Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa on yksi äänivaltainen jäsen jokaista noin 747 000 amerikkalaista kohden. Se on ylivoimaisesti korkein väestön ja edustajien suhde teollistuneiden demokratioiden vertaisryhmässä, ja korkein se on ollut koko Yhdysvaltain historiassa. Ja koska edustajainhuoneen koko on laissa rajattu ja maan väkiluku kasvaa jatkuvasti, edustussuhde todennäköisesti vain kasvaa.
Yli sadan vuoden aikana siitä lähtien, kun edustajainhuoneen paikkojen määrä nousi nykyiseen 435:een (ilman äänioikeudettomia edustajia), edustussuhde on yli kolminkertaistunut: vuonna 1910 edustajia oli yksi jokaista 209 447:ää asukasta kohti, ja viime vuonna edustajia oli yksi jokaista 747 184:ää asukasta kohti.
>
Tämä edustussuhde koskee koko kansakuntaa kokonaisuutena. Yksittäisten osavaltioiden suhdeluvut vaihtelevat huomattavasti, mikä johtuu pääasiassa edustajainhuoneen kiinteästä koosta ja perustuslain vaatimuksesta, jonka mukaan jokaisella osavaltiolla on väkiluvusta riippumatta vähintään yksi edustaja. Tällä hetkellä Montanan 1 050 493 asukkaan osavaltiossa on vain yksi edustajainhuoneen jäsen; Rhode Islandilla on hieman enemmän asukkaita (1 059 639), mutta se riittää antamaan sille kaksi edustajaa – yksi jokaista 529 820 Rhode Islandin asukasta kohden.
Tässä postauksessa esitetyt Yhdysvaltojen tulokset perustuvat Pew Research Centerin analyyseihin edustajainhuoneen jäsenmäärän muutoksista vuodesta 1789 lähtien ja historiallisiin väestötietoihin (todelliset tiedot, kun niitä on saatavilla, ja arvioidut tiedot, kun niitä ei ole). Niihin eivät sisälly territoriot, District of Columbia ja muut Yhdysvaltain hallussa olevat alueet, joilla ei ole äänivaltaista edustusta edustajainhuoneessa. Analyysia vaikeutti jonkin verran se, että uudet osavaltiot hyväksyttiin usein kymmenvuotislaskennan jälkeen mutta ennen kuin kyseiseen laskentaan perustuva jakolaki tuli voimaan (yleensä noin kolme vuotta sen jälkeen). Tällaisissa tapauksissa uusia osavaltioita analysoitiin ikään kuin ne olisivat olleet osavaltioita väestölaskennan aikaan.
Miten edustajainhuoneeseen saatiin 435 jäsentä
Ensimmäisessä kongressissa (1789-91) oli 65 edustajainhuoneen jäsentä, mikä oli perustuslaissa määrätty määrä siihen asti, kunnes ensimmäinen väestönlaskenta voitiin järjestää. Perustuen 13 osavaltion arvioituun 3,7 miljoonan asukkaan väkilukuun, jokaista 57 169 asukasta kohden oli yksi edustaja. (Kentucky oli tuolloin osa Virginiaa, Maine osa Massachusettsia ja Tennessee osa Pohjois-Carolinaa). Vermont hallitsi itseään itsenäisenä tasavaltana New Yorkin aluevaatimuksista huolimatta.)
Kun ensimmäinen jakolaki astui voimaan maaliskuussa 1793, Vermont ja Kentucky olivat jo liittyneet unioniin; 15 osavaltion väkiluku oli yhteensä 3,89 miljoonaa. Koska jakolaissa säädettiin 105 edustajainhuoneen jäsentä, jokaista 37 081 asukasta kohden oli yksi edustaja. (Tuon ajan perustuslain mukaan vain kolme viidesosaa maan 694 280 orjasta laskettiin mukaan jakoa varten; tätä menetelmää käyttäen suhde oli noin yksi edustaja jokaista 34 436:aa kohti.)
Yli vuosisadan ajan sen jälkeen, kun Yhdysvaltain väkiluku kasvoi ja uusia osavaltioita hyväksyttiin, myös edustajainhuoneen jäsenmäärä kasvoi (lukuun ottamatta kahta lyhytaikaista supistumista 1800-luvun puolivälissä). Laajentumista hallittiin yleensä siten, että vaikka edustussuhde nousi tasaisesti, osavaltiot menettivät harvoin paikkoja jakojärjestelmästä toiseen.
Tämä prosessi ajautui karille 1920-luvulla. Vuoden 1920 väestönlaskenta paljasti Yhdysvaltojen väestön ”merkittävän ja jatkuvan siirtymisen” maaseudulta kaupunkeihin; kun tuli aika jakaa edustajainhuone uudelleen, kuten Census Bureaun yhteenvedossa sanotaan, maaseudun edustajat ”pyrkivät suistamaan prosessin raiteiltaan peläten menettävänsä poliittista valtaa kaupungeille”. Itse asiassa edustajainhuone jaettiin uudelleen vasta vuoden 1930 väestönlaskennan jälkeen; vuoden 1929 laki, joka valtuutti kyseisen väestönlaskennan, rajoitti myös edustajainhuoneen koon 435:een. Ja siinä se on pysynyt, lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa vuosina 1959-1963, jolloin edustajainhuoneeseen lisättiin tilapäisesti kaksi jäsentä edustamaan hiljattain hyväksyttyjä Alaskan ja Havaijin osavaltioita.
Toisinaan on ehdotettu, että edustajainhuoneeseen lisättäisiin lisää paikkoja väestönkasvun huomioon ottamiseksi. Yksi niistä on niin sanottu ”Wyomingin sääntö”, jonka mukaan pienimmän osavaltion (tällä hetkellä Wyoming) väkiluku olisi edustussuhteen perusteena. Riippuen siitä, mikä versio tästä säännöstä hyväksytään, edustajainhuoneessa olisi vuoden 2010 väestönlaskennan jälkeen ollut 545-547 jäsentä.
Pew Research Centerin hiljattain tekemässä tutkimuksessa todettiin kuitenkin, että uusien paikkojen lisääminen edustajainhuoneeseen saa vain vähän kannatusta. Vain 28 prosenttia amerikkalaisista oli sitä mieltä, että edustajainhuonetta pitäisi laajentaa, kun taas 51 prosenttia oli sitä mieltä, että sen pitäisi pysyä 435-jäsenisenä. Kun kysymykseen lisättiin historiallinen konteksti, laajentamisen kannatus nousi hieman, 34 prosenttiin, ja lisäkannatus tuli pääasiassa demokraateilta.
Miten Yhdysvallat vertautuu maailmanlaajuisesti
Yhdysvaltojen edustajainhuoneen suuri edustussuhde tekee Yhdysvalloista poikkeusaseman vertaistensa joukossa. Tutkimuksemme mukaan Yhdysvaltojen edustussuhde on korkein Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön 35 kansakunnan joukossa, joista useimmat ovat pitkälle kehittyneitä, demokraattisia valtioita.
Voimme kunkin OECD-maan viimeisimmän väestöarvion ja jaoimme sen kunkin kansallisen lainsäätäjän alemman kamarin nykyisellä paikkamäärällä (tai yksikamaristen elinten tapauksessa yhden kamarin paikkamäärällä). Yhdysvaltojen jälkeen kaksi maata, joilla on korkein edustussuhde, ovat Japani (yksi lainsäätäjä jokaista 272 108 japanilaista kohti) ja Meksiko (yksi jokaista 247 965 meksikolaista kohti). Islannissa suhde oli alhaisin: yksi Althingin jäsen noin 5 500 islantilaista kohden.
Vaikkakin suuri osa eri maiden välisistä eroista edustussuhteissa voidaan selittää Yhdysvaltojen suurella väestömäärällä (yli 325 miljoonalla asukkaallaan se on OECD:n suurin maa), se ei ole ainoa syy. Kahdeksassa OECD-maassa on Yhdysvaltain edustajainhuonetta suuremmat alahuoneet, ja Saksan liittopäivät (Bundestag) on listan kärjessä 709 jäsenellään. Britannian alahuoneessa on 650 kansanedustajaa (parlamentin jäsentä); Italian edustajainhuoneessa on 630 lainsäätäjää.
Vaikka kongressi päättäisikin laajentaa edustajainhuoneen kokoa, Yhdysvaltojen suuri väkiluku asettaa joitakin käytännön rajoja sille, kuinka paljon edustussuhdetta voitaisiin pienentää. Jos edustajainhuone kasvaisi yhtä suureksi kuin esimerkiksi Bundestag, suhde laskisi vain yhteen edustajaan 458 428 asukasta kohti. Jotta suhdeluku laskisi vuoden 1930 väestönlaskennan jälkeiseen tasoon, edustajainhuoneessa pitäisi olla 1 156 jäsentä. (Se olisi edelleen pienempi kuin Kiinan kansankongressi, joka on maailman suurin kansallinen lainsäädäntöelin 2 980 jäsenellään.)