Ranking: Every Weezer Album from Worst to Best

Editor’s Note: Tämä artikkeli julkaistiin alun perin lokakuussa 2014. Olemme päivittäneet sen OK Humanin julkaisun myötä.

Pane tämä hasispiippuusi ja polta sitä: Weezerillä ei ole huonoa albumia. Ei, kaikki heidän levynsä eivät ole loistavia, mutta huonotkin levyt saavat meiltä brownie-pisteitä siitä, että niillä on näkemystä. Ja kyllä, siihen kuuluu myös Raditude (siitä lisää tuonnempana). On vaikea kutsua teosta epäonnistuneeksi, jos se ainakin yrittää tavoitella jotain. Tietenkin faneilla, kriitikoilla ja satunnaisilla kuuntelijoilla on kaikilla oikeus mielipiteeseensä, mutta lähes 30 vuoden jälkeen on syytä arvioida joitakin ankarampia kritiikkejämme, varsinkin jos kyseinen bändi on ollut hyvässä vauhdissa viimeaikaisella tuotannollaan (onko?). Joten palataanpa takaisin, takaisin hökkeliin (ei enää sanaleikkejä, lupaamme sen) ja asetetaan Weezerin tuotanto paremmuusjärjestykseen huonoimmasta parhaaseen. Älkää vain juuttuko menneisyyteen, kuten monet meistä (minä mukaan lukien) ovat tehneet arvostellessaan heidän tuotantoaan. Jokin kertoo meille, että on vielä paljon odotettavaa.

-Dan Caffrey
Senior Staff Writer

Raditude (2009)

Katsokaa tuota hölmöä koiraa kannessa. Se on merkki itsetietoisuudesta, ei tietämättömyydestä. Weezer tiesi hemmetin hyvin, mitä oli tekemässä, kun päätti äänittää sananmukaisen ”hauskan” albuminsa. Silti ei voi syyttää faneja siitä, että he ovat muutaman kappaleen jälkeen kyllästyneet nuorekkaaseen juhlintaan. Olivathan ensimmäisen sukupolven Weezer-fanaatikot tässä vaiheessa jo aikuisia. Mutta aivan kuten heidän ei ollut pakko pitää Raditudesta, Rivers Cuomon ei ollut pakko kirjoittaa siitä, että häntä hyljeksitään ja hänen sydämensä särkyy, luultavasti siksi, että hän ei enää tuntenut niin. Mitä minuun tulee, ”Trippin’ Down the Freeway”, ”In the Mall” ja ”Let It All Hang Out” vievät minut takaisin lukion huolettomampiin aikoihin parhaalla mahdollisella tavalla, ja – Jumala minua auttakoon – rakastan tavallaan ”Can’t Stop Partying” -kappaletta, kun sitä soitetaan back-to-back sen raittiimman demoversion kanssa. Murtumispisteeni tulee ”Love Is the Answerin” tahmean maailmanmusiikki-inspiraation myötä, jonka voisinpa sanoa olevan cover Todd Rundgrenin Utopiasta. Joka tapauksessa, katsokaa tuota koiraa uudestaan. Minä hengailisin sen kanssa. Etkö sinäkin? -Dan Caffrey

Make Believe (2005)

Make Believe ei kuulosta niin puolittaiselta läpsyttelyltä sen jälkeen tulleiden kolmen albumin kontekstissa, mutta vuonna 2005 se oli aika lailla ainoa tapa, jolla Weezer-fani saattoi sen tulkita. Seuranneena bändin toista yli kolmen vuoden viivästystä ja Rolling Stonen artikkelia, jossa kerrottiin, että Cuomo oli ollut kaksi vuotta selibaatissa sitä tehdessään – juuri ja juuri lupaavin välähdys, jonka Pinkertonin tehnyt kaveri saattoi tarjota – Make Believe pahensi omaa rahanahneuttaan turmeltuneisuudellaan tekemällä sen todelliset odotukset harteillaan. Kyseessä oli bändi, joka oli pahimmillaan kaksi neljästä loistavasta LP:stä tuohon aikaan, ja luultavasti lyöntipisteet olivat 1.000. Rehellinen epäonnistuminen viidennellä levyllä olisi tahrannut nimeä paljon vähemmän kuin tahallinen epäonnistuminen, kuten ainakin puolet näistä kappaleista teki. -Steven Arroyo

12. Weezer (The Black Album) (2019)

The Black Albumin kuunteleminen tuntuu paljolti siltä kuin katsoisi läheisen ystävän tekevän huonon päätöksen. Vaikka rakastat ystävääsi ja haluat vilpittömästi tukea hänen pyrkimyksiään erilaisuuteen ja muutokseen, voi olla tyrmistyttävää katsoa hänen kiemurtelevansa polulla, joka ei ehkä palvele häntä hyvin. The Black Albumilla Weezer harrastaa jonkinlaista popin, elektroniikan ja kevyen räpin sekoitusta. Ei ole lähtökohtaisesti huono asia, kun bändi uskaltautuu uusille äänialueille, mutta se voi olla huono asia silloin, kun se johtaa laadun heikkenemiseen – ja juuri tämä on The Black Albumilla toteutunut. Weezer toimittaa erän biisejä, jotka ovat paljon kaksiulotteisempia kuin mihin se kykenee. Hämmentävien lyriikkaratkaisujen ja keksimättömien sovitusten yhdistelmä jättää kuulijan kaipaamaan sisältöä, ja se johtuu vain siitä, että Weezer on jo pitkään luonut paljon korkeamman kaliiperin teoksia kuin se, mitä he tässä esittävät. Juuri tässä piilee pettymys: tiedämme, että Weezer pystyy luomaan rikkaita ja jännittäviä teoksia, joten kaiken muun julkaiseminen tuntuu pettymykseltä. -Lindsay Teske

Weezer (The Red Album) (2008)

Weezer (The Green Album) kestää vain 35 minuuttia. Jos Weezeristä (The Red Album) jättäisi pois kappaleet 7, 8 ja 9, se olisi samanpituinen, puhumattakaan helvetin täydellisestä. Ja vaikka cowboy-hattumme (tai fedoramme, jos olet Brian Bellin fani) laskeutuvat Cuomolle siitä, että hän antoi bändikavereidensa ottaa kynän ja mikrofonin haltuunsa yhdessä kappaleessa, oli silti hieman järkyttävää kuulla eri johtava ääni näin pitkällä Weezerin uralla. Lisäksi kaikki Cuomon yksin kirjoittamat kappaleet käsittelivät jonkinlaista nostalgiaa, mikä antoi Redille melko vahvan konseptin, joka hajosi keskellä oleviin kolmeen kappaleeseen. Eikä kyse ole pelkästään ystävien tai ihmissuhteiden nostalgiasta. ”Heart Songs” ruotii katkeransuloisesti nuoruutensa musiikillisia vaikutteita, ja nerokkaassa eepoksessa ”The Greatest Man That Ever Lived (Variations on a Shaker Hymn”) Weezer emuloi joitain samoja bändejä, myös Weezeriä. -Dan Caffrey

Hurley (2010)

Trollaa meidät kerran, häpeä Weezer; trollaa meidät kahdesti, ehkä se on oikeasti hyvä trollaus toisella kerralla. ”Äiti teki seksini, hän neuloi sen käsillään/ Seksin tekeminen on suvun perinne/ Palaa takaisin luolamiesten päiviin/ He kävelivät ympäriinsä hämärässä/ Kunnes tajusivat sen ja sanoivat: ’Jestas sentään, tämä on mahtavaa!'” Siinä Cuomo ”Where’s My Sex?” -kappaleessa, joka on itseruoskinnan mestariteos ja suurin piirtein kaikki, mitä tarvitsee tietää albumista, jolla se ilmestyi. Hurleyn edeltäjä ja vastine läpinäkyvässä poskettomuudessa, Raditude, välitti Weezerin perinnöstä niin vähän vittuakaan, että se oli loukkaavaa; Hurley oli niin perusteellisesti vailla niitä, että se oli melkein vakavasti vaikuttavaa. -Steven Arroyo

Weezer (The Teal Album) (2019)

Ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassa TLC:n ja Ozzy Osbournen kappaleet ovat löytäneet kodin samalta levyltä, kiitos The Teal Album -albumin, jossa Weezer kokoaa eklektisen sekamelskan kappaleita ja coveroi ne vaikuttavalla tarkkuudella. Jokaisen kappaleen coverointiin käytetty huolellisuus näkyy siinä, että jokainen musiikillinen elementti, joka teki alkuperäisversioista niin rakastettuja, on toistettu perusteellisesti – olipa kyseessä sitten Electric Light Orchestran ”Mr. Blue Sky” -kappaleen tunnusomainen junttaus, Ozzyn ”Paranoid” -kappaleen terävä pisto tai Ben E. Kingin ”Stand by Me” -kappaleen lämminhenkinen, kaikuva viehätysvoima, Weezer teki asiantuntevan kunnianosoituksen kaikelle sille, mikä teki kustakin kappaleesta niin erityisen. Silti The Teal -albumin kappaleet erottuvat edukseen, koska ne myös ylittävät pelkän hiilikopion aseman. Kappaleet on personoitu tarpeeksi yksilöllisesti, jotta se on selvästi tunnistettavissa Weezer-albumiksi, ja tekevät sen samalla säilyttäen alkuperäisten kappaleiden pyhyyden. Weezerin kyky kulkea tällä rajalla, vaikka se onkin varmasti vaikea raja, tekee The Teal Albumista varteenotettavan kuriositeetin heidän diskografiassaan. -Lindsay Teske

Pacific Daydream (2017)

Holistisesti katsottuna Weezerin lumoavimpien töiden ja tylsimmän tuotoksen välille jää ikuisesti veitsenterävä kuilu, eräänlainen Weezer-spesifinen hevosenkengän teoria, jossa ylistävä kuvaus heidän hienoimmasta levystään ei kuulosta kovinkaan erilaiselta kuin kritiikki vähiten kiinnostavasta levystä. Mutta jos on koskaan halunnut kuulla Weezerin ammatillisesti terävimmillään, tämä on varmasti se. Ei ole yllätys, että Cuomo fanittaa Carly Rae Jepsenin ”Call Me Mayben” kaltaisia pop-smashheja, sillä Pacific Daydream on ehkä enemmän Train kuin Ozma. Cuomo ei ole mitään velkaa alternative-skenelle, jos sellaista voi enää edes olla olemassa kaiken koko ajan kaikkialla -aikakaudella. Kahden albumin jälkeen, kun kaltaiseni pölkkypäät ovat liioitellusti huokailleet helpotuksesta ja jauhaneet itsetyytyväisiä ”voi luojan kiitos, pojat ovat vihdoinkin tulleet kotiin” -ajattelutekstejä, saattaa olla, että Cuomo antoi meille ne hemmetin levyt, joita halusimme, jotta hän voisi vain palata kirjoittamaan hauskoja pop-biisejä kesästä. Epäilen sitä kuitenkin. Ottaen huomioon kaksiportaisuuden, tämä saattaa olla levy, joka lopullisesti todistaa, että Weezerissä on yksinkertaisesti kaksijakoisuus, jota on pitkään luultu ennen ja jälkeen. Tällaisia Cuomo ja porukka ovat aina olleet, eikä ole heidän vikansa, että päätimme tehdä heistä autotallin jumalia. -Jake Kilroy

OK Human (2021)

Weezer Cuomo ei ole koskaan ujostellut tutkia LA-pop-perimänsä ääriviivoja The White Albumin kohokohdista ”Beverly Hillsin” pohjalukemiin. Yksi asia puuttuu tästä tutkimuksesta? Los Angelesin mestareiden, kuten Brian Wilsonin, Van Dyke Parksin ja Harry Nilssonin, suosimat suuret orkesterisovitukset. OK Human on Weezerin 14. studioalbumi. Tuottaja Jake Sinclairin innoittamana ja 38-henkisen orkesterin avustuksella äänitetty albumi, jolla Cuomo vaihtaa puoli-ironisen tempauksen, joka suisti suuren osan Weezerin Make Believe -levyn jälkeisestä tuotannosta raiteiltaan, yllättävän rehelliseen katsaukseen ikääntymisestä, kaipuusta ja elämästä maailmanlaajuisen pandemian aikana. Vaikka musiikki ei koskaan ole yhtä raakaa kuin Pinkertonissa tai yhtä itsevarmaa kuin The Blue Albumissa, ja sanoitukset ovat toisinaan hieman alikypsiä, albumin kohokohdat (boppaava showtune-luokan ”All My Favorite Songs”, lempeä ”Numbers” ja riemukas pianotamppailu ”Here Comes the Rain”) ovat Weezerin vilkkainta materiaalia vuosikymmeneen. -Tyler Clark

Weezer (The White Album) (2016)

Voitettuaan kriitikot vuoden 2014 Everything Will Be Alright in the End -albumilla Weezer ei tuhlannut paljoa aikaa menestyksensä seuraamiseen, vaan toimitti jälleen yhden vankan tuotoksen ja jälleen yhden samannimisen albumin. The White Album, jonka on tuottanut Jake Sinclair, joka on aiemmin tuottanut pari bändin aiempaa singleä, palaa samalla tavalla Weezerin loiston päiviin, mutta Cuomo on tällä kertaa vähemmän fantastinen metaforiensa suhteen. Hän ei enää jaa kehtolauluja ja iltasatuja, vaan työskentelee hiekkaisten päiväkirjojensa pohjalta tehdessään kunniaa Kalifornian suurelle osavaltiolle. Kuten tavallista, Cuomo on parhaimmillaan, kun hän laulaa sydämestään (”California Kids”, ”L.A. Girlz”) eikä radiosta (”Thank God for Girls”, ”King of the World”), mutta tämä sisäinen kamppailu on tullut määrittelemään häntä – hän etsii aina oikeaa koukkua, oikeaa melodiaa ja oikeaa rytmiä. The White Albumilla hän ei todellakaan jää tyhjän päälle; hän jopa harhautuu hiukan hakoteille (vrt. lopettava, upea rantaballadi ”Endless Bummer”), ja se on hyvä asia hänelle ja vielä parempi asia meille. -Michael Roffman

Weezer (The Green Album) (2001)

Mikäli Weezerin kaksi ensimmäistä levyä ovat petollisen yksinkertaisia, The Green Album on vain yksinkertainen. Lähes jokainen biisi menee säkeistö, kertosäe, säkeistö, kitarasoolo (yleensä samoja nuotteja kuin päälauluraita), kertosäe, viimeinen säkeistö. Ja juuri se on siinä hienoa. Se on, paremman sanan puutteessa, suhteellisen iloinen levy. Se on vakaa levy. Ja vuonna 2001 oli mukava nähdä Rivers Cuomo onnellisempana ja vakaampana kuin mihin hänet viimeksi jätettiin. Mukana on toki romanttista haikailua, mutta se on niin suoraviivaista kuin ”O Girlfriend” -niminen nimi antaa ymmärtää, kaukana ”Across the Sea” -levyn itseinhosta ja äitiysongelmista. Historiallisesti albumi saa pimeyden vivahteen basisti Mikey Welshin myöhemmän henkisen romahduksen ja huumeiden yliannostuksen myötä – hän soitti vain tällä, bändin aurinkoisimmalla levyllä – mutta se ei poista The Green Albumin ilahduttavaa yllätyselementtiä sen ilmestyessä. Weezer kuulosti yhtä tarttuvalta kuin aina, mutta mutkattomalta kuin koskaan, mitä ei moni odottanut kolmen vuoden radiohiljaisuuden jälkeen. -Dan Caffrey

Everything Will Be Alright in the End (2014)

Ei ole sattumaa, että Weezerin pisimpään yli 13 vuoteen työstetty albumi päätyi lopulta heidän parhaakseen tuona aikana. Everything Will Be Alright in the End ei ole mikään magnum opus, mutta tuntuu silti valtavan suurelta, koska siihen liittyy hienovarainen läpimurto: se kuulostaa Weezerin kaikkien aikojen ensimmäiseltä albumilta, joka ei yritä olla eniten mitään. Ei kaikkein poppisin, ei kaikkein punkkimaisin, ei kaikkein pop-punkkimaisin, eikä edes hauskin – vaikka ”Back to the Shack” onkin kolmanneksi hauskinta, mitä bändi on koskaan tehnyt ”Pork and Beans” -videon ja tämän jälkeen. Pikemminkin Cuomo kyykistyy ja ryhtyy laillisiin toimenpiteisiin luodakseen jotain, jolla on mahdollisuus todelliseen säilyvyyteen, kuten tapaamalla uudelleen vanhan tuottajan Ric Ocasekin, tekemällä tilaa yhteistyölle tämän vuosikymmenen parhaiden Weezer-oppilaiden kanssa (Bethany Cosentino Best Coastista ja Patrick Stickles Titus Andronicuksesta) tai jopa kierrättämällä satunnaisesti luotettavaa, tunnusomaista, hölmöä rimanalitusta, kuten ”dance/take a chance”. -Steven Arroyo

Maladroit (2002)

Kuin todistaakseen, että heillä oli vielä joitakin asioita selvitettävänä ihmisinä, Weezer seurasi yksinkertaisinta LP-levyään oudoimmalla LP:llä – ja vieläpä vain reilussa vuodessa. On kiehtovaa ajatella, että kun Rivers Cuomo kirjoitti pakenemisesta auringossa olevalle saarelle tyttöystävänsä kanssa, hän luultavasti myös eksyi avaruusrockiin, kohtasi gigoloita ja fantasioi goottilaisesta arkkitehtuurista. Myös Maladroitin instrumentaatio on arvaamatonta, mutta ei kuitenkaan koskaan kadota bändin horjumatonta koukkukirjoituskykyä – ”Death and Destruction” alkaa ja pysähtyy jatkuvasti, ”Possibilities” on puhdasta off-tempo-punkia, ja ”Keep Fishin'” näyttää ja kuulostaa Muppetilta. Itse asiassa tätä ja The Green Albumia uudelleen kuunnellessani tuli mieleeni, että ”Hashpipe” todellakin kertoo transseksuaalisesta prostituoidusta, mikä tarkoittaa, että Weezer on mahdollisesti kirjoittanut kaksi biisiä huorista 365 päivän aikana. Ehkä he eivät koskaan menettäneet kummallisuuttaan. -Dan Caffrey

Weezer (The Blue Album) (1994)

Tuottajan tuoli -kolumnissaan päätoimittaja Michael Roffman sanoi, että ”vaihtoehtoisessa universumissa Weezer seuraisi Pavementin reittiä Green Dayn sijaan”, mutta olen vastahakoisesti eri mieltä. En usko, että on olemassa mitään maailmaa, jossa Weezer pystyisi pitämään yllä sitä raikasta ilmaa, jonka se puhalsi vaihtoehtorock-radioon ilmestyessään korkeintaan kahden albumin ajan, enkä usko, että se on Weezerin omaa syytä. Weezer 1.0 oli aina niin hyvä kuin heidän korkeimmat ylistyksensä väittivät; heillä oli vain hieno idea, joka ei ollut kestävä, toisin kuin Stephen Malkmusin koko englannin kielen sanakirjan rajattomalla kankaalla risteytettynä kaikella äänellä, jonka kitara voi tuottaa. Vuoden 2000 jälkeisen Weezer 2:n tragedia.0, jos mitään, on se, että se tarkoitti sitä, että he eivät koskaan saaneet kunniaa siitä, että he iskivät kahdesti – sen sijaan heillä oli ”vain kaksi” loistavaa albumia.

Tämä ajatus, joka syntyi D&D-tarvikkeiden rinnalla erään Harvardin opiskelijan autotallissa, oli liian täydellisen ajankohtainen ollakseen kuolematta. Se väitti, että soinnuttomuus kuuluu vain miehille, joiden harrastuksiin liittyy neuloja tai bändin nimiä, jotka ovat kaksoismerkityksiä siemennesteelle. Entä jos jotkut hemmot tulisivat ulos ja soittaisivat KISSiä Daniel Johnstonin sijasta, kulholeikkauksia kasvokarvojen sijasta, neljää sointua 14:n sijasta, ja heitä kiduttaisi heidän oma beeta-urosmainen turhautuneisuutensa oman nerokkuutensa sijasta – ja mitä jos heidän kappaleensa silti päihittäisivät, koukuttaisivat ja leveärajaisivat loput musiikkivideoblokista ilman teeskentelyä? Tämä ajatus oli The Blue Album, täysin tarpeellinen anti-alt-lausunto olemalla ei-lausunto, vaikka se johti vääriin odotuksiin Weezeriä, bändiä, kohtaan ja riittämättömään kunnioitukseen Weezeriä, käsikirjoitusta, kohtaan. -Steven Arroyo

Pinkerton (1996)

Kuulin Pinkertonin kappaleen ensimmäisen kerran yläasteen draamatunnilla. Meidän piti esittää huulisynkkaus jonkinlaiseen tarinaan liittyen, ja eräs toinen minua vähän vanhempi poika valitsi kappaleen ”The Good Life”, jossa hän ontui lavalle vanhana miehenä, suoristi sitten selkärankansa ja heitti villatakkinsa pois, kun kertosäe räjähti. Lopussa hän oli taas nuori ja tanssi iloisesti erään naisopiskelijan kanssa. Sen lisäksi, että tämä oli mielestäni täysin tarkka kuvaus kappaleen sanoituksesta ja aika hyvä idea teinille, olin otettu siitä, miten pirun poppinen ja lihaksikas kappale oli. Olin kuullut vain pari kappaletta The Blue Albumilta, joten oletin ”The Good Life” olevan samalta CD:ltä (ainoa Weezer-levy, jonka tunsin tuolloin). Säästin pari viikkoa ja ostin sen sitten Circuit Citystä.

Niin paljon kuin lopulta päädyinkin rakastamaan The Blue Albumia, olin aika vihainen nähdessäni, ettei ”The Good Lifea” löytynyt mistään. Ajattelin, että se voisi olla piilotettu kappale, mutta valitettavasti ei mitään. Koin samanlaisen yllätyksen, kun keräsin tarpeeksi rahaa ostaakseni Pinkertonin muutamaa kuukautta myöhemmin kevätlomalla, ja odotin löytäväni 10 täydellisen iskukykyistä poprock-helmeä, kuten ”The Good Life”, mutta sen sijaan löysin paljon pörinää, surua ja naiskysymyksiä. Tietysti me kaikki tiedämme, että juuri tällaiset ristiriidat tekevät Weezeristä hienon. En ole ensimmäinen, joka sanoo niin, enkä varmasti ole viimeinen. Mutta ovatko ne todella ristiriitoja? Meillä kaikilla on omat omituisuutemme, omituisuutemme, päivämme, jolloin soitamme surullisen paskamaisesti, ja toiset, jolloin soitamme riemukkaita kitarasooloja. Pinkerton oli ensimmäinen albumi, joka osoitti minulle, että jopa popmusiikki voi olla samanaikaisesti syvällistä ja typerää, aivan kuten elämäkin. Tiedän, että se on kornia. Mutta ihmisetkin ovat tylsiä. -Dan Caffrey