Historia
20. vuosisadan jälkipuoliskolla maailmanlaajuinen kiinnostus luostareita ja luostarikuntaa kohtaan kasvoi voimakkaasti. Athos-vuori jatkoi kukoistustaan, eikä vähiten pyhiinvaelluskeskuksena (vain miehille), kärsittyään taantumasta aiemmin vuosisadalla. Vuoden 1945 jälkeen munkit toivat lukuisia uudistuksia eri perinteisiinsä. Roomalaiskatolisen kirkon liturgista uudistusta, joka toteutettiin Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962-65), ennakoivat ja kannattivat useat benediktiinisukupolvet Euroopassa ja Yhdysvalloissa (erityisesti Maredsousissa, Belgiassa, Maria Laachissa, Saksassa ja Collegevillessä, Minnesotassa), ja he jatkoivat rooliaan liturgian uudistajina kirkolliskokouksen jälkeisinä vuosina. Jesuiitta Henri de Lubac ja dominikaani Yves Congar valmistelivat teologiaa, joka huipentui Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen. Thich Nhat Hanhin niin sanottu ”sitoutunut buddhalaisuus” toi buddhalaisluostarit mukaan poliittiseen protestointiin aluksi Vietnamissa ja Thaimaassa ja myöhemmin ympäri maailmaa. Monet tiibetiläiset buddhalaismunkit, jotka joutuivat pakenemaan kotimaastaan sen jälkeen, kun kiinalaiset miehittivät sen vuonna 1959, asettuivat 14. dalai-laman johdolla Pohjois-Intian Dharmsalaan; myöhemmin he perustivat kouluja ja luostareita Eurooppaan, Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Niin sanottu ”länsimainen buddhalaisuus” kehittyi eurooppalaisten, pohjoisamerikkalaisten ja australialaisten maallikko- ja luostariveljien keskuudessa. Heidän kiistanalaiset käytäntönsä sovittivat kiinalaisia, japanilaisia, tiibetiläisiä ja kaakkoisaasialaisia luostariperinteitä länsimaisen maallisen elämän rytmiin. Länsimainen buddhalaisuus de-monastisoi suurelta osin aasialaiset käytännöt niin, että meditaatiota harjoitettiin yleisemmin retriitissä ja kotona kuin luostariyhteisössä.
Joitakin 1900-luvun munkkeja tunnustettiin ja ihailtiin maailmanlaajuisesti. Amerikkalainen trappisti Thomas Merton edisti luostarien välistä vuoropuhelua ja harjoitti mielikuvituksellisia hengellisiä etsintöjä kymmenissä kirjoituksissaan; hän on edelleen luetuin viimeaikaisista kristillisistä luostarikirjailijoista. Veli Roger Schutz, Taizé-yhteisöjen perustaja, kehitti protestanttisen ja sittemmin ekumeenisen luostarityylin, joka vetosi ennen kaikkea nuoriin ja houkutteli vuosittain satojatuhansia pyhiinvaeltajia Ranskaan. Englantilainen benediktiiniläinen Bede Griffiths toi benediktiiniläisyyden intialaiseen ashramiin ja tutki kulttuurienvälistä teologiaa kirjoissaan, kuten A New Vision of Reality: Western Science, Eastern Mysticism, and Christian Faith (1989). Kiinassa luostariuudistaja Taixu (T’ai-hsü) organisoi uudelleen ja kansainvälistää sanghaa perustamalla kymmeniä järjestöjä yli 30 vuoden aikana. Thaimaalainen kasvattaja Buddhadasa uudisti thaimaalaista käytäntöä ja ruumiillisti samalla monia teravada-perinteen näkökohtia. Maailmanlaajuisilla matkoillaan 14. Dalai-lama ruumiillisti pyrkimystä rauhaan, uskontojen väliseen yhteisymmärrykseen ja henkiseen oivallukseen. Nobelin rauhanpalkinnon (1989) saanut Dalai-lama on maailman tunnetuin luostarilainen.
Vuoden 1945 jälkeen luostarillisuus elpyi Intiassa uudelleen ja sai useita muotoja. Malleina olivat kristilliset, erityisesti jesuiittalaiset uushindulaiset sääntökunnat, kuten eklektinen Ramakrishna Mission (perustettu 1800-luvulla), joka perusti keskuksia sekä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan että Intiaan. Swami – termi, joka tarkoittaa oikeastaan vihittyä hindumunkkia – johti kutakin näistä keskuksista, ja häntä avusti usein nuorempi munkki. Teoriassa ritarikunnat kouluttivat munkkeja sannyasi-perinteen mukaisesti, mutta käytännössä ne palvelivat eurooppalaisia ja yhdysvaltalaisia maallikoita, jotka olivat eriasteisesti sitoutuneet vedanta-teologiaan. Ramakrishna Missionin lisäksi oli noin kaksi tusinaa tämän tyyppistä kvasimonastista tai puolimonastista järjestöä. Ne levittäytyivät Intiasta kaikkialle läntiseen maailmaan, ja jotkin niistä kasvoivat huomattavan suuriksi ja hankkivat paljon vaurautta. Tällaisia ryhmiä olivat muun muassa Swami Yogananda Paramahamsan perustama Self-Realization Fellowship ja A.C. Bhaktivedannan (jota kutsutaan myös Swami Prabhupadaksi) perustama Hare Krishna -liike (joka tunnetaan virallisesti nimellä International Society for Krishna Consciousness).
Ei ole yllättävää, että kristityt pyrkivät munkkien väliseen vuoropuheluun innokkaammin kuin buddhalaiset. Edelliset ottivat mielellään käyttöön buddhalaisen meditaation tekniikan (joka ei vaadi uskonnollista kääntymystä), mutta jälkimmäiset (erityisesti Japanissa) lainasivat harvoin mitään kristinuskosta. Samaan aikaan jotkut Yhdysvalloissa asuvat tiibetiläiset olivat vuorovaikutuksessa juutalaisten synagogien kanssa oppiakseen tapoja selviytyä yhteisönä diasporassa. Bede Griffithsin hindujen ja benediktiinien vuorovaikutusmalli vetoaa Intiassa ja New Age -etsivien keskuudessa.