Se on yksi äitisotien peruskivistä – kiistat siitä, mitä vanhempien pitäisi tai ei pitäisi tehdä saadakseen lapsensa nukkumaan. ”Itke se ulos” vai ”lempeät” unimenetelmät? Pitäisikö sinun ”kouluttaa” lapsesi nukkumaan vai vain ottaa huomioon hänen vihjeensä vai pitääkö sinun rauhoitella lasta joka kerta, kun hän itkee? Emily Willingham ja minä käsittelemme tätä aihetta perusteellisesti kirjassamme The Informed Parent, mutta väittelyt jatkuvat joka puolella internetiä.
Uudessa tutkimuksessa verrattiin eräänlaista asteittaista ”cry-it-out”-menetelmää hellävaraisempaan lähestymistapaan ja sen jälkeen kontrolliryhmään – ja tulokset saattavat yllättää kaikenlaisten cry-it-out-tyyppisten menetelmien kiihkeät vastustajat. Vauvat tässä ryhmässä – joiden vanhemmat käyttivät asteittaista sammuttamista – nukahtivat nopeammin, nukkuivat pidempään, heräsivät vähemmän ja heidän stressitasonsa oli kaiken kaikkiaan alhaisempi kuin vauvoilla kahdessa muussa ryhmässä kolmen kuukauden ja vuoden kuluttua.
Tämä on hyvin pieni tutkimus – ja se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei mikään yksittäinen vauvojen nukuttamismenetelmä sovi kaikille vauvoille. ”Cry-it-out” on yleisesti käytetty termi ilman selkeää määritelmää, joten jotkut eivät ehkä pidä tässä tutkimuksessa kuvattua asteittaista sammutusmenetelmää todella ”CIO”-menetelmänä. Tulokset voivat kuitenkin lohduttaa vanhempia, jotka haluavat kokeilla asteittaista sammuttamista pelkäämättä vahingoittavansa lastaan.
Useimmissa perheissä vauvan nukkumiseen liittyvät haasteet selviävät yleensä itsestään. Jossain 3-6 kuukauden iässä tyypillisimpien vauvojen vuorokausirytmi vakiintuu, ja he heräilevät vähitellen yhä harvemmin yöllä, mikä jatkuu ensimmäiseen syntymäpäivään asti. Mutta noin joka viides tai kuudes perhe ei ole yhtä onnekas: vielä 6 kuukauden iän jälkeenkin lapsi saattaa heräillä usein yöllä. Nämä olivat niitä vauvoja, joihin filosofian tohtori Michael Gradisar, psykologian professori Flindersin yliopistosta Adelaidessa Australiassa, ja hänen työtoverinsa keskittyivät uudessa Pediatrics-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa.
Tutkijat jakoivat satunnaisotannalla 43 vauvaa, jotka olivat iältään 6-16 kuukauden ikäisiä, yhteen kolmesta ryhmästä. Neljätoista vauvaa oli ”asteittaisen sammuttamisen” ryhmässä, 15 oli ”nukkumaanmenoaikojen häivyttämisen” ryhmässä ja 14 oli kontrolliryhmässä, jossa vanhemmille annettiin yksinkertaisesti tietoa nukkumisesta. Kaikki vauvat olivat terveitä ja tyypillisesti kehittyneitä, mutta ainakin yksi vanhemmista uskoi, että heidän lapsellaan oli univaikeuksia.
Vaiheittaisessa sammuttamisessa – joka ei ole aivan sen vastustajien kuvailema ”itke pois” -painajaisskenaario – vanhempi ei aluksi huomioi lapsensa itkua kahden minuutin ajan, ja vähitellen kasvattaa aikaa, jonka hän pysyttelee poissa itkevän lapsen luota, aina kuuteen minuuttiin ensimmäisenä yönä. Ajatuksena on jatkaa tämän ajanjakson asteittaista pidentämistä seuraavien päivien aikana.
Suuri määrä näyttöä tukee asteittaisen sammuttamisen tehokkuutta, mutta sillä on toki myös kriitikkonsa, usein äänekkäitäkin. He väittävät, että stressi, jota vauva kokee näiden huomiotta jättämisjaksojen aikana, voi johtaa pitkällä aikavälillä kiintymyssuhdeongelmiin vanhempaansa ja tunne-elämän tai käyttäytymisen ongelmiin.
Häivyttäminen nukkumaanmenoaikana on erilainen, ”hellävaraisempi” menetelmä, jossa vanhemmat oppivat ensin, milloin heidän lapsensa näyttää nukahtavan luontaisesti, ja asettavat sen väliaikaiseksi nukkumaanmenoajaksi. Useiden öiden jälkeen, jolloin nukkumaanmenoaika on ollut sama, vanhemmat siirtävät nukkumaanmenoajan 15 minuuttia aikaisemmaksi seuraavana iltana ja jatkavat näin, kunnes lapsi nukahtaa silloin. Vanhemmat jatkavat vähitellen nukkumaanmenoajan siirtämistä aikaisemmaksi 15 minuutin välein, kunnes nukkumaanmenoaika on siinä vaiheessa, jossa he haluavat normaalin nukkumaanmenoajan olevan.
Tutkijat tukeutuivat sekä vanhempien unipäiväkirjoihin että aktigrafiikkaan – vauvojen käyttämiin antureihin, jotka havaitsevat ja mittaavat liikkeitä – määrittääkseen, kuinka paljon vauvat nukkuivat. Tutkijat ottivat vauvoilta myös sylkinäytteitä aamulla ja iltapäivällä mitatakseen kortisolihormonin pitoisuuksia, jotka kuvaavat, kuinka paljon stressiä vauvat kokevat. Lasten äidit puolestaan raportoivat päivittäin, kuinka paljon stressiä he kokivat ja millainen heidän mielialansa oli. (Nämä mittaukset tehtiin myös interventiota edeltävällä viikolla.)
Vauvat, jotka saivat unikoulutusta asteittaisella sammuttamisella, nukahtivat 13 minuuttia nopeammin ja heräsivät harvemmin kuin viikkoa ennen tutkimuksen alkua. Myös nukkumaanmenon häivyttämisryhmään kuuluvat imeväiset nukahtivat 10 minuuttia aikaisemmin kuin aiemmin, mutta he eivät heränneet yhtään harvemmin. Kontrolliryhmän lapset eivät nukahtaneet yhtään myöhemmin tai aikaisemmin kuin aiemmin.
Kaikki lapset viettivät vähemmän aikaa hereillä yön aikana ensimmäisen nukahtamisen jälkeen kuin alussa, mutta asteittaisen sammuttamisen ryhmään kuuluvilla lapsilla valveillaoloaika väheni eniten – 44 minuuttia vähemmän yössä. Kontrolliryhmäläiset viettivät yöllä hereillä 32 minuuttia vähemmän, ja nukkumaanmenoaikahäivytysryhmäläiset 25 minuuttia vähemmän. Samoin asteittaisen sammuttamisen ryhmässä olevat nukkuivat 19 minuuttia enemmän joka yö, kun taas nukkumaanmenoaikojen häivyttämisen ryhmässä nukuttiin 5 minuuttia ja kontrolliryhmässä 22 minuuttia.
Vastoin sitä, mitä olet ehkä kuullut joistakin internetin kärkevistä äitiryhmistä, vauvat eivät kokeneet asteittaisen sammuttamisen ja nukkumaanmenoaikojen häivyttämisen ryhmissä enempää stressiä kuin vauvat kontrolliryhmässä. Itse asiassa he kokivat lievästi vähemmän stressiä, mikä perustuu aamukortisolin pieneen laskuun ja iltapäiväkortisolin suurempaan laskuun. Kontrolliryhmän lapsilla oli vain pieni lasku iltapäivällä.
Äidit kokivat myös vähemmän stressiä, jos heidän vauvansa olivat asteittaisen sammuttamisen tai nukkumaanmenoaikojen häivyttämisen ryhmissä – mutta vain ensimmäisen kuukauden ajan. Sen jälkeen äitien stressitasot olivat suunnilleen samat kaikissa ryhmissä, eikä äitien mielialan muutoksissa näkynyt mitään suuntauksia.
Vuosi tutkimuksen alkamisen jälkeen vauvojen äidit täyttivät kyselylomakkeita lastensa tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmista, ja sitten kukin äiti-lapsi-pariskunta osallistui harjoitukseen, jota kutsutaan ”oudoksi tilanteeksi”, jotta voitiin selvittää, kuinka kiintyneitä lapset olivat äitiinsä. Vanhempien ilmoittamat tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmat olivat suunnilleen samat lapsilla kaikissa kolmessa ryhmässä, eikä yksikään lapsi missään yksittäisessä ryhmässä ollut enemmän tai vähemmän kiintynyt äitiinsä kuin muiden ryhmien lapset.
Tässä on tietysti joitain varoituksia. Ensinnäkin tutkimus on todella, todella pieni. Tällaisia tutkimuksia on vaikea ja kallis tehdä suuressa mittakaavassa, mutta pienen koon vuoksi siitä on silti vaikea tehdä suuria yleistyksiä. Tämä johtaa seuraavaan seikkaan: Lähes kaikki vanhemmat olivat avioliitossa tai parisuhteessa (vain kolme oli yksinhuoltajia), yli kolmella neljäsosalla heistä oli vähintään korkeakoulututkinto, ja suurimmalla osalla heistä oli keski- tai korkeat tulot. Ei ole mitään keinoa tietää, olisivatko nämä tulokset samat vähemmän etuoikeutetuissa perheissä. Tutkimuksen pitäisi kuitenkin lopettaa ainakin yksi väite (vaikka kaikki internetissä liikkuvat vanhemmat tietävätkin, että näin ei tapahdu): Uniharjoittelu asteittaisella sammuttamisella vähintään 6 kuukauden ikäisillä vauvoilla ei todellakaan, todella, lähes varmasti aiheuta vauvallesi vahingollista stressiä, pitkäaikaisia ongelmia tai epävarmuutta.”
*Huomautus: Kuultuani eräältä lukijalta perustellun huolen sanamuodosta olen muokannut viimeistä lausetta selventääkseni tarkoitusta.”