Ranskan vallankumous kesti vuodesta 1789 vuoteen 1799. Vallankumous käynnisti sarjan eurooppalaisia sotia, mikä pakotti Yhdysvallat muotoilemaan selkeän puolueettomuuspolitiikan välttääkseen sotkeutumisen näihin eurooppalaisiin konflikteihin. Ranskan vallankumous vaikutti myös Yhdysvaltain politiikkaan, sillä vallankumousta kannattavat ja vastustavat ryhmittymät pyrkivät vaikuttamaan Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan.
Kun ensimmäiset huhut poliittisesta muutoksesta Ranskassa saapuivat Yhdysvaltain rannikoille vuonna 1789, yhdysvaltalainen yleisö suhtautui siihen suurelta osin innokkaasti. Amerikkalaiset toivoivat demokraattisia uudistuksia, jotka lujittaisivat olemassa olevaa ranskalais-amerikkalaista liittoa ja muuttaisivat Ranskan tasavaltaiseksi liittolaiseksi aristokraattista ja monarkkista Britanniaa vastaan. Vallankumouksellisen muutoksen myötä Ranskaan tuli kuitenkin myös poliittista epävakautta, väkivaltaa ja vaatimuksia radikaaleista yhteiskunnallisista muutoksista, jotka pelottivat monia amerikkalaisia. Ranskan vallankumouksen luonteesta käyty amerikkalainen poliittinen keskustelu kärjisti jo olemassa olevia poliittisia erimielisyyksiä ja johti poliittisen eliitin asettumiseen ranskalais- ja brittiystävällisille linjoille. Ulkoministeri Thomas Jeffersonista tuli Ranskan vallankumouksen tasavaltalaisia ihanteita ylistävän ranskalaismielisen demokraattis-tasavaltalaisen puolueen johtaja. Valtiovarainministeri Alexander Hamilton johti federalistipuoluetta, joka suhtautui vallankumoukseen epäilevästi ja pyrki säilyttämään olemassa olevat kauppasuhteet Ison-Britannian kanssa. Kun hänen kabinettinsa kaksi vaikutusvaltaisinta jäsentä olivat lukkiutuneet vastakkain, presidentti George Washington yritti löytää tasapainon näiden kahden välille.
Vuosina 1790-1794 Ranskan vallankumous muuttui yhä radikaalimmaksi. Kun Ranskan kuningas Ludvig XVI tuomittiin ja teloitettiin 21. tammikuuta 1793, sota Ranskan ja monarkkisten valtioiden Ison-Britannian ja Espanjan välillä oli väistämätön. Nämä kaksi suurvaltaa liittyivät Itävallan ja muiden Euroopan maiden kanssa sotaan vallankumouksellista Ranskaa vastaan, joka oli alkanut jo vuonna 1791. Yhdysvallat pysyi puolueettomana, sillä sekä federalistit että demokraattis-tasavaltalaiset näkivät, että sota johtaisi taloudelliseen katastrofiin ja mahdolliseen hyökkäykseen. Tätä politiikkaa vaikeuttivat Britannian ja Ranskan raskaat toimet. Britit ahdistivat puolueettomia amerikkalaisia kauppalaivoja, kun taas Ranskan hallitus lähetti Yhdysvaltoihin kiistanalaisen ministerin Edmond-Charles Genêt’n, jonka Yhdysvaltain puolueettomuuspolitiikan rikkomukset sotkivat nämä kaksi maata Citizen Genêt’n tapaukseen, kunnes hänet kutsuttiin takaisin vuonna 1794.
Francacian vallankumous siirtyi vuonna 1794 väkivaltaisimpaan vaiheeseensa, terrori. Ulkomaalaisten hyökkäyksen alla Ranskan hallitus julisti poikkeustilan, ja monet Ranskassa asuvat ulkomaalaiset pidätettiin, mukaan lukien amerikkalainen vallankumouksellinen pamfletisti Thomas Paine brittiläisen syntyperänsä vuoksi. Vaikka Yhdysvaltain Ranskan ministeri Gouverneur Morris ei onnistunut saamaan Painea vapaaksi, Morris onnistui toimimaan menestyksekkäästi monien muiden terrorin aikana vangittujen amerikkalaisten puolesta, muun muassa Dunkerquen, Rouenin ja Le Havren amerikkalaisten konsuleiden puolesta. Kun terrori päättyi heinäkuun lopulla 1794, pidätykset loppuivat, ja Paine, joka oli määrä teloittaa, vapautettiin.
Vaikka Ranskan vallankumous oli lopettanut radikaalin vaiheensa, yhdysvaltalaiset federalistit varoittelivat edelleen vallankumouksellisen ideologian tunkeutumista Yhdysvaltoihin. Monet Ranskan kansalaiset, Ranskan ja Haitin vallankumousten pakolaiset, olivat asettuneet amerikkalaisiin kaupunkeihin ja pysyivät poliittisesti aktiivisina, perustivat sanomalehtiä ja agitoivat poliittisten asioittensa puolesta. Ranskalainen vakooja Victor Collot matkusti Yhdysvaltojen läpi vuonna 1796 ja huomasi sen länsirajan heikkoudet. Kun diplomaattisten neuvottelujen kariutuminen johti näennäissotaan Ranskan kanssa, federalistien hallitsema kongressi hyväksyi sarjan ulkomaalais- ja kansankiihotuslakien (Alien and Sedition Acts) nimellä tunnettuja lakeja, joiden tarkoituksena oli hillitä poliittista toisinajattelua ja rajoittaa maahanmuuttajien poliittista osallistumista helpottamalla karkotuksia ja pidentämällä kansalaisuuden saamiseen vaadittavaa aikaa. Useita poliittisia radikaaleja pidätettiin kapinasta, muun muassa kongressiedustaja Matthew Lyon ja sanomalehtien toimittajat James Thompson Callendar ja William Duane. Monet pakolaiset, jotka aistivat amerikkalaisten vihamielisyyden, päättivät palata Ranskaan ja Haitiin, koska poliittinen tilanne oli tilapäisesti rauhoittunut molemmissa paikoissa.
Alun perin ranskalaismielisten tunteiden kasvun estämiseen tarkoitetut ulkomaalais- ja kansankiihotus- ja kapinalaissäädökset osoittautuivat itse asiassa federalistien kannalta takaiskuksi. Tällaisista äärimmäisistä toimenpiteistä hämmästyneinä vuoden 1800 presidentinvaaleissa vaihtuvat äänestäjät kannattivat sen sijaan ranskalaismielistä Thomas Jeffersonia ja hänen demokraattis-tasavaltalaista puoluettaan federalistisen John Adamsin sijasta, joka pyrki uudelleen presidentiksi. Adams oli myös vieraannuttanut puolueensa vallankumouksen vastaisen siiven pyrkimällä rauhaan Ranskan kanssa, jonka vallankumouksen kenraali Napoleon Bonaparte oli jo lopettanut.
Federalistien varoituksista huolimatta, joiden mukaan Jeffersonin valitseminen toisi vallankumouksen Yhdysvaltoihin, Jefferson päätti sen sijaan ottaa etäisyyttä poliittisiin radikaaleihin ja voittaa poliittisesti maltilliset. Vallankumous Ranskassa oli ohi, ja vaikka monet amerikkalaiset äänestäjät sympatisoivat vallankumousta abstraktisti, he eivät halunneet, että vallankumouksen radikaaleimpia muutoksia toteutettaisiin Yhdysvalloissa.