Sitten kun Yhdysvallat syntyi 4. heinäkuuta 1776 itsenäisyysjulistuksen myötä, maa on ollut sodassa 93 prosenttia sen olemassaolosta.
Se alkoi Yhdysvaltain itsenäisyyssodasta vuosina 1775-1783. Nyt useimmille amerikkalaisille tuo konflikti oli enemmän kuin tarpeellinen. Jos sitä ei olisi käyty, on epätodennäköistä, että Ison-Britannian kuningas Yrjö III ja hänen parlamenttinsa olisivat vain vilkuttaneet jäähyväisiä kolmentoista siirtokunnalle ja toivottaneet heille kaikkea hyvää tulevaisuutta varten.
Nuoren amerikkalaisen kansakunnan, joka tuolloin koostui vielä 13 erillisestä suvereenista osavaltiosta, jotka olivat liittoutuneet yhteiseen asiaan, oli puolustettava itseään saadakseen kaikki ne asiat, jotka mainitaan itsenäisyysjulistuksessa. Tämä käy ilmi Thomas Jeffersonin kaunopuheisesti muotoilemasta asiakirjan avainkohdasta, jossa lueteltiin yksityiskohtaisesti ne perusoikeudet, jotka britit olivat kieltäneet Amerikan kansalta:
”Pidämme näitä totuuksia itsestään selvinä; että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi; että Luoja on varustanut heidät tietyillä luovuttamattomilla oikeuksilla; että niihin kuuluvat muun muassa elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu; ja että näiden oikeuksien turvaamiseksi ihmisten keskuuteen on perustettu hallituksia, jotka saavat oikeutetut valtansa hallittujen suostumuksesta.”
Uusi kansakunta sai lopulta haluamansa vuonna 1783 voitettuaan britit. Sota kuitenkin jatkui. Amerikan alkuperäiskansojen kanssa oli riitoja, aluksi erityisesti cherokeesien kanssa. Valkoisten uudisasukkaiden kanssa oli myös sisäisiä riitoja viski- ja Shay-kapinoiden aikana veroista ja kansalaisoikeuksista, jotka kestivät pitkälle vuoteen 1796 asti.
Silloin nuori kansakunta nautti rauhanjaksoista vuosina 1796 ja 1797 sekä uudelleen vuosina 1807-1809. Toinen taukojakso oli vuosina 1828-1830.
Ja sen jälkeen oli täyttä sodankäyntiä pitkälle 1900-luvulle asti, kun presidentti Franklin Delano Roosevelt vihdoin sanoi, että riittää. Yksi maan tunnetuimmista johtajista johdatti Yhdysvallat ”loistavan eristäytymisen” kauteen, samanlaiseen ulkopolitiikkaan kuin mitä sen entinen emämaa Iso-Britannia harjoitti 1700-luvun lopulla, vaikkakin menestyksekkäämmin.
Jakson aikana vuodesta 1935 aina vuoteen 1940 asti Yhdysvallat keskittyi sisäpolitiikkaan, jolla se pyrki pönkittämään kansakuntaa suuren laman jälkeen. Kongressi ja amerikkalaiset eivät vain halunneet enää sekaantua kansainväliseen toimintaan.
Valtio oli saavuttanut maksimaalisen maantieteellisen laajentumisensa, ja Meksikon kaltaiset paikalliset viholliset oli kukistettu. Ainoa jäljellä oleva taistelu käytiin kotona, ja se näkyi tyhjinä vatsoina ja työttömyytenä.
Isolaatiosta Pax Americanaan
Itäpuolella lammikkoa idässä Adolf Hitlerin joukot valtasivat sillä välin lähes koko Euroopan. Lännessä keisarillinen Japani jännitti sotilaallisia lihaksiaan ja loi itselleen laajan Aasian imperiumin. Silti Amerikka horroksessa. Kansakunta, joka oli taistellut niin kovasti niin monta vuotta, oli vihdoin saanut rauhan. Tästä lähtien se käväisi sanasodassa ja antaisi taloudellista ja tuotannollista apua briteille heidän taistelussaan Saksaa vastaan.
Mutta ei kauaa. Tarvittiin kaikki Britannian pääministerin Winston Churchillin mielistelyt ja Japanin hyökkäys Pearl Harboriin herättämään nukkuva jättiläinen horroksestaan. Joulukuussa 1941 Yhdysvallat astui sotaan, joka kestäisi neljä vuotta.
Yhdysvaltojen astuminen toiseen maailmansotaan merkitsi lähes keskeytymättömän selkkauksen alkua aina tähän päivään asti. Liittoutuneiden voitettua akselivallat keisarillisen Japanin, Kolmannen valtakunnan ja Mussolinin Italian Yhdysvallat siirtyi vaiheeseen, jota jotkut historioitsijat kutsuvat mielellään ”Pax Americana” eli ”amerikkalaiseksi rauhaksi”.
Ja kuten edeltäjänsä ”Pax Britannican” aikana, amerikkalaiset eivät brittiläisten serkkujensa tapaan voineet maailmanpoliisin roolissaan nauttia keskeytymättömän rauhan kaudesta. Se on hinta siitä, että on maailmanvallan huipulla.
Kummallista kyllä, toisen maailmansodan jälkeistä ajanjaksoa, jolloin Pax Americana alkoi, kutsuttiin ”pitkäksi rauhaksi”. Se ei itse asiassa ollut mitään sellaista. Mutta tässä yhteydessä on sanottava, että oli pitkiä ajanjaksoja ilman suoria sotatoimia, koska ensisijainen vastakkainasettelu oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä kylmän sodan aikana – ja se oli sapelinkalistelun vastakkainasettelu.
Tämä kaikki herättää siis kysymyksen – ovatko Yhdysvallat riidanhaluinen öykkäri?
Esimerkiksi on otettava huomioon, että Yhdysvallat on eurooppalaisiin mittapuihin verrattuna suhteellisen nuori valtio. Useimmat Euroopan maat ovat olleet sodassa muodossa tai toisessa jo Rooman ajoista lähtien. Toiseksi, kun tarkastellaan muita kansakuntia ja niiden sota-aikaisia suorituksia Amerikan vallankumouksen jälkeisenä aikana, voidaan havaita monia yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen kanssa.
Voidaan ottaa esimerkiksi Iso-Britannia. Sen toimiessa niin sanottuna maailmanpoliisina vuodesta 1815, Napoleonin sotien jälkeen, vuoteen 1914, ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, maa oli sodassa kaikki muut paitsi viisitoista vuotta. Se on 85 prosenttia ajasta. Jos kuitenkin tarkastellaan koko Amerikan historiaa vuodesta 1776 tähän päivään, niin Yhdistynyt kuningaskunta oli sodassa kaikki paitsi 23 vuotta, eli 90 % ajasta – lähes saman verran kuin Yhdysvallat.
Ranskan osalta kuva on hyvin samankaltainen, joskin hieman vähemmän. Samana ajanjaksona maa oli sodassa 185 vuotta 242:stä, eli lähes 80 % ajasta.
Sotaa on tietysti vaikea määritellä tarkasti. Joissakin suhteissa joihinkin vuosiin liittyi yksittäisiä konflikteja. Useimmissa tapauksissa oli kuitenkin myös useita konflikteja eri paikoissa ja satunnaista tulitaistelua rauhanvuosina. Mikä sitten on ehdotonta rauhaa ja mikä on täyttä sotaa? Sitä on vaikea sanoa.
Sen jälkeen yksi asia on selvä. Ja se on se, että Yhdysvallat oli sodassa suurimman osan historiastaan. Lukuisat presidentit yrittivät omaksua eristäytyneemmän kannan -DRDR oli ainoa, joka onnistui siinä. Tekeekö se Yhdysvalloista sodanlietsojan?
Lue toinen tarina meiltä: Washington-With Great Power Comes Great Responsibility
Maan viholliset sanoisivat niin. Toisaalta monet niistä vapauksista, joita amerikkalaiset pitävät itsestäänselvyyksinä, ovat kuitenkin Yhdysvaltain sotilaiden näiden monien sotien tai konfliktien aikana tekemien uhrausten ansiota. Meidän on aina muistettava, että jos FDR olisi pitänyt kiinni isolationistisesta politiikasta ja jos japanilaiset olisivat olleet vähemmän taistelutahtoisia 1940-luvun alussa, asiat saattaisivat näyttää paljon erilaiselta tänä päivänä.