Sikäli kuin tiedämme, olemme yksin maailmankaikkeudessa. Maa on ainoa planeetta, jolla tiedetään olevan elämää, ja ihmiset ovat ainoita älyllisiä olentoja.
Huhuja avaruusolentokontakteista toki liikkuu. On Area 51, ilmavoimien tukikohta Nevadassa, jossa hallitus muka säilyttää avaruusolentoja pakastimissa. Ja sitten oli se salaperäinen pakkolasku Roswellissa, New Mexicossa, vuonna 1947 – ja silvotut lehmät Coloradossa. Tuoreessa kyselyssä yksi neljästä amerikkalaisesta sanoi uskovansa, että planeetallamme on jo vieraillut avaruusolento. Meille muille avaruusolennot jäävät kuitenkin fiktion piiriin, ja ufohavainnot ovat vain huijauksia tai tapahtumia, joille on jokin tuntematon, mutta luonnollinen selitys.
Tämä ei tarkoita, etteikö avaruusolentojen elämä voisi olla todellista. Tutkijat ottavat tämän mahdollisuuden vakavasti ja etsivät todisteita avaruusolennoista planeettamme ulkopuolelta. ”Kauan sitten ihmiset epäilivät, että muualla voisi olla elämää”, sanoo NASAn johtava astrobiologi Mary Voytek. ”Mielestäni se on perustavanlaatuinen kysymys, joka kaikilla on:
Mitä tapahtuu, jos vastaus tuohon kysymykseen on ”ei”? Mitä jos lopulta huomaamme, ettemme ole yksin? Uskokaa tai älkää, mutta suunnitelma on olemassa.
Ajatus siitä, että maailmankaikkeudessa voisi olla muitakin olentoja, on ollut olemassa ainakin viidennestä vuosisadasta eaa. lähtien, jolloin kreikkalainen filosofi Demokritos esitti ”lukemattomia erikokoisia maailmoja”, joista kaikki eivät olleet vailla elämää. Neljäsataa vuotta myöhemmin roomalainen runoilija Titus Lucretius Carus kirjoitti ”muista maailmoista”, joissa oli ”erilaisia ihmisheimoja, erilaisia villipetoja”.
1700-luvulla saksalainen tähtitieteilijä Johannes Kepler kirjoitti ensimmäisenä tieteiskirjallisuutena pidetyssä tarinassaan matkasta Kuuhun, jossa matkustajat kohtasivat matelijan kaltaisia olentoja. Saman vuosisadan lopulla hollantilainen matemaatikko Christiaan Huygens kirjoitti kirjan, jossa hän spekuloi muiden planeettojen olosuhteilla ja päätteli, että joillakin niistä on oltava elämää.
Suuntaamalla kaukoputkensa Marsiin vuonna 1894 amerikkalainen tähtitieteilijä Percival Lowell näki verkoston, jota hän luuli kanaviksi – rakenteet, jotka olivat niin taidokkaita, että vain älykkäät olennot olisivat voineet rakentaa ne.
Nasa:n ja muiden avaruusvirastojen perustamisen myötä 1900-luvulla ihmiset alkoivat tutkia Aurinkokuntaa ja etsiä aktiivisesti muukalaiselämää. Lähetimme satelliitteja kuvaamaan muita planeettoja ja robotteja tutkimaan niiden pintoja. Astronautit kävelivät Kuussa ja toivat mukanaan kiviä ja pölyä. Tutkijat löysivät todisteita vedestä Kuussa ja Marsissa sekä Jupiterin Europa-kuussa. Maahan pudonneista meteoriiteista löydettiin aminohappoja. Yhä tehokkaammat teleskoopit ja uudet tavat analysoida niiden lukemia ovat johtaneet satojen muita tähtiä kiertävien planeettojen löytämiseen. Vaikka kukaan ei ole löytänyt elämää muualta kuin Maasta, se näyttää olevan aivan nurkan takana.
Elämän ulkopuolisten olentojen etsinnässä on kaksi laajaa muotoa. NASA ja muut valtion rahoittamat avaruusjärjestöt keskittyvät etsimään yksinkertaista, mikroskooppisen pientä elämää, joka on saattanut olla – tai saattaa olla yhä olemassa – lähellä kotiamme, aurinkokuntamme planeetalla tai kuussa. Toiset tutkijat etsivät merkkejä olentoista, jotka muistuttavat hieman enemmän meitä – olentoja, jotka saattavat itse etsiä muita älykkäitä elämänmuotoja.
Kunnianhimoisin etsintä alkoi vuonna 1960, kun tähtitieteilijä Frank Drake suunnasi radioteleskoopin kahteen aurinkoamme muistuttavaan tähteen ja kuunteli, löytyisikö sieltä jonkinlaista ”älykkyyden merkkiä”. Hän virittyi 1 420 megahertsin taajuudelle, joka on kylmän vetykaasun lähettämä radioaalto, joka valittiin, koska vetyä on maailmankaikkeudessa runsaasti. Tuohon aikaan se oli paras arvaus keskinäisesti ymmärrettävästä signaalista, jota muukalaisrotu voisi käyttää ottaakseen yhteyttä Maahan.
Draken työ innoitti ihmisiä ympäri maailmaa etsimään maan ulkopuolista älykkyyttä. Eturivin hanke, nimeltään SETI (Search for Extra-Terrestrial Intelligence), sijaitsee Mountain View’ssa, Kaliforniassa. SETI ei ole koskaan löytänyt lopullisia todisteita älyllisestä elämästä, mutta vuonna 1977 Ohiossa sijaitsevalla teleskoopilla työskennellyt insinööri havaitsi salaperäisen 72 sekunnin pituisen pulssin, joka oli peräisin kaukaa Maasta. Sitä, oliko se peräisin avaruusolennoista vai todennäköisemmin mustan aukon tapahtumasta, ei koskaan selvitetty. Melko pitkää pulssia – joka sai insinöörin kirjoittamaan ”Vau!” teleskoopin tallenteiden tulosteen marginaaliin – ei ole toistettu, mutta se on saanut ainakin jotkut radioastronomit jatkamaan etsintöjä.
Viime aikoina SETI-tutkijat ovat laajentaneet etsintöjään radiotaajuuksien ulkopuolelle. ”Etsimme kirkkaita välähdyksiä, jotka kestävät sekunnin miljardisosan tai vähemmän”, sanoo Jill Tarter, SETI-tutkimuskeskuksen johtaja ja Jodie Fosterin roolihahmon innoittaja elokuvassa Contact. ”Sikäli kuin tiedämme, tämä on jotain sellaista, mihin laser pystyy, mutta luonto ei.” SETI-tutkijat arvelevat, että tällainen pulssi edustaisi tarkoituksellista, huipputeknistä pitkän matkan viestiä: ”Todisteita siitä, että joku käyttäisi tarkoituksellisesti laseria, joka on suunnattu suureen teleskooppiin, luodakseen havaittavan signaalin monien valovuosien päähän tähtien välille”, Tarter sanoo.
Radiosignaalia lähestyttäessä ei ole toistaiseksi löytynyt paljoakaan, eikä Tarter myönnä tietävänsä, mitkä voisivat olla ihanteelliset taajuudet. Vaikka SETI-tutkijat etsivätkin nyt laserväläyksiä, he saattavat käyttää vääriä tekniikoita, mutta pitävät ponnistelua silti kannattavana. Kuten hänen kollegansa Seth Shostak sanoo, ”Kolumbus ei odottanut 747:ää, joka veisi hänet Atlantin yli.”
Ja vaikka SETI-tutkijat eivät ole vielä löytäneet todisteita avaruusolennoista, he ovat hyvin valmistautuneet menestykseen. ”Kyllä, meillä on suunnitelma”, Tarter sanoo. ”Se alkaa samppanjalla.”
Suunnitelma on peräisin asiakirjasta, joka tunnetaan nimellä ”Declaration of Principles Concerning the Conduct of the Search for Extraterrestrial Intelligence” (Periaatejulistus maan ulkopuolisen älykkyyden etsinnästä), joka syntyi suunnitelmista, jotka syntyivät vuosina , jolloin NASA:lla oli SETI-tutkimukselle omistettu toimisto, ennen kuin kongressi katkaisi rahoituksen vuonna 1993. Pöytäkirjan mukaan ensimmäinen vaihe on löydön varmentaminen riippumattoman vahvistuksen avulla toisessa observatoriossa, jossa käytetään eri laitteita ja ohjelmistoja. ”Olemme hyvin houkutteleva kohde huijauksille”, Tarter sanoo. Jos signaali läpäisee tämän ensimmäisen testin – joka voi kestää päiviä – ja se vahvistetaan, SETI-tutkijat ilmoittavat asiasta YK:n pääsihteerille. Tutkijat varoittaisivat myös kansainvälistä tähtitieteen yhteisöä lähettämällä sähköpostia Kansainvälisen tähtitieteellisen liiton jäsenille. Ja he kertoisivat asiasta yleisölle, luultavasti pitämällä lehdistötilaisuuden, jossa he ilmoittaisivat löydöstä koko maailmalle.
Ensimmäinen kontaktimme muukalaiselämään ei kuitenkaan luultavasti tule olemaan älykkään, signaalia säteilevän lajin kanssa. Mahdollisen muun kuin maankaltaisen elämän helpoimmin saavutettavissa oleva lähde on Mars. NASA ja sen eurooppalaiset yhteistyökumppanit punnitsevat vaihtoehtoja ainakin 15-20 vuoden päästä tehtävälle lennolle, jolla kerättäisiin näytteitä planeetalta ja palautettaisiin ne Maahan.
Luonnoksessa todetaan, että tällaisia näytteitä kohdeltaisiin samoin varotoimin kuin Ebola-virusta, ainakin siihen asti, kunnes ne katsottaisiin turvallisiksi. Tutkijoiden on kuitenkin ensin kehitettävä suunnitelma planeetan suojelemiseksi kaikelta löytämältään. ”Olisi todella typerää tuoda jotain takaisin, eikä sitten osata tappaa sitä, jos se yrittää syödä meidät”, sanoo Catharine Conley, jonka titteli on NASAn planetaarisen suojelun vastuuhenkilö. (Conley sanoo, että hänellä on vasta toiseksi siistein titteli NASA:n historiassa; kerran oli ”johtaja, maailmankaikkeus.”)
Conley visioi skenaarion, jossa mahdollisen muukalaiselämän tutkiminen tapahtuu internetiin kytkettyjen kameroiden edessä. ”Odotuksena on, että mitään tästä ei tehdä salassa”, hän sanoo. ”Haluamme, että ihmiset ovat kiinnostuneita.” Se ei luultavasti tule olemaan ongelma. Se ”olisi löytö, joka vastaisi joidenkin historian suurten nimien tekemiä löytöjä”, sanoo John Billingham, NASAn SETI-ohjelman entinen johtaja.
Ja miten maailma reagoisi löytöilmoitukseen? ”Arvauksesi on yhtä hyvä kuin minun arvaukseni”, Tarter sanoo.
Paul Davies, astrobiologi Arizonan valtionyliopistossa, johtaa SETI Post-Detection Taskgroup -ryhmää, joka koostuu tiedemiehistä, toimittajista, lakimiehistä, tieteiskirjailijoista ja filosofeista. Heidän tehtävänään on neuvoa asiaankuuluvia osapuolia – muita tiedemiehiä, hallituksia, Yhdistyneet Kansakunnat – siitä, mitä tehdä, jos SETI-signaali tai jokin ”oletettu todiste maan ulkopuolisesta älykkyydestä” havaittaisiin. Yhteydenottoa odotellessaan ryhmä pohtii, mitä seurauksia sillä voisi olla. Vaikka mikroskooppisen elämän löytyminen jostain toisesta aurinkokuntamme kappaleesta olisi ”erittäin merkittävä asia, joka muuttaisi maailmankuvaamme”, Davies sanoo, ”se ei kuitenkaan ole sellainen asia, joka häiritsisi yhteiskuntaa”. Mutta älykkäiden avaruusolentojen signaalin löytyminen voisi johtaa ”kaaokseen”. Billingham on samaa mieltä. ”Jotkut ihmiset ajattelevat, että tämä on luonnollinen tapahtuma tieteellisten kysymysten jatkotyöskentelyssä”, hän sanoo, ja toiset kysyvät paniikissa: ”Mitä me nyt teemme?”
Ihmiset jakautuisivat todennäköisesti kahteen leiriin. Katastrofistit, kuten toista leiriä kutsutaan, saattaisivat hyvinkin ennustaa ihmiskunnan loppua sellaisena kuin me sen tunnemme, tai ainakin nykyisen kulttuurimme loppua. Vuonna 2010 Stephen Hawking sanoi, että yhteydenotto avaruusolentoihin olisi ”hieman liian riskialtista”, ja vertasi tapahtumaa Kolumbuksen saapumiseen Uuteen maailmaan, ”mikä ei mennyt kovin hyvin intiaanien kannalta”. Mutta tuhatvuotisharrastajat odottavat tempauksen paljastuksia: miten parantaa syöpä, ratkaista energiakriisi tai voittaa maailmanrauha. Ja jos avaruusolennot onnistuisivat tulemaan Maahan, sanoo Tarter, joka on tunnustautunut harrastaja, ”ne olisivat todennäköisesti kasvaneet ulos aggressiivisuudestaan, joka on palvellut meitä niin hyvin.”
Asiakasta, että huippusalainen valtion virasto tai vaikutusvaltainen yhtiö pitäisi salassa avaruusolentojen elämän löytymisen, Davies pitää epätodennäköisenä. ”Luulen, että yleisössä vallitsee suuri harhakäsitys, että tämä kaikki olisi jotenkin salailuoperaatio, vaikka se ei ole sitä”, hän sanoo. ”Ihmiset ovat melko avoimia siitä, mitä he tekevät.”
Sarah Zielinski on Smithsonianin apulaistoimittaja. Hän kirjoittaa ”Surprising Science” -blogia Smithsonian.com-sivustolla.
