Muistopäivä syntyi tarpeesta. Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen runneltu Yhdysvallat joutui hautaamaan ja kunnioittamaan 600 000-800 000 unionin ja konfederaation sotilasta, jotka olivat kuolleet Yhdysvaltain historian verisimmässä yksittäisessä sotilaallisessa konfliktissa. Ensimmäinen kansallinen muistopäivän muistojuhla pidettiin 30. toukokuuta 1868 Arlingtonin kansallisella hautausmaalla, jonne on haudattu sekä unionin että konfederaation sotilaita.
Monet kaupungit eri puolilla Amerikkaa väittävät viettäneensä omia varhaisempia versioita Memorial Daysta tai ”Decoration Daysta” jo vuonna 1866. (Aikaisempi nimi juontaa juurensa siitä, että hautojen koristelu oli ja on edelleen Memorial Dayn keskeinen aktiviteetti). Historiantutkijat saivat kuitenkin vasta 1990-luvun lopulla Harvardin yliopiston pölyisestä arkistosta tehdyn merkittävän löydön ansiosta tietää Memorial Day -muistopäivän viettämisestä, jonka ryhmä vapautettuja mustia orjia järjesti alle kuukausi sen jälkeen, kun Konfederaatio antautui vuonna 1865.
Vuonna 1996 David Blight, Yhdysvaltain historian professori Yalen yliopistossa, tutki kirjaa sisällissodasta, kun hän koki yhden niistä kerran urallaan tapahtuvista heureka-hetkistä. Harvardin Houghton-kirjaston kuraattori kysyi, haluaisiko hän vilkaista kahta laatikkoa, jotka sisälsivät unionin veteraanien lajittelematonta aineistoa.
”Siellä oli kansio, jossa luki ’Ensimmäinen koristepäivä'”, Blight muistelee yhä hämmästyneenä hyvästä tuuristaan. ”Ja sen sisällä pahvinpalalla oli vanhan veteraanin käsin kirjoittama kertomus sekä päivämäärä, joka viittasi New York Tribunen artikkeliin. Tuo kertomus kertoi pääpiirteissään sen tarinan, jonka päädyin kertomaan kirjassani, tästä marssista kilparadalla vuonna 1865.”
Charlestonin kilparadan kerhotalo, jossa vuoden 1865 muistopäivän tapahtumat järjestettiin.
Library of Congress
Keskustelun kohteena ollut kilparata oli Washingtonin kilpakenttä (Washington Race Course) ja jääkiekkoklubi (The Washington Race Course and Jockey Club) Charlestonissa Etelä-Carolinan alueella. Sisällissodan loppuvaiheessa konfederaation armeija muutti aiemmin hienostuneen country clubin tilapäisvankilaksi unionin vangeille. Yli 260 unionin sotilasta kuoli tauteihin ja altistumiseen ollessaan vankina kilparadan ulkoilmakentällä. Heidän ruumiinsa haudattiin kiireesti joukkohautaan katsomoiden taakse.
LUE LISÄÄ: 8 asiaa, joita et ehkä tiedä muistopäivästä
Kun Charleston kaatui ja konfederaation joukot evakuoivat pahoin vaurioituneen kaupungin, sinne jäi vapaita orjia. Yksi ensimmäisistä asioista, joita nämä vapautetut miehet ja naiset tekivät, oli antaa kaatuneille unionin vangeille asianmukaiset hautajaiset. He kaivoivat joukkohaudan esiin ja hautasivat ruumiit uudelle hautausmaalle, jossa oli korkea valkoiseksi kalkittu aita, johon oli kirjoitettu sanat: ”Kilpakentän marttyyrit.”
Ja sitten 1. toukokuuta 1865 tapahtui jotain vieläkin ihmeellisempää. Kahden raportin mukaan, jotka Blight löysi The New York Tribune -lehdestä ja The Charleston Courier -lehdestä, 10 000 hengen väkijoukko, enimmäkseen vapautettuja orjia ja joitakin valkoisia lähetyssaarnaajia, järjesti paraatin kilparadan ympärillä. Kolmetuhatta mustaa koululaista kantoi kukkakimppuja ja lauloi ”John Brown’s Body”. Kuuluisan 54. Massachusettsin rykmentin ja muiden mustien unionin rykmenttien jäsenet olivat paikalla ja esittivät tuplamarssin. Mustat papit lausuivat Raamatun jakeita.
Taistelu Fort Wagnerin linnakkeesta Morris Islandilla oli unionin hyökkäys 18. heinäkuuta 1863, jota johti 54. Massachusettsin vapaaehtoinen jalkaväki. Jalkaväki oli yksi ensimmäisistä suurista amerikkalaisista sotilasyksiköistä, jotka koostuivat mustista sotilaista.
Buyenlarge/Getty Images
Jos uutisraportit pitävät paikkansa, vuoden 1865 kokoontuminen Charlestonin kilparadalla olisi varhaisin muistopäivän muistojuhla, joka on koskaan ollut. Blight soitti innoissaan Charleston Collegen afroamerikkalaisen historian ja kulttuurin Avery-instituuttiin ja etsi lisätietoja historiallisesta tapahtumasta.
”En ole koskaan kuullutkaan siitä”, minulle sanottiin”, Blight sanoo. ”’Tätä ei ole koskaan tapahtunut.'”
Lehtiraporttien perusteella oli kuitenkin selvää, että vapautetut orjat järjestivät muistopäivän viettämisen Charlestonissa ainakin vuotta ennen muita Yhdysvaltain kaupunkeja ja kolme vuotta ennen ensimmäistä kansallista viettoa. Miten se oli jäänyt historiaan yli vuosisadaksi?
”Tämä oli tarina, joka oli todella tukahdutettu sekä paikallisessa että varmasti kansallisessa muistissa”, Blight sanoo. ”Mutta kukaan sen nähnyt ei voinut koskaan unohtaa sitä.”
LUE LISÄÄ: Blight jatkoi lisätietojen etsimistä, mutta ainoa muu maininta, jonka hän löysi kilparatatapahtumasta, oli New Orleansissa toimivan naisten sisällissodan historiallisen yhdistyksen New Orleansissa sijaitsevalle sisarjärjestölleen Charlestonissa lähettämä kirjeenvaihto vuodelta 1916, jossa kysyttiin vapautettujen orjien suuresta paraatista hevosradalla sodan päättyessä.
”Pahoittelen, etten pystynyt keräämään mitään virallista tietoa vastaukseksi tähän”, kirjoitti Charlestonin seuran puheenjohtaja.
”Se on niin kuvaava lausunto”, Blight sanoo. ”Nainen, joka kirjoitti tuon kirjeen, ei ehkä tiennyt asiasta, mutta se, että hän ei tiennyt, kertoo tarinan.”
Luonnos Unionin sotilaiden hautausmaasta, jossa lukee ”Kilpajuoksun marttyyrit”, Charlestonissa, Etelä-Carolinassa.
Kongressin kirjasto
Kun sota oli ohi ja Charleston rakennettiin uudelleen 1880-luvulla, kaupungin valkoisilla asukkailla ei todennäköisesti ollut juurikaan kiinnostusta muistaa tapahtumaa, jonka entiset orjat järjestivät Unionin kuolleiden kunniaksi. ”Se ei sopinut heidän käsitykseensä siitä, mistä sodassa oli kyse”, Blight sanoo.
Vanha hevosrata ja country club purettiin aikanaan, ja varakkaan pohjoisen mesenaatin lahjan ansiosta unionisotilaiden haudat siirrettiin Charlestonin vaatimattomalta valkoisella aidatulta hautausmaalta Beaufortin kansalliselle hautausmaalle. Kun Blight penkoi Harvardin arkistoja vuonna 1996, ensimmäisen muistopäivän tarina oli unohtunut kokonaan.
Vai ei ehkä kokonaan.
Kirjansa Race and Reunion (Rotu ja jälleennäkeminen) ilmestyttyä vuonna 2001 Blight piti muistopäivää käsittelevän esitelmän Smithsonian National Museum of American History -museossa, ja esitelmän päätyttyä vanhempi musta nainen lähestyi häntä.
”Onko tuo tarina siis totta?” nainen kysyi Blightilta. ”Kasvoin Charlestonissa, ja isoisälläni oli tapana kertoa meille tarina paraatista vanhalla raviradalla, emmekä koskaan tienneet, pitäisikö häntä uskoa vai ei. Tarkoitatko, että se on totta?”
Blightille ei ole niinkään tärkeää, tunnustetaanko ”kilparadan marttyyrien” vuoden 1865 muistojuhla virallisesti ensimmäiseksi muistopäiväksi.
”Se, että se tapahtui Charlestonissa unionin kuolleiden hautausmaalla kaupungissa, jossa sisällissota oli alkanut”, Blight sanoo, ”ja se, että sen järjestivät ja toteuttivat afroamerikkalaiset entiset orjat, tekee siitä niin koskettavan.”
