Vankila

Rangaistuslaitoksen synty

Käsitystä vankilasta rangaistuslaitoksena (eli rangaistuspaikkana ja henkilökohtaisen parannuksen paikkana) kannatti tänä aikana muun muassa englantilainen oikeustieteilijä ja filosofi Jeremy Bentham. Englantilainen vankilauudistaja John Howard, jonka teokset The State of the Prisons in England and Wales (Englannin ja Walesin vankiloiden tila, 1777) ja An Account of the Principal Lazarettos in Europe (1789) perustuivat laajoihin matkoihin, paljasti 1700-luvun lopun Englannissa ja Walesissa monissa paikallisissa vankiloissa vallinneet kauhistuttavat olosuhteet ja viranomaisten korruption. Benthamin ja Howardin myötävaikutuksella syntynyt julkinen paheksunta johti kansalliseen tarkastusjärjestelmään ja ”vankiloiden” rakentamiseen pidempiä rangaistuksia suorittaville vangeille. Tämän seurauksena Yhdysvaltojen Pennsylvanian ja New Yorkin osavaltioihin perustettiin 1800-luvun alussa rangaistuslaitoksia.

Kun uudenlaisen vankilamuodon käyttö laajeni, hallintovirkamiehet alkoivat kokeilla uusia vankien kuntoutusmenetelmiä. Rikollisten eristämistä alettiin pitää ihanteena, koska ajateltiin, että yksinäisyys auttaisi rikoksentekijää tulemaan katuvaiseksi ja että katumus johtaisi kuntoutumiseen. Yhdysvalloissa ajatus toteutettiin ensimmäisen kerran Eastern State Penitentiaryssä Philadelphiassa vuonna 1829. Kukin vanki pysyi sellissään tai sen viereisellä pihalla, työskenteli yksin ammatissa, kuten kutomisessa, puusepäntyössä tai kengänvalmistuksessa, eikä nähnyt ketään muuta kuin laitoksen virkailijoita ja satunnaisia ulkopuolisia vierailijoita. Tästä vankilahallintomenetelmästä, joka tunnetaan nimellä ”erillinen järjestelmä” tai ”Pennsylvanian järjestelmä”, tuli malli useisiin muihin Yhdysvaltain osavaltioihin ja suuressa osassa Eurooppaa rakennetuille rangaistuslaitoksille.

Suunnilleen samaan aikaan syntyi kilpaileva vankilahallintofilosofia, joka tunnetaan nimellä ”hiljainen järjestelmä” tai ”Auburnin järjestelmä”. Vaikka jatkuvasta hiljaisuudesta pidettiin tiukasti kiinni, tämän järjestelmän erityispiirteenä oli se, että vangit saivat työskennellä yhdessä päiväsaikaan (yöllä heidät suljettiin yksittäisiin selleihin). Molemmat järjestelmät noudattivat peruslähtökohtaa, jonka mukaan vankien välinen kanssakäyminen olisi kiellettävä, jotta minimoitaisiin vankien mahdollinen huono vaikutus toisiinsa. Molempien järjestelmien kannattajien välillä käytiin voimakasta kilpailua noin vuoteen 1850 asti, jolloin useimmat Yhdysvaltain osavaltiot olivat jo ottaneet käyttöön hiljaisen järjestelmän.

Persoonallisen uudistuksen käsite tuli yhä tärkeämmäksi penologiassa, mikä johti erilaisten menetelmien kokeilemiseen. Yksi esimerkki oli merkkijärjestelmä, jonka kapteeni Alexander Maconochie kehitti noin vuonna 1840 Norfolkin saarella, englantilaisessa rangaistussiirtokunnassa Australian itäpuolella. Sen sijaan, että vangit olisivat suorittaneet kiinteitä rangaistuksia, heitä vaadittiin ansaitsemaan hyvityksiä eli ”markkoja”, joiden määrä oli verrannollinen heidän rikkomustensa vakavuuteen. Pisteitä kertyi hyvästä käytöksestä, ahkerasta työstä ja opiskelusta, ja ne voitiin pidättää tai vähentää laiskuudesta tai huonosta käytöksestä. Vangit, jotka saivat vaaditun määrän opintopisteitä, pääsivät vapauteen. Merkintäjärjestelmä ennakoi määräämättömien tuomioiden, yksilöllisen hoidon ja ehdonalaisen vapautuksen käyttöä. Ennen kaikkea se korosti koulutusta ja suorituksia yksinäisyyden sijaan tärkeimpinä parannusmekanismeina.

Merkkijärjestelmän jatkojalostuksia kehitti 1800-luvun puolivälissä Irlannin vankiloiden johtaja Sir Walter Crofton. Hänen Irlannin järjestelmänä tunnetussa ohjelmassaan vangit etenivät kolmen vangitsemisvaiheen läpi ennen kuin heidät palautettiin siviilielämään. Ensimmäinen osa rangaistuksesta suoritettiin eristyksessä. Sen jälkeen vangit määrättiin ryhmätyöprojekteihin. Lopuksi vangit siirrettiin vähintään kuudeksi kuukaudeksi ennen vapautumista ”välivankiloihin”, joissa heitä valvoivat aseettomat vartijat ja joissa heille annettiin riittävästi vapautta ja vastuuta, jotta he pystyivät osoittamaan vapautumiskelpoisuutensa. Vapauttaminen riippui kuitenkin rikoksentekijän jatkuvasta hyvästä käytöksestä, ja hänet voitiin tarvittaessa palauttaa vankilaan.

Monet irlantilaisen järjestelmän piirteet otettiin käyttöön Yhdysvalloissa 1800-luvun loppupuolella rakennetuissa parantoloissa nuorten ja ensikertalaisten rikoksentekijöiden hoitoa varten. Parannuslaitosten johtajat kannattivat erityyppisten vankien luokittelua ja erottelua, yksilöllistä hoitoa, jossa painotettiin ammatillista koulutusta ja teollisuustyötä, toistaiseksi voimassa olevia rangaistuksia ja palkitsemista hyvästä käytöksestä sekä ehdonalaista tai ehdonalaista vapauttamista. Reformatorinen filosofia läpäisi vähitellen koko Yhdysvaltain vankilajärjestelmän, ja amerikkalaisilla innovaatioilla yhdessä irlantilaisen järjestelmän kanssa oli suuri vaikutus eurooppalaisiin vankilakäytäntöihin, ja ne johtivat 1900-luvulla sellaisiin innovaatioihin kuin nuorille rikoksentekijöille tarkoitettu Borstal-kuntoutusjärjestelmä.