Rooman valtakunnan laajuus

Aikana on noussut ja kaatunut useita suuria valtakuntia – Babylonian, Assyrian, Egyptin ja viimeiseksi Persian valtakunta. Riippumatta niiden armeijan koosta tai taitavuudesta tai niiden johtajien kyvyistä, kaikki nämä valtakunnat kaatuivat tuhoon. Historia on osoittanut, että yksi monista syistä tähän lopulliseen rappioon oli imperiumien valtava koko – ne yksinkertaisesti kasvoivat liian suuriksi hallittaviksi, ja ne joutuivat alttiiksi ulkoisille ja sisäisille voimille. Yksi suurimmista näistä imperiumeista oli tietenkin Rooman valtakunta. Vuosisatojen kuluessa se kasvoi pienestä italialaisesta kaupungista hallitsemaan maata koko Euroopassa Balkanin kautta Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan.

Väestö & Levinneisyys

Roomalaisessa imperiumissa eläneiden ihmisten lukumäärästä on valitettavasti vaikea saada tarkkoja lukuja. Kaikki väestöä koskevat laskelmat kerättäisiin väestönlaskennasta, mutta roomalaisessa väestönlaskennassa saattoivat olla mukana tai olla ottamatta huomioon naiset ja alle tietyn ikäiset lapset. Väestölaskentaa käytettiin paitsi väestön määrän selvittämiseen myös verojen perimiseen ja väestön ruokkimiseen, mutta koska väestönlaskenta perustui omaisuuteen ja kansalaisuuteen, on kyseenalaistettava, ketkä otettiin mukaan lopulliseen laskentaan. Myöskään orjia ei luultavasti laskettu mukaan, mutta erään arvion mukaan Italiassa oli 1. vuosisadalla eaa. 1 500 000-2 000 000 orjaa.

Alussa, ennen Tasavallan aikaa, Rooman kaupungin asukasluvun arvioitiin olleen vain muutama tuhat. Kuudennella vuosisadalla eaa. ja kuninkaiden maanpakoon mennessä kaupungin asukasluku oli kasvanut 20 000-30 000:een (tähänkin on saattanut sisältyä tai olla sisältymättä naisia ja lapsia). Kaupungin kasvaessa keisarikunnan mukana Roomasta tuli magneetti taiteilijoille, kauppiaille ja kaikenlaisille ihmisille – erityisesti työtä etsiville. Keisarikauden alussa kaupungissa oli lähes 1 000 000 asukasta. Samaan aikaan valtakunta oli kasvanut 4 063 000 asukkaasta vuonna 28 eaa. 4 937 000 asukkaaseen vuonna 14 jKr. Jälkimmäinen oli keisarille suuri ylpeydenaihe, ainakin Augustus kirjoitti niin Res Gestae -teoksessaan. Augustuksen kerrotaan sanoneen: ”Löysin Rooman rakennettuna auringossa kuivatuista tiilistä; jätän sen marmoriin puettuna.” Tämä sitaatti saattaa kuvastaa myös sitä, että valtakunta oli kasvanut sekä ihmisten että maan osalta.

Pienestä kaupungista Italian länsireunalla Rooma – tai valtakunta – oli kasvanut käsittämään alueita Pohjanmereltä suurimpaan osaan Välimerta ympäröivää aluetta. Pohjoisessa olivat Britannia, Germania ja Gallia. Lännessä ja etelässä Pohjois-Afrikassa valtakuntaan kuuluivat Hispania, Mauretania ja Numidia. Idässä ja Lähi-idässä sijaitsivat Egypti, Juudea, Syyria, Parthia ja Vähä-Aasia. Lähempänä Italiaa ja idässä olivat Makedonia, Kreikka, Moesia ja Dakia. Lisäksi Korsikan, Sardinian ja Sisilian saaret. Koko valtakunnassa oli 100 000-300 000 asukkaan kaupunkeja – Aleksandria, Karthago, Antiokia, Pergamon, Efesos ja Lyon. Kaikkien edeltäjiensä tavoin Rooman valtakunta ei kuitenkaan kestänyt, ja lopulta se kaatui vuonna 476 jKr. pohjoisesta tulleeseen hyökkäykseen. Tämän suuren imperiumin laajuuden ymmärtämiseksi on palattava sen alkuun kuudennen vuosisadan alussa eaa.

Laajentumisen perustelut

Vuonna 510 eaa. Roomaa hallinnut yksinvaltiaiden järjestelmä kaatui ja kuningas Tarquinus Superbus karkotettiin pois. Siitä lähtien – seuraavien vuosisatojen ajan – Rooma jatkoi kasvuaan ja levitti vaikutusvaltaansa koko Välimeren alueelle. Sekä sisäisistä että ulkoisista voimista huolimatta merestä tuli niin sanottu roomalainen järvi. Tämä hämmästyttävä kasvu varhaisen tasavallan aikana ulottui keisarikunnan aikakauteen ja huipentui Pax Romanan – sen version rauhasta ja vakaudesta – aikaan.

Tämän valtavan laajentumisen saavuttamiseksi Roomasta tuli kuitenkin se, mitä eräs historioitsija on kutsunut soturivaltioksi. Tämä jatkuva sotatila teki Roomasta paitsi rikkaan myös auttoi muokkaamaan roomalaista yhteiskuntaa. Sen Balkanin ja Kreikan valloitus vaikutti roomalaiseen taiteeseen, arkkitehtuuriin, kirjallisuuteen ja filosofiaan, mutta kasvu ei jatkunut, ja lopulta keisarikunnasta tuli vähemmän valloittava kuin rauhoittava ja hallitseva voima. Koko laajentumissotiensa ajan roomalaiset eivät koskaan pitäneet itseään hyökkääjänä. Erään historioitsijan mukaan heidän mielestään sotia käytiin vain sellaisten vihollisten kukistamiseksi, joiden he uskoivat olevan todellinen uhka ”Rooman koskemattomuudelle”. Roomalainen valtiomies ja kirjailija Cicero uskoi, että ainoa syy sotaan oli se, että Rooma voisi elää rauhassa.

Tasavalta laajenee Italiassa

Paras paikka aloittaa on alusta: Italian niemimaan valloituksesta. Monarkian kukistumisen ja tasavallan perustamisen jälkeen Rooman kaupunki halusi jostain syystä kasvaa seitsemää kukkulaa suuremmaksi, ja tämä kasvu tarkoitti ensinnäkin koko Italian valloittamista. Tämä halu ei jäänyt huomaamatta ympäröiviltä yhteisöiltä, ja mahdollisen sodan estämiseksi ne perustivat niin sanotun Latinalaisen liiton. Heidän pelkonsa kävivät toteen, kun sota syttyi lähellä Tusculumin kaupunkia Regillusjärvellä. Hyvin käydyn taistelun aikana roomalaisten joukot saatiin legendan mukaan voittoon, kun Troijan Helenan kaksoisveljekset Castor ja Pollux ilmestyivät hevosen selässä. Spurius Cassius Vecellinuksen vuonna 393 eaa. neuvotteleman sopimuksen mukaan voitto johti Latiumin maiden takavarikointiin ja ryöstämiseen. Lisäehtona oli, että Latiumin asukkaiden oli toimitettava Roomalle sotilaita mahdollisia tulevia konflikteja varten. Tämä jälkimmäinen ehto oli lisäys kaikkiin tuleviin roomalaisiin sopimuksiin. Latinalaisten liitto Rooman kanssa auttoi kukistamaan monet läheisemmistä naapureistaan, naapureista, jotka olivat usein tehneet ryöstöretkiä Rooman maille – saabilaiset, aequit ja volskit. Ajan mittaan Rooma ryhtyi jälleen hyökkäykseen kukistaen ja tuhoten Velin.

Huolimatta gallialaisten hyökkäyksestä pohjoisesta vuonna 390 eaa. ja kaupungin lähes tuhoutumisesta Rooma pystyi nopeasti jälleenrakentamaan – vahvistamalla muurejaan – ja jatkamaan niemimaan valloitusta. Neljännellä vuosisadalla eaa. samniitit, Rooman kaakkoispuolella asuva kansanryhmä, valtasivat Capuan, joka sijaitsi Campaniassa, Rooman eteläpuolella sijaitsevassa maakunnassa. Rooman kanssa tehdyn sopimuksen vuoksi Capuan asukkaat vetosivat Rooman puoleen saadakseen apua. Niinpä vuosina 343-341 eaa. käytiin useita lyhyitä kahakoita Rooman ja samniittien välillä. Tämän seurauksena Rooma sai Campanian hallintaansa. Samniittojen sotina tunnetut selkkaukset eivät kuitenkaan päättyneet tähän.

Toisen selkkausten sarjan aikana vuosina 327-304 eaa. samniittojen joukot kukistivat roomalaiset Caudine Forksissa vuonna 321 eaa. mutta eivät kuitenkaan saaneet Roomaa perääntymään. Tämän jälkeen samniitit solmivat liittoutumia gallialaisten, etruskien ja umbrien kanssa, mutta kolmannen samniittisodan aikana (298-290 eaa.) Rooma murskasi samniitit ja heidän liittolaisensa. Seuraavaksi he liittoutuivat Apulian ja Umbrian kanssa. Ne murskasivat Hernicit ja Aequit sekä Marsit, Paeliginit, Marrucinit, Frentanit ja Vestinit, jotka olivat samniittien entisiä liittolaisia. Rooma oli nyt niemimaan suurvalta, ja tämän vallan turvaamiseksi he perustivat siirtokuntia kaikkialle Italiaan. Roomalaiset käänsivät nyt katseensa etelään.

Tarentumin kaupunki, joka pelkäsi Roomaa ja tajusi olevansa seuraava, vetosi Pyrrhokseen, läntisen Balkanin maakunnan Epiruksen kuninkaaseen. Koska kaupunki oli auttanut häntä aiemmin, kuningas vastasi heidän vetoomukseensa ja lähetti 21 000 jalkaväen, 3 000 ratsuväen ja 20 elefantin armeijan Etelä-Italiaan. Kuningas osoittautui voittajaksi Roomasta kahdesti – Heracleassa vuonna 280 eaa. ja Asculumissa vuonna 279 eaa. Kuten samniittien kanssa käydyissä ensimmäisissä sodissa, roomalaiset eivät kuitenkaan myöntäneet tappiota, vaan toipuivat pian, ja Beneventiumissa Rooma oli voittoisa. Vuoteen 270 eaa. mennessä koko Magna Graecea – Italian eteläisen saaren varrella sijaitsevat alueet – oli liitetty Rooman legioonien hallintaan. Laajentuminen johti kuitenkin lopulta konfliktiin toisen meren toisella puolella sijaitsevan suuren kaupungin, Karthagon, kanssa.

Punilaiset sodat – etelän laajeneminen

Näiden tulojen lisääntyessä niemimaan valloituksen myötä, Rooma pystyi suuntaamaan huomionsa etelämmäksi ja Välimeren toiselle puolelle muinaiseen foinikialaiseen Karthagon kaupunkiin, ja vuodesta 264 eaa. vuoteen 146 eaa. nämä kaksi suurvaltaa kävivät kolmen sodan sarjan – niin sanotut Puniset sodat. Puna oli Karthagon roomalainen nimi. Sodat alkoivat aivan viattomasti, kun Roomaa veti mukaan asiaan sisilialainen Messinan kaupunki, josta yhdessä naapurikaupunki Syrakusan kanssa tuli pian Rooman liittolainen. Roomalaiset eivät pitäneet Karthagon läsnäolosta saarella, ja kun Rooma reagoi Messinan vetoomukseen, sota alkoi. Karthago paheksui niin ikään Rooman pyrkimyksiä Sisiliassa, ja siinä toivossa, että se voisi ajaa ”hyökkääjät” pois saarelta, se aloitti sarjan hyökkäyksiä pitkin Italian rannikkoa.

Koska Rooma oli enemmänkin maavalta – kun taas Karthago oli paljon enemmänkin merivoima – kaupunki tajusi nopeasti rajoituksensa ja alkoi rakentaa suurta laivastoa vastapainoksi karthagolaisille. Viisaasti roomalaiset kuitenkin lisäsivät jokaiseen laivaansa corvuksen eli maihinnousurampin. Laitteen avulla roomalaiset pystyivät vetäytymään vastustajan alusten rinnalle, nousemaan niihin ja muuttamaan meritaistelun maataisteluksi. Kauppavoittojen jälkeen – Rooma voitti Mylaessa ja Karthago Despanassa – yritykset neuvotella sopimus epäonnistuivat. Uusien roomalaisten voittojen jälkeen vuonna 241 eaa. Karthago pyysi rauhaa. Sen lisäksi, että hävinneen kaupungin oli maksettava veroa, Rooma sai myös Sisilian saaren, joka oli sen ensimmäinen maakunta niemimaan ulkopuolella. Myöhemmin Rooma saisi haltuunsa Sardinian ja Korsikan saaret.

Toisen Punisen sodan alkaessa Karthago laajensi läsnäoloaan Espanjassa – asia, joka lopulta huolestuttaisi Rooman senaattia. Rooman ja Karthagon välinen aiempi sopimus oli vahvistanut näiden kahden kaupungin välisen rajan Ebro-joelle, mutta karthagolaisen kenraalin Hamilcar Barcan pojan Hannibalin hyökkäys Saguntumin kaupunkiin muuttaisi tämän. Aikaisemmin, yhdeksänvuotiaana, Hannibal oli luvannut isälleen, että hän kostaisi roomalaisille karthagolaisille tappion ensimmäisessä sodassa. Koska Rooma keskittyi illyrialaisiin ja Filip V:hen, se ei aluksi tullut apuun. Hannibal käytti sitä valtatukikohtana, josta käsin hän jatkoi hyökkäyksiään koko Espanjaan ja lopulta ylitti Alpit ja saapui Rooman alueelle vuonna 218 eaa. Viimeksi mainittu siirto sai kaupungin lopulta toimimaan, ja sota alkoi. Hannibalille oli kertynyt useita liittolaisia, kun hän oli ylittänyt vuoret ja tullut niemimaalle – erityisesti Roomaa vihaavia gallialaisia.

Hannibal ja hänen armeijansa aiheuttivat paniikkia koko Italiassa, mutta karthagolaisesta uhasta huolimatta Rooman liittolaiset pysyivät lojaaleina eivätkä liittyneet Hannibaliin. Vaikka Hannibal saavutti voiton toisensa jälkeen, kenraali ei kuitenkaan tuntemattomista syistä hyökännyt Rooman kaupunkiin. Cannaen taistelussa roomalaiset kärsivät yhden suurimmista tappioistaan, mutta tappiosta huolimatta legioonat eivät silti alistuneet. Hannibal pysyi Italiassa yli viisitoista vuotta. Fabius Maximuksen johdolla roomalaiset välttelivät uusia vahingollisia konflikteja käyttämällä poltetun maan politiikkaa – käytettiin ryöstöretkiä ja poltettiin viljelyksiä. Hannibal ja hänen miehensä kävivät yhä epätoivoisemmiksi, mutta kuulivat vain vähän apua Karthagosta.

Voidakseen parhaiten torjua Hannibalin roomalaiset päättivät, ettei olisi viisasta hyökätä häntä vastaan suoraan. Sen sijaan senaatti lähetti Gnaeus Cornelius Scipion ja hänen veljensä Publiuksen hyökkäämään karthagolaisomistuksiin Espanjassa. Onneksi Publiuksen poika (myös Publius Cornelius Scipio) organisoi repaleisen armeijan uudelleen ja otti käyttöön lyhyemmän miekan, gladuksen, ja uudemman, paremman keihään, piliumin. Hän kokosi joukkonsa yhteen ja hyökkäsi vihollista vastaan Nova Carthagossa (Uusi Karthago). Koska karthagolaiset johtajat pelkäsivät Rooman hyökkäävän heidän kaupunkiinsa, he kutsuivat Hannibalin takaisin Italiasta vuonna 204 eaa. Valitettavasti Karthago kärsi murskatappion Zaman taistelussa vuonna 202 eaa., vaikka Hannibal selvisi hengissä ja jatkoi myöhemmin kostoaan Roomaa vastaan kolmannessa makedonialaisessa sodassa liittoutuessaan Antiokhos III:n kanssa.

Sodat päättyisivät lopullisesti näiden kahden suurkaupungin välillä kolmannessa Punisessa sodassa, kun Rooma hyökkäsi toista kertaa Karthagoa vastaan vuonna 146 eaa. Kaupungin loppu tuli, kun roomalainen senaattori Cato vanhempi seisoi senaatin edessä ja sanoi ”Carthago delenda est.” eli ”Karthagon on kuoltava”. Vastauksena tähän haasteeseen kaupunki hävitettiin, maa suolattiin ja ihmiset orjuutettiin. Karthagolle aiemmin kuuluneet maat – Espanja ja Pohjois-Afrikka – olivat nyt osa Rooman tasavaltaa. Pian sen jälkeen Rooma lisäsi Lusitanian (nykyisen Portugalin) provinssin vuonna 133 eaa. ja Etelä-Gallian provinssin vuonna 121 eaa. Rooma hallitsi koko läntistä Välimerta.

Rooma katsoo itään

Seuraavaksi Rooma käänsi huomionsa itään kohti Balkania ja Kreikkaa – kaipaus, joka synnytti neljä Makedonian tai Illyrian sotaa. Rooma oli aina ihaillut hellenististä kulttuuria – Aleksanteri Suuren innoittamaa kulttuuria. Suuri osa Kreikan niemimaata oli kuitenkin ollut myllerryksessä Aleksanterin kuoleman ja perimyssotien jälkeen. Kun Makedonian kuningas Filip V (Hannibalin entinen liittolainen) alkoi laajentaa vaikutusvaltaansa Kreikassa, Rooma astui kutsusta mukaan taisteluun. Rooma oli tietenkin vastustanut kuninkaan sekaantumista asiaan hävittyään Cannaessa. Vaikka senaatti oli haluton julistamaan sotaa, se tunnusti makedonialaisten hyökkäyksen vakavuuden. Kreikkalaiset puolestaan suhtautuivat myönteisesti roomalaisiin ja heidän myöhempään voittoonsa makedonialaisista joukoista Kynoskefalan taistelussa vuonna 197 eaa. Sen jälkeen Kreikka joutui Rooman suojeluksen piiriin. Rooma vetäytyi lopulta kokonaan vuonna 194 eaa. turvautuen raa’an voiman sijasta diplomatiaan.

Myöhemmin, vuonna 191 eaa. Syyrian Antikolos marssi armeijallaan Kreikkaan. Hänen voittonsa jäi lyhytaikaiseksi, ja roomalainen komentaja Lucius Cornelius Scipio kukisti hänet Magnesian taistelussa vuonna 189 eaa. Tämä taistelu ei lopettanut taisteluita, sillä sota jatkui myöhemmin, mutta tällä kertaa Filippoksen pojan Perseuksen johdolla. Kolmas makedonialainen sota päättyisi hänen tappioonsa Pydnan taistelussa vuonna 168 eaa. Lopulta konfliktit päättyivät viimein Antikolos IV:n tappioon, ja rauha solmittiin vuonna 146 eaa., samana vuonna kuin roomalaisten voitto Zamassa. Murskattuaan useita kapinoita koko niemimaalla Rooma hallitsi nyt sekä Balkania että Kreikkaa, ja tämän osoittamiseksi Korintin kaupunki hävitettiin. Alle kymmenen vuotta myöhemmin Rooma liitti itselleen Vähä-Aasiassa sijaitsevan Kilikian ja Pohjois-Afrikassa sijaitsevan Kyreneen.

Lännen laajentuminen &Välimerialueen hallitseminen

Vuodesta 219 eaa. Rooma oli saavuttanut Välimeren herruuden – se hallitsi osia Pohjois-Afrikasta, Espanjasta, Italiasta ja Balkanista. Kaikki tämä toi tasavallalle suurta vaurautta, ja se, mikä jäi jäljelle, siirtyi pian sen hallintaan. Pompeius Suuri ”piirsi kartan uudelleen” itäisellä Välimerellä Mustaltamereltä Syyriaan ja Juudeaan. Pontuksen Mithradates uhkasi Rooman valtaa Vähä-Aasiassa hyökkäämällä roomalaisiin maakuntiin nykyisen Turkin länsirannikolla – hänen kuolemansa toisi sekä vallan hänen pojalleen että rauhan Rooman kanssa. Vuosina 66-63 eaa. Pompeius marssi Kaukasusvuorilta Punaisellemerelle. Monista matkan varrella olevista pienemmistä kuningaskunnista tuli Rooman asiakasvaltioita tai liittolaisia, ja kaikki olivat velvollisia toimittamaan täydennystä Rooman armeijalle. Näihin asiakasvaltioihin kuuluivat Pontus, Kappadokia, Bithynia, Juudea, Palestiina ja vuoteen 65 eaa. mennessä Armenia. Afrikassa Mauretaniasta, Algeriasta ja Marokosta tuli myös asiakasvaltioita.

Pompeiuksen ollessa valloitettuna idässä Julius Caesar kävi Gallian sotia ja liitti itselleen koko Gallian, ja hänen kerrotaan tappaneen miljoona ihmistä ja orjuuttaneen toiset miljoonat saadakseen sen aikaan. Huolimatta epäonnistuneesta yrityksestä valloittaa Britannia tasavallan pohjoisrajat ulottuivat nyt Reinin ja Tonavan rannoille. Pohjoisen valloitustensa jälkeen tuleva ”elinikäinen diktaattori” ylitti Rubiconin ja saapui Roomaan. Hänen salamurhansa jälkeen hänen adoptiopoikansa ja seuraajansa Octavianus (myöhemmin keisari Augustus) kukisti Marcus Antoniuksen ja Kleopatran Actiumin taistelussa, minkä seurauksena Egyptistä tuli Rooman maakunta. Augustuksesta tuli uusi keisari, ja keisarikunta syntyi, ja sen myötä syntyi aikakausi, joka tunnetaan nimellä Pax Romana eli roomalainen rauha.

Imperiumin ylläpito

Vaikkei keisari halunnutkaan laajentaa keisarikunnan rajoja edelleen, sen kasvu päättyisi vuonna 9 jKr. Saksassa, kun komentaja Publius Quintilius Varus menetti Teutoburgin metsän taistelussa kolme roomalaista legioonaa – kymmenen prosenttia Rooman asevoimista. Sotilaallisissa voitoissa ei enää ollut kyse laajentumisesta ja valloituksista vaan enemmänkin puolustautumisesta sisäisiä ja ulkoisia voimia, kuten mellakoita, kapinoita ja kansannousuja vastaan. Sen jälkeen laajentuminen oli vähäistä: Keisari Caligula (37-41 jKr.) yritti valloittaa Britannian, mutta epäonnistui, kun taas hänen setänsä ja seuraajansa keisari Claudius (41-54 jKr.) onnistui siinä vuonna 44 jKr. Keisari Trajanus (98-117 eaa.) liitti Dakian vuonna 101 eaa. ja Mesopotamian vuosikymmen myöhemmin. Tämä oli kauimpana idässä, missä keisarikunta oli koskaan ollut tai tulisi koskaan olemaan. Keisari Hadrianus (117 – 138 jKr.) ymmärsi ”rajojen” tarpeen ja luopui Trajanuksen valloittamista maista. Hän rakensi jopa muurin Pohjois-Englannissa Britannian ja Skotlannin väliseksi rajaksi. Hänelle ja tuleville keisareille keisarikunta tarvitsi rajoja – keisarikunnasta tuli nyt rauhoittamista ja roomalaistamista, ei valloitusta.

Kansanvaltakunnan jakaminen

Kansanvaltakunnan pelkkä koko muodostui lopulta ongelmalliseksi – se oli liian suuri hallinnoitavaksi, ja siitä tuli entistä alttiimpi barbaarisille hyökkäyksille. Vuonna 284 jKr. uusi keisari nousi valtaan. Hänen nimensä oli Diocletianus, ja hän ymmärsi valtakunnan ongelmat. Se oli ollut vuosikymmeniä huonon johtamisen kourissa, joten yhtenäisyyden palauttamiseksi hän jakoi valtakunnan tetrarkiaksi eli nelihallitukseksi. Lännessä oli keisari – jonka pääkaupunki oli Rooma – ja idässä toinen keisari – jonka pääkaupunki oli Nikomedia (myöhemmin Konstantinopoli). Rooman kaaduttua vuonna 476 jKr. tämä itäinen puoli jäi jäljelle ja siitä tuli aikanaan Bysantin valtakunta.