaisemattoman albumin Street King Immortal. Vaikka hän aikoi edelleen julkaista Immortalin lopulta, hän kokosi joukon uusia kappaleita ja julkaisi ne viidentenä varsinaisena LP:nä Animal Ambition: An Untamed Desire to Win. Albumi sisälsi vierailevia esiintymisiä Trey Songzilta (Dr. Dre:n tuottamalla ”Smoke” -kappaleella), Yo Gottilta, Jadakissilta ja Styles P:ltä sekä Mr. Probzilta, ja se oli korkeimmillaan Billboardin albumilistan sijalla neljä sekä itsenäisten ja R&B/hip-hop-listojen kärjessä. Muutama päivä Animal Ambitionin julkaisun jälkeen 50 Centin tuottaman ja tähdittämän rikosdraama Powerin ensijakso debytoi televisiossa. Tästä kiireisestä ja näennäisesti menestyksekkäästä kaudesta huolimatta hän kuitenkin teki konkurssin seuraavana kesänä. Alkuvuodesta 2017 — samalla kun hän vielä puuhasteli Immortalin kanssa — hän julkaisi Best of 50 Centin (BMG), joka sisälsi hänen suurimmat hittinsä ja kolmikon albumin ulkopuolisia leikkauksia (”Get Up”, ”I Get It In” ja ”How to Rob”).