Mutta päädyttiin siihen tulokseen, etteivät azhdarchidit eivätkä muutkaan lentävät matelijat soveltuneet uiskenteluun, joten hypoteesista luovuttiin. Niiltä puuttui leuat ja kaulan rakenne sellaiseen elämäntapaan, joten mahdollisten kalastavien lentoliskojen olisi joko pitänyt sukeltaa saaliinsa perässä tai yksinkertaisesti nyppiä kaloja veden pinnalta.
Viime aikoina atshdarkidit heitettiin haikaramaisiksi maalla liikkujiksi, jotka poimivat pieniä eläimiä kävelemällä maata pitkin kuivalla maalla. Tämä malli toimi, sillä eläimet nielivät lähes kaiken, mikä mahtui niiden suuhun. Niinpä azhdarkidit viettivät enemmän aikaa maalla kuin veden äärellä. Quetzalcoatlusin kokoinen eläin pystyi syömään pienen dinosauruksen kokoisia uhreja poimimalla ne valtaviin hampaattomiin leukoihinsa.
Tästä maalla tapahtuvasta metsästyksestä huolimatta Quetzalcoatlus ja sukulaiset olivat uskomattomia lentäjiä. Kuten kaikki lentävät matelijat, ne laukesivat maasta nelijalkaisella loikalla. Tätä laukaisutapaa tuki valtava määrä voimaa. Vaikka Quetzalcoatlusin vartalo oli vartaloonsa nähden pieni, se oli hyvin tiivis ja täynnä valtavia lihaksia. Yhdellä loikalla saatiin yksi näistä jättiläisistä ilmaan, ja se tarvitsi vain muutaman siivun pitääkseen sen ilmassa. Ne pystyivät todennäköisesti lentämään taukoamatta 16 000 kilometrin matkan laukaisun jälkeen vain harvoin räpyttelemällä, jotta ne pysyisivät ilmassa ja ohjaisivat reittiään. Sen lyhyet siivet eivät olleet pelkkiä ohuita ihokalvoja, vaan tiheästi pakattuja lihassäikeitä, joita kutsutaan aktinofibrilleiksi. Kuten kaikki muutkin lentoliskot, Quetzalcoatlus oli lämminverinen, ja sen aineenvaihdunta oli uskomaton elintapaansa varten.
Quetzalcoatlus oli keskitason metsästäjä. Se oli kooltaan ja saaliinvalinnaltaan nykyisten tyrannosaurusten ja pienempien dromaeosaurusten eli raptoridinosaurusten puolivälissä. Kaksi tämän suvun lajia esiintyi Pohjois-Amerikan eteläosissa, erityisesti Teksasin Javelina-muodostumassa.
Kookkaampi, valtava Quetzalcoatlus northropi seisoi maassa kirahvin pituisena, yli viisi metriä korkeana ja painoi 250 kiloa. Tämä on lentävälle eläimelle maksimipainoraja, ja vain muutama muu azhdarkidi pääsee lähelle Q.northropin kokoa. Pienempi laji on Quetzalcoatlus sp, eläin, joka on vain puolet jättiläislajia suurempi. Se tunnetaan myös paljon paremmista fossiilijäänteistä.
Vaikka se on näkyvästi esillä populaarikulttuurissa, se tunnetaan hyvin huonosti. Q. northropi -lajin fossiileja on aina ollut niukasti. Niinpä se on rekonstruoitava lähisukulaistensa perusteella. Esimerkiksi tämän lajin kallo on tuntematon, ja sen sijaan rekonstruktioissa käytetään nykyaikaisen Q. sp. -lajin päätä. Tuloksena on otus, joka on kahden lajin yhdistelmä.
Usein kuvissa näkyvä eläin on vain pienennetty versio pienemmästä lajista. Mutta Q. northropin suurempi koko johtaa välittömästi siihen, että se on suositumpi eläin ja populaarikulttuurissa eniten esillä oleva azhdarchidi.
Witton, M. P., 2007, Titans of the skies: azhdarchid pterosaurs. Geology Today 23, 33-38.
Witton M. P., Habib M. B., 2010, On the Size and Flight Diversity of Giant Pterosaurs, the Use of Birds as Pterosaur Analogues and Comments on PterosaurFlightlessness. PLoS ONE 5(11): e13982
Witton, M. P. and Habib, M. B., 2010, The volancy, or not, of giant pterosaurs. Acta Geoscientica Sinica, 31 (1), 76-78.
Witton M. P., Naish D., 2008, A Reappraisal of Azhdarchid Pterosaur Functional Morphology and Paleoecology. PLoS ONE 3(5): e2271
