Olisin voinut antaa hänelle anteeksi. Totta kai sattuu olla uskottomuuden uhri, sitä ei voi kieltää.
Mutta se ei ole mitään verrattuna siihen sielua särkevään epätoivon tunteeseen, kun katsoo lastensa silmiin tietäen, ettei heillä ole sellaista elämää, jonka he ansaitsevat. Vakaa elämä, jossa molemmat vanhemmat panostavat täysillä siihen, että heidän lapsensa saisivat parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ja miksi? Koska heidän äitinsä oli liian itsepäinen antaakseen anteeksi, liian jääräpäinen kuunnellakseen anteeksipyyntöjä hänen nyyhkytyksensä läpi.
Liian jääräpäinen, että minun on rangaistava häntä, itseäni ja lapsiamme virheestä, jonka hän teki stressaavan jakson huipulla. Kun olen jakanut tarinani pettämisestä maailman ja hänen koiransa kanssa, olen avannut haavoittuvan sydämeni, ja vuorostaan ihmiset kertovat minulle samanlaisia tarinoita sydänsuruistaan, ja olen ikuisesti surullinen niistä, jotka selvisivät, tietäen, että se olisin voinut olla minä.
On olemassa tarina aviomiehestä, joka ryhtyi kuuden kuukauden suhteeseen veljensä tyttöystävän kanssa. Molemmat pariskunnat ruokailivat yhdessä joka keskiviikko katsottuaan poikiensa jalkapalloa, suhde tapahtui heidän tietämättömien kumppaniensa nenän alla. Kun suhde paljastui dramaattisesti, pariskunta hakeutui neuvontaan, ja lopulta he pääsivät sovintoon, ja nyt he nauttivat jälleen perhe-elämästä ja jakavat yhdessä lasten kasvatuksen ylä- ja alamäet.
Kuuntele: Parisuhdepsykoterapeutti Esther Perel selittää, miksi ihmiset pettävät. (Postaus jatkuu…)
Tässä on nyt kuusikymppinen pariskunta, joka nauttii yhdessä tyhjästä pesästään, eikä kukaan muista sitä rumaa aikaa kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin mies jätti vaimon 19-vuotiaan sihteerinsä vuoksi. Heidän perheensä on kasvanut, he odottavat ensimmäistä lapsenlasta ja ovat niin kovin onnellisia yhdessä, miehen uskottomuus on vain häivähdys muuten onnellisessa avioliitossa.
Ihmiset pääsevät uskottomuuden yli, minunkin olisi pitänyt päästä.
Ystäväni matkusti kanssani tällä matkalla samaan aikaan, vain hän valitsi eri tien. Hän päätti asettaa perheensä etusijalle. Hänellä oli oivaltavuutta ja ennakointikykyä tietää, että kyseessä oli vain himo hänen miehensä ja toisen naisen välillä. Hän ymmärsi, että syvällä lasten kasvatuksen juoksuhaudoissa oleminen ei olisi yhtä houkuttelevaa kuin se kollega, joka oli kiinnittänyt hänen miehensä huomion. Hän voitti. Nyt hänen lapsensa näkevät isäänsä joka päivä, heillä on varaa lastensa koulun ulkopuolisiin aktiviteetteihin ja he pystyvät koordinoimaan lastensa saamisen eri kerhoihin. Hän nauttii siitä tunteesta, että on osa tiimiä.
Meilläkin olisi voinut käydä niin. Jos en olisi ollut niin nopea vakuuttamaan moraalista ylivaltaani, olisimme voineet selvittää asian. Olisin voinut hiljentää terävän kieleni, olisin voinut kehua häntä vähän enemmän. Olisin voinut sulkea silmäni, kunnes hän olisi selvinnyt toisesta päästä. Olisin voinut kyseenalaistaa häntä vähemmän ja antaa hänelle vapauden nauttia illoista poikien kanssa, en tarvinnut häntä koko ajan, joten miksi painostaa häntä viettämään niin paljon aikaa perheenä?
Miksi emme vain antaneet hänen olla ja antaneet hänelle vapauden tulla takaisin luoksemme, kun hän oli manannut demoninsa? Lasten ei olisi tarvinnut tietää. Olisin voinut suojella heitä, mutta sen sijaan nyt he saavat ikuisesti tietää, että heidän äitinsä ei yrittänyt tarpeeksi kovasti niellä ylpeyttään ja antaa anteeksi sitä, minkä hän myöntää tyhmäksi virheeksi. He olisivat voineet säilyttää näkemyksensä isästään sankarina, mutta toimintani on jättänyt minut alttiiksi selityksille siitä, mitä tapahtui, vaikka minun olisi pitänyt tukkia tunteeni ja pitää heidät turvassa omassa kuplassaan.”
Minulle kerrotaan jatkuvasti, kuinka on niin rohkeaa jättää suhde, joka ei toimi, kantaa arpea siitä, että on langennut nainen. Olisi ollut rohkeampaa jäädä ja laittaa oma loukkaantumiseni syrjään ja uskoa avioliittoon. Valat ovat hyvin selvät – hyvässä ja pahassa, ja silti olin siinä, ensimmäisestä negatiivisuuden merkistä pakenin. Minua painostettiin ja vaistomaisesti pakenin, enkä edes ajatellut, mitä voisin tehdä pitääkseni perheeni ehjänä. En voi edes sanoa, että annoin avioliitolleni reilun piiskaniskun. En nähnyt vaivaa houkutellakseni miestäni pois suhteensa sumusta, en yrittänyt tehdä sovintoa tai antaa anteeksi ja nyt se aika oli mennyt ohi.
Jos olisin valinnut anteeksiannon tien, lapsillani olisi ollut isänsä ja ajan mittaan haavat olisivat voineet parantua ja vaikka se olikin murtunut, rakastin häntä silti. Joten mitään erojuhlia ei tule. Tässä ei ole mitään juhlittavaa.
Jos haluat kuulla lisää Katie Curriesta, seuraa hänen matkaansa hänen blogissaan Soaring Solo.