63-vuotiaana Whoopi Goldberg on kokenut enemmän uria kuin useimmat hänen veteraanikollegansa showbisneksessä. Vuodet 80-luvun puolivälissä New Yorkin teatterin sensaationa, nousu Hollywood-tähteyteen Oscar-voiton myötä elokuvasta ”Ghost” (1990) ja kassamenestys elokuvasta ”Sister Act” (1992), HBO:n ”Comic Relief” -erikoisohjelmien kautta yksi Amerikan komediakuningattarista ja vuodesta 2007 lähtien hänen asemansa vasemmistolaisena ja monesti ärhäkkänä äänenä päiväaikaisessa talk show’ssa ”The View”. (Puhumattakaan hänen uusista sivuhankkeistaan kannabistuotteiden ja naistenvaatteiden parissa.) Polku on ollut mutkainen, vaikka Goldberg kiistääkin olleensa koskaan niinkin selkeällä tiellä. ”Uraa ei voi luoda”, hän sanoi. ”Se menee sinne, minne se menee. Itse asiassa ihmiset eivät pitkään aikaan voineet tajuta, miten minä oikeastaan sain uran.” Hän hymyili. ”Mikä on vähän alentavaa.”
Ennen The View’ta työsi oli niin paljon tarinankerrontaa ja hahmojen luomista. Käsitteleekö ohjelma näitä luovia impulsseja? Ei.
Mitä luovaa tyydytystä saat tekemällä sitä? Se on työtäni.
Katsotko yhä itseäsi näyttelijänä? Vai onko se, mitä teet ”The View” -ohjelmassa, jollain tavalla eräänlaista näyttelemistä? Se mitä kysyt on ”riittääkö ’The View’?”. Ei ole. Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja nyt alan tehdä muita juttuja. Teen kirjoja. Seikkailen THC-tuotteiden parissa.1 Teen vaatteita.2
Korotit kulmakarvojasi, kun ehdotin, että ehkä teet eräänlaista näyttelemistä ”The View’ssa”. Miksi teit niin? Koska tavallaan näyttelen roolia. Nämä eivät ole keskusteluja, joita käyn ystävieni kanssa. Jos ne olisivat, tekisimme ne eri tavalla. Minä ja ystäväni voimme puhua asioista syvällisesti eri tavalla kuin televisiossa.
On olemassa uskomus, että meidän kaikkien pitäisi keskustella enemmän sellaisten ihmisten kanssa, joilla on erilaiset näkemykset kuin meillä, ja että se auttaisi jotenkin maan erimielisyyksiin. Henkilönä, jonka tehtävänä on keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on erilaiset näkemykset kuin sinulla, mitä olet oppinut tällaisten keskustelujen arvosta? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa sen kanssa, että minulla on ystäviä, joilla on erilaiset mielipiteet kuin minulla. Joten ”The View” ei ole ollut minulle erilainen. Mutta näkemykseni Amerikasta oli erilainen, kun olin nuori, koska kaikki oli muuttumassa. Mustat ja valkoiset kävivät yhdessä ulkona, eikä sillä ollut väliä, mitä aikuiset sanoivat. Ja yhtäkkiä naapurustoissa kuultiin kokonaisista ryhmistä, jotka tunsivat itsensä kertakäyttöisiksi – nuo olivat niitä tyyppejä, jotka olivat menossa Vietnamiin. Minusta tuntuu, että vasta viime vuosina ihmiset ovat lakanneet kuuntelemasta toisiaan.
Miksi? Koska menneisyydestä ei ole paljon muistutuksia. Kasvoin aikana, jolloin oli vielä toisen maailmansodan veteraaneja ja holokaustista selvinneitä. Sitten kaikki nuo ihmiset alkoivat kuolla pois. Ihmiset eivät enää tiedä kaikista vaikeasti voitetuista taisteluista: homojen taisteluista oikeuksiensa puolesta, kirkon ja valtion erottamisesta. Vastaus kysymykseesi on siis se, että meillä oli pitkään kansallinen keskustelu asioista, jotka nyt joudumme toistamaan.”
Miten ”The View” tuli niin keskeiseksi paikaksi tuolle keskustelulle? En oikeastaan katso ohjelmaa, joten en tiedä. Enkä katsonut ohjelmaa ennen kuin olin mukana. Ei taida olla mitään muuta vastaavaa. Ja koska se on suora lähetys, olen aina yllättynyt siitä, mitä ihmiset sanovat. Mutta tiedättehän, siinä viisi ihmistä puhuu, ja sitten on tämä naisten ja tappelun kiehtovuus.
Mitä mieltä olette tuosta kiehtovuudesta? En vietä paljon aikaa miettimällä sitä. Kasva aikuiseksi. Se on sarja. Tätä me teemme työksi.
Saatko mitään tyydytystä ”The View’n” tekemisestä? Saan sitä siitä, että teen mitä tahansa. Olen kirjoittanut kirjan pöytäasetelmista; siinä on kyse juhlien järjestämisestä. Monista ihmisistä tuntuu, etteivät he tiedä, miten se tehdään, ja kirja on sellainen: ”Kyllä sinä osaat. Jos osaat kattaa pöydän, osaat järjestää illanistujaiset.” Kirjassa kerrotaan myös siitä, miten tärkeää on, että jos sinulla on kotonasi juhlat, saat kylpyhuoneesi näyttämään hyvältä, koska kaikki tulevat näkemään sen. Useimmat ihmiset unohtavat kylpyhuoneen. Haluat varmistaa, että siellä on paljon vessapaperia. Kannattaa varmistaa, että siellä on ohjeet siitä, mitä voi ja mitä ei voi vetää ja muuta sellaista, mitä he voivat lukea, jos he huomaavat olevansa vähän aikaa jumissa.”
Sori, olen jäänyt miettimään pöytämaisemia. Mitä hienoja juhlia olette viime aikoina pitäneet, joissa olette koristelleet pöydän? Minulla oli eilen mahtavat juhlat, ja katoin pöydän aika yksinkertaisesti ja kauniisti. Meillä oli italialainen juhla-ateria, joka oli uskomaton. Kaikki puhuivat italiaa, mutta kumma kyllä ymmärsin paljon siitä, mitä ihmiset puhuivat. Oikeastaan ymmärsin vain haarukkani, koska tarjolla oli hummeririsottoa. David, se hummeririsotto oli uskomaton. Todellakin, ollakseen onnellinen maailmassa, sinun täytyy syödä risottoa. Sitten kaikki lähtivät, ja minä ja kissa menimme yläkertaan katsomaan Twin Peaksia. Se teki minut hyvin onnelliseksi.
Koska juuri mainitsit kylpyhuoneet – olen lukenut kolme kirjaasi,3 ja ilmavaivat ovat todellinen johtoajatus, joka kulkee niiden läpi. Koska se on iso juttu! Se on iso asia, ja ihmiset käyttäytyvät kuin sitä ei tapahtuisi. Tunnen ihmisiä, jotka eivät ole koskaan piereskelleet parisuhteessa olevan henkilön edessä. He olisivat mieluummin sairaita kuin tekisivät niin. Se on hullua. Etkö voi päästää vähän ulos? ”Ei, en halua hänen tietävän, että teen niin.” Hän tietää, että teet sitä! Mutta et voi sanoa ihmisille: ”Sinun täytyy antaa sen olla.” Joten minä sanon: ”Kuule, jos se on mukavaa, anna sen tapahtua. Jos et ole, ymmärrän sen, mutta minusta se ei ole hyväksi kehollesi.”
Omista ihmissuhteistasi olet sanonut, ettet ollut varma, olitko koskaan rakastunut keneenkään aviomiehestäsi.4 Millainen rooli rakkaudella oli noissa avioliitoissasi, jos ollenkaan? Ihmiset odottavat, että sinulla on poikaystävä. He odottavat, että menet naimisiin. Yritin jatkuvasti tehdä niin, mutta en halunnut jakaa tietoja kenenkään muun kanssa. En halunnut kenenkään kysyvän minulta, miksi tein niin kuin tein, enkä halunnut saada toista tuntemaan oloani paremmaksi. Mutta jos olet parisuhteessa, sinun on tehtävä näitä asioita, ja minulta kesti jonkin aikaa tajuta, etten halunnut tehdä niin. Ajattelin, miksi en tunne sitä, mitä minun pitäisi tuntea. Sitten eräänä päivänä ajattelin: Minun ei tarvitse tehdä tätä. Minun ei tarvitse mukautua. Kokeilin avioliittoa, mutta se ei ollut minua varten. Avioliitossa ei voi olla, koska kaikki odottavat niin.”
Uskotko yhä, että kiistan5 juurena, joka syntyi siitä, että Ted Danson paahti sinua Friars Clubissa mustanaamaisena, oli rotu – eikä varsinainen loukkaantuminen mustanaamioista ja niiden vitsien luonteesta, jotka kirjoitit häntä varten? Joo. Ihmiset ottavat tämän aina puheeksi, koska he kai luulevat, että aion sanoa, miten kauhea asia se oli. Mutta minusta se oli juuri sitä, mitä sen piti olla, vain väärässä paikassa väärien ihmisten kanssa. Ihmiset olivat olleet todella ilkeitä suhteestani Tediin. Ajattelin, että paras tapa kostaa se on tehdä siitä vitsi. Tarkoitan, että paistit ovat perinteisesti olleet niin outoja kuin vain voi olla – mutta ystävien kanssa. Kukaan ystävistäni ei ollut paikalla. En tuntenut montaa ihmistä. Kun ajattelen taaksepäin, ihmiset eivät tietenkään ymmärtäneet sitä. Mutta sitten istut sellaisten ihmisten ympärillä, jotka eivät tiedä, mitä teet. Oliko Billy Crystal6 kiireinen eikä päässyt paikalle? Robin Williams7 ei ollut paikalla?
Vastaavalla tavalla, selittääkö konteksti vuonna 2004 tekemiesi George W. Bush -vitseistä syntyneen kiistan, joka pysäytti urasi joksikin aikaa? Miten kuvailisit tapahtunutta? Minut oli siis kutsuttu demokraattien kansalliskokoukseen, ja nämä ihmiset kutsuivat minut myös John Kerryn ja John Edwardsin varainkeruutilaisuuteen. Tulin varainkeruutilaisuuteen ja sanoin: ”Rakastan Bushia, mutta joku antaa Bushille huonon maineen”. Haluan palauttaa Bushin sinne, minne se kuuluu, enkä tarkoita Valkoista taloa. Teidän on siis mentävä äänestämään.” Siinä kaikki, mitä kappaleessa sanottiin. Ennen kuin pääsin lavalta, minun kerrottiin olleen mauton ja karkea ja sanoneen kauheita asioita. En sanonut niin. Kukaan ei kirjoittanut, mitä oikeasti sanoin. Mutta sen takia koko urani pysähtyi. Olin tekemässä laihdutuskampanjaa ja muita juttuja, ja kaikki se katosi. Demokraattien puoluekokous kutsui minut pois. Reiluun kolmeen vuoteen minua ei voitu edes pidättää. Lopulta sain onneksi radio-ohjelman, ja sitten Barbara Walters kysyi, voisinko harkita ”The View” -ohjelman tekemistä. Kun kaikki sanovat: ”Whoopi on liberaali”, en kannata kumpaakaan puoluetta. Koska minulle ne olivat silloin molemmat täynnä .
Onko tapa, jolla kiistoja käydään julkisuudessa, nykyään erilainen? Ei se ole. Minua moitittiin jostain, mitä en itse asiassa tehnyt. Kun ihmiset sanovat nyt: ”Niin ja niin teki”, sanon aina: ”En tiedä, onko se totta”. Koska olen ollut samassa tilanteessa. Joskus ihmiset eivät halua kuulla sitä. He eivät halua sinun kyseenalaistavan mitään. En tiedä, milloin joku on oikeasti kauhea vai onko joku vain laittanut jotain julki hänestä. En ole salaliittoihminen, mutta miten voi uskoa asioita, kun tietää, että on olemassa botteja? Se on nykyään maailman tapa: Tapahtuiko se todella? Joten yritän selvittää asioita sitä mukaa kun menen.”
Seurasitko sitä kiistaa vähän aikaa sitten, kun Alice Walker, joka kirjoitti ”The Color Purple” -kirjan ja jonka tunnet hyvin, siteerasi New York Timesin kirja-arvostelussa positiivisesti väitetyn antisemitistisen salaliittoteoreetikon8 kirjaa? Ei.
Ja miten sen jälkeen nousi uudelleen esiin, että hän on tehnyt epämääräisesti antisemitistisiä kommentteja ennenkin? Epämääräisesti?
Yritin olla kohtelias. Miten sovitat yhteen tuntemasi ja pitämäsi ihmisen ja hänen ongelmalliset puolensa? Vaikka tilanne on hyvin erilainen, Bill Cosby – josta pidättäydyit tuomitsemasta pidempään kuin useimmat muut – oli toinen ystäväsi, jolla oli puoli, josta et tiennyt. Onko kyse vain ihmisten perimmäisestä tuntemattomuudesta? Aika pitkälti. Yritän olla tuomitsematta. Mustilla ja juutalaisilla on monimutkainen suhde, joka on jatkunut ikimuistoisista ajoista lähtien.
Kuten Whoopi Goldberg9 tietäisi. Kyllä! Tiedän, että ihmisillä on paljon monimutkaisia kysymyksiä rodusta ja heidän paikastaan siinä. Ja minulle sen ymmärtäminen onnistuu vain ihmiseltä ihmiselle. En ole koskaan käynyt tätä keskustelua Alicen kanssa, mutta olen käynyt keskustelua muiden ihmisten kanssa: ”Minun on kuultava, miksi tunnet näin”. Ihmiset haluavat, että valitset puolesi. Minä en voi. Joten yritän olla neutraali. Ihmiset haluavat, että tunnet samoin kuin he. Mutta se ei oikeastaan koske minua, vaan sinua.”
Suuri osa siitä, mikä mielestäni oli jännittävää urassasi 80- ja 90-luvuilla, oli se, miten esitit hahmoja, jotka menivät pidemmälle kuin mitä mustalta näyttelijättäreltä tuolloin saatettiin odottaa. Ajattelitko silloista työtäsi edistyksen kannalta, jota se edusti? Ei, ei, ei, ei, ei. Hattie McDanielin sanoin, parempi näytellä piikaa kuin olla piika. Näyttelin rooleja, jotka olivat mielenkiintoisia ja hauskoja, ja ihmiset sanoivat: ”Sinun ei pitäisi tehdä tuota.” Luin, mitä ihmiset arvostelivat minua. ”Hän ei ole Eddie Murphy.” En yrittänyt olla! Miksi pidätte minua kaikkia näitä ihmisiä vastaan? Minulta kesti kauan tajuta, että sain ihmiset tuntemaan oloni epämukavaksi. En tehnyt sitä, mitä minun piti tehdä, niin kuin minun piti tehdä.
Onko mitään muuta syytä kuin se, että olitte molemmat nuoria mustia tähtiä, miksi teitä verrattiin Eddie Murphyyn? Täytyy sanoa, että se on syy. Meidän alallamme hierarkia on valkoiset pojat, valkoiset tytöt, mustat miehet ja sitten mustat naiset. Minua oli siis verrattava moniin muihin, ennen kuin kukaan sanoi: ”Sinä sopisit rooliin.” Mutta en koskaan yrittänyt olla Eddie. Olin vain oma itseni, mutta ihmisillä piti olla jokin tapa viitata minuun. Se oli kuin: ”En koskaan tee sinua onnelliseksi, jos olet menossa sinne, koska en ole hän.” Ihmisiltä kesti hyvin kauan tottua siihen, että aioin aina olla minä.
”The Color Purple” oli ensimmäinen elokuvasi, ja se oli suuri menestys.10 Oliko sanoistasi huolimatta helppoa tuntea olonsa mukavaksi Hollywoodissa, kun otetaan huomioon, että menestyit niin hyvin niin nopeasti? Näin löysin asiat: Kysyin: ”Mitä pitäisi tehdä nyt, jota joku ei tee, koska ei saanut haluamaansa näyttelijää?”. ”Jumpin’ Jack Flashin” piti olla Shelley Long. ”Murtovarkaan” piti olla Bruce Willis. Sain tehdä asioita, joihin ihmiset eivät olisi alun perin ajatelleet minua, koska heidän käsityksensä siitä, mitä voisin tehdä, ja minun käsitykseni siitä, mitä voisin tehdä, oli erilainen.”
Hahmot, joita esitit siinä HBO:n erikoisohjelmassa11 , jonka teit vuonna 1985, olivat kuitenkin yllättäviä, mikä teki niistä tuoreita. Ajattelen erityisesti nuorta vammaista naista. Mistä tuollainen hahmo syntyy? Asuin pitkään Berkeleyssä, Kaliforniassa, jossa Center for Independent Living on edelleen, ja minulla oli ystäviä, jotka istuivat pyörätuolissa. Eräänä päivänä eräs ystäväni kysyi: ”Mikset koskaan näyttele yhtä meistä?”. Kysyin: ”Kenen kanssa?” ”Jonkun pyörätuolissa istuvan.” Minä sanoin: ”Yritätkö tapattaa minut? Miten tekisin niin?” Ystäväni sanoi: ”Voit vain keksiä tarinan. Kerron sinulle, jos se on huono.” Kyseessä oli kaveri, joka oli ollut moottoripyöräilijä ja joutunut kauheaan moottoripyöräonnettomuuteen, joka jätti hänet halvaantuneeksi. Niinpä aloin luoda hahmoa, joka perustui siihen, miten ajattelin ystävääni ja omia unelmiani. Koska unissani pystyin tekemään kaikenlaista, mietin, unelmoiko ystäväni siitä, että hän kävelee ja palaa pyörän selkään. Hahmo syntyi siitä, ja ensimmäisellä kerralla kun tein sen, kysyin ystävältäni: ”Oliko tämä ok?”. Hän ei puhunut minulle. Luulin, että olin keksinyt tämän täysin. Kului pari päivää, ja sanoin: ”Kerro, mitä tein väärin.” ”Et tehnyt mitään väärää”, hän sanoi. ”Mutta en tiedä, miten sait minut kiinni ilman, että olit päässäni.” ”En ymmärrä.” ”Näen kyllä unta siitä, että voin kävellä.” En tiedä, miten se tapahtui. Osmoosi ehkä.
Perustuiko joku muu sarjan hahmo tuttuihin ihmisiin? Pikkutyttö, jolla oli paita päässään, oli minun lapseni.12 Hän laittoi kerran paidan päähänsä ja sanoi: ”Tässä on pitkät, ylelliset vaaleat hiukseni”. Katsoin häntä ja ajattelin: ”Luulin, että kävimme tämän läpi. Hiuksesi ovat hienot.” Sitten tajusin, että riippumatta siitä, mitä päässäsi on, ajattelet, että elämä olisi erilaista, jos sinulla olisi erilaiset hiukset.”
Onko kukaan Hollywoodissa koskaan haukkunut sinua hiuksistasi? Olin keskustelemassa jonkun johtajan kanssa, ja yhtäkkiä he sanoivat: ”No, mitä me teemme tälle?”. Se oli kuin: ”Puhutko sinä minun hiuksistani?” ”En tarkoittanut tehdä sitä.” ”Mutta tarkoitit!” Aluksi se todella ärsytti minua, mutta sitten tajusin sen: Se johtui siitä, etteivät he tienneet paremmin. He olivat johtajia, jotka eivät tunteneet kaltaisiani ihmisiä, paitsi niitä, jotka työskentelivät heille.
En tiedä, muistavatko ihmiset, mutta Steven Spielbergin ohjaamasta The Color Purple -elokuvasta nousi kohu, koska jotkut olivat sitä mieltä, että siitä olisi ehkä pitänyt tehdä musta ohjaaja. Oliko sinulla samanlaisia varauksia häntä kohtaan? En. Ymmärsin The Color Purple -elokuvasta vain sen, että kuka tahansa olisi voinut tehdä sen, mutta ei tehnyt sitä. Jos kaikki nämä muut ihmiset, jotka valittavat siitä, olisivat voineet tehdä sen, miksi he eivät tehneet sitä? He olisivat voineet tehdä sen. Mutta he eivät halunneet tehdä sitä silloin, ja se on ihan ok. Mutta Spielbergille ei voi olla vihainen siitä, että hän teki sen. Olen vain iloinen, että joku teki sen.
Mitä, jos mitään, merkitsee sinulle se, että nykyään on paljon todennäköisempää kuin vuonna 1985, että studio kokisi tarpeelliseksi antaa värillisen henkilön ohjata ”The Color Purple”?” Ollaanpa nyt ihan tosissamme. Suuret studiot haluavat tuottoa. Jos kenguru päättäisi, että se haluaisi tehdä studiolle rahaa, ja studio tietäisi, että kenguru tekisi heille rahaa, studio antaisi kengurulle töitä.
Katsoin Oscar-puheesi uudestaan toissapäivänä, ja minua ihastutti se, että kun kamera leikkasi ehdokkaisiin, muilla näyttelijättärillä oli harjaantuneet, tasapainoiset hymyt, mutta sinä näytit niin hermostuneelta. Mitä muistat siitä illasta? Että minä voitin! Halusin Oscarin. Luulin, että olin ansainnut sen. Luulin, että muutkin naiset ansaitsivat sen. Pidin heistä kaikista. Teimme koko jutun siitä, että se, joka voittaisi, pääsisi keväällä lounaalle, ja teimme kaikille suklaa-Oscarit, koska esitykset olivat tuona vuonna loistavia. Mary McDonnell, Diane Ladd ja Annette Bening ja – auta minua.
Lorraine Bracco ”Goodfellasista”. Joo, kaikki naisia joita rakastan. Näemme toisiamme, ja se on edelleen kuin: ”Okei, ämmä, milloin teemme tämän uudestaan?”. Joten se oli taivaallista.
Hei, onko totta, ettet ole koskaan syönyt kananmunaa? Se on edelleen totta. Jätän sen siihen.
Muistelmiesi viimeisellä sivulla kirjoitit, että tunsit itsesi avaruusolennoksi. Se oli 22 vuotta sitten. Tuntuuko sinusta vieläkin siltä? Tunnen. Se on kuitenkin ihan ok. Koska ymmärtääkseen muukalaista on käytettävä aikaa ja ponnisteltava, ja olen valmis tekemään molempia. Mutta kyllä, saatan olla toiselta planeetalta.
Tämä haastattelu on muokattu ja tiivistetty kahdesta keskustelusta.