Ulkopuolinen: Milloin sinun pitäisi poistaa sauva jalastasi?

Bode Miller kaatuu FIS:n alppihiihdon MM-kisoissa Beaver Creekissä helmikuussa 2015. Summitin ja Eaglen piirikunnissa asuu muutama maailman parhaista ortopedikirurgeista, ja monet heistä ovat erikoistuneet Millerin kaltaisten ammattilaisurheilijoiden luiden korjaamiseen.
AP | Pentaphoto

Kalliovuorten keskiosat ovat yksi maailman parhaista paikoista, joissa voi mankeloida luita hirveästi.

Nyt selitän. Lähellä hiihtokauden 2013-14 loppua purin oikean puolen vartaloani lumilautailuonnettomuudessa Beaver Creekissä, mursin sääriluun sääriluun saappaan yläpuolelta ja katkaisin kyynärluun kyynärpään läheltä. Jalkamurtuma oli onneksi puhdas, sijoiltaan mennyt kyynärpääni palautui helposti, ja lukuun ottamatta vielä yhtä ikävää aivotärähdystä – luultavasti elämäni kuudetta tai seitsemättä – olin pirun onnekas. Luut paranevat paremmin, kun niitä ei ole murskattu munankuoriksi.

Murtuneet jalat ja silvotut kyynärpäät eivät silti parane itsestään. Ja niinpä olin jälleen kerran niin onnekas, että olin ontumisetäisyydellä (pikemminkin täysin tajuttoman ambulanssin etäisyydellä) Vail Valley Medical Centeristä. Se on Vail-Summit Orthopaedicsin ortopedien päivystyskoti, joka on helposti yksi maailman halutuimmista klinikoista yhdessä The Steadman Clinicin kanssa, joka on toinen ryhmä maineikkaita luustospesialisteja Vailin alueella. Nämä lääkärit työskentelevät amerikkalaisten urheilijoiden kanssa kaikilla tasoilla – MLB:ssä, NFL:ssä, NHL:ssä, Yhdysvaltain hiihtomaajoukkueessa ja niin edelleen – sekä kymmenien kansainvälisten ammattilaisurheilijoiden kanssa, mukaan lukien Espanjan La Ligan ja Englannin Premier Leaguen pelaajat. Toisin sanoen, he ovat ammattilaisten ammattilaisia ammattilaisille.

Kun siis päätin irrottautua muutaman kilometrin päähän maailman ortopedian keskuksesta, kirurgini sattui olemaan William Sterett, Lindsey Vonnin ja Julia Mancuson kaltaisten olympiaurheilijoiden joukkuelääkäri. Hän on myös sattumoisin ortopedisten vammojen erikoislääkäri – ruhjoutuneet luut ovat hänen leipätyönsä, niin sanoakseni. Jälleen kerran onni oli täysin puolellani, lukuun ottamatta sitä koko onnettomuusjuttua.

Bioninen mies

En ole dramaattinen sanoessani, että tohtori Sterett teki ihmeitä. Toki surkastuneelta kananjalaltani kesti noin neljä kuukautta fysioterapiaa ennen kuin pystyin kävelemään ilman kainalosauvoja tai jäykkää kenkää, enkä vieläkään pysty heittämään pesäpalloa yhtä kauas kuin ennen. (Korjaamaton kiertäjäkalvosimen nivel, jonka mursin aiemmin tällä kaudella, ei auta asiaa, mutta se on aivan eri juttu). Pystyin kuitenkin viime kaudella lumilautailemaan Keystonen avajaispäivänä, ja kun toukokuu koitti, olin viettänyt tavanomaiset 75 ratsastuspäivää hyvin vähäisin jäännöskivuin. Olen myös 27-vuotias, ja Sterett sanoi usein, että iällä voi olla suuri merkitys ortopedisen toipumisen kannalta.

Vartaloni ei kuitenkaan ollut (eikä ole vieläkään) täysin normaali, vaikka ulkoilma-aktiviteettini ovatkin lähes ennallaan. En enää tunne oikeaa polvilumpiotani – rehellisesti sanottuna ei mikään valtava juttu – ja pitkän, täyden latauspuuteripäivän jälkeen jalkani pyrkii kihelmöimään neulanpisteinä, ikään kuin se olisi jatkuvasti heräämässä nukahtamisen jälkeen.

Se, mikä onnistuu olemaan tiellä, on itse laitteisto. Korjatakseen sääriluun, Sterettin oli poistettava polvilumpioni ja työnnettävä 5-tuumainen metalliseostanko luiden välisen raon läpi. Sitten hän kiinnitti sen paikalleen useilla ruuveilla ja nastoilla. Hän teki saman kyynärluun kohdalla sekä suuren levyn, joka kulkee edelleen kyynärvarreni pituussuunnassa.

Pahoittelen, etten ole ”Archer”-tyylinen bioninen mies, jolla on robottijalat, mutta nämä ihonalaiset tuet ovat elintärkeitä nykyaikaisessa ortopediassa. Ilman niitä – vaikkapa perinteisen kipsin avulla – toipuminen olisi kestänyt paljon kauemmin ja, mikä on kaikkein hermoja raastavinta nuorelle, aktiiviselle urheilijalle, luuni eivät ehkä olisi palautuneet samalla tavalla.

Mutta laitteistolla on hintansa. Kuten monet ihmiset, jotka ovat käyneet ortopedin luona, tunnen nastat ja ruuvit ihoni läpi. Nilkassani oleva ruuvi työntyy jopa niin pitkälle, että sen näkee, mikä on erityisen ärsyttävää, kun se on työntynyt hiihto- tai lumilautakenkää vasten. En ole varma, aiheuttaako se jalkani nukahtamista tai kihelmöintiä tai mitä ikinä se tekeekään, mutta nastalla on varmasti jokin osuus.

Luonnollisesti aloin miettiä, onko laitteiston poisto tulossa. Jalka- ja nilkkakipujeni torjumisen ohella olen kuullut myös kymmeniä ”mitä jos” -kauhutarinoita, kuten ”Mitä jos sääriluu murtuu taas?”. Se kuulostaa perustellulta huolenaiheelta, joten kun kysyin Sterettiltä, hän sanoi, ettei se olisi kaunista. Eihän metallitanko murtuisi kuten luuni – se vain repisi lihaksen ja ihon läpi. Tietenkin kaikki tämä karmeus riippuu toisesta ikävästä murtumasta, jota yritän välttää hinnalla millä hyvänsä.

Ja siinäpä se pulma onkin. Ei ole niin, että olisin suunnitellut murskaavani luuni alunperin – niin vain kävi, ja minulla oli onni olla lähellä uskomattomia ortopedikirurgeja. Mutta en myöskään ole sellainen, joka välttelee jyrkänteiden pudotuksia, maastopuistoja tai reheviä, puuteritäytteisiä lakeuksia, koska saattaisin murtaa jalkani uudestaan. Otan sen riskin mielelläni, mutta nyt se on riski, jolla on tuhoisa hinta, ja viimeinen asia, jonka haluan, on se, etten enää pysty ratsastamaan, piste.

Poistetaanko vai

ei poisteta?

Mitä urheilijoiden, joille on tehty hiljattain ortopedisiä toimenpiteitä, pitäisi sitten tehdä laitteistolleen? Minulla oli houkutus poistaa sauva ja kaikki nastat jalastani tässä kuussa, heti MTB-kauden päätyttyä ja muutama viikko ennen hiihtokauden alkua. Sterett oli kertonut minulle, että laitteiston poistosta toipuminen kestää noin 6-8 viikkoa. Päässäni ajattelin, että jättäisin ensimmäiset alkukauden lumet väliin ja olisin valmis joulukuun ensimmäisiin suuriin myrskyihin mennessä.

Mutta taas, haluan lumilautailla ikuisesti, enkä aiheuttaa korjaamatonta vahinkoa kärsimättömyydelläni. Joten menin ammattilaisten luokse. Puhuin yhdelle Sterettin kollegalle, tohtori John Paul Eltonille, Vail Summit Orthopedicsin jalka- ja nilkkaspesialistille. Hän aloitti samoilla perusteilla kuin Sterett.

”Laitteisto, jonka laitamme, voi pysyä paikallaan”, hän sanoi. ”Meidän ei yleensä tarvitse ottaa sitä pois, paitsi erityistapauksissa, kuten laitteiston sijainnin vuoksi, tai jos se on palvellut tarkoitustaan ja siitä on tullut oireileva. Kun se aiheuttaa kipua, voimme harkita sen poistamista.”

OK, joten käsivarteeni asennettu laitteisto – kyynärluun levy ja ruuvit – voi jäädä paikoilleen. Tuskin huomaan niitä, paitsi vertaillessani arpia kavereiden kanssa (jep, olen edelleen lapsi jollain tapaa). Mutta sauva jalassani ja, mikä tärkeämpää, tappi ja ruuvi lähellä nilkkaani voivat mahdollisesti lähteä.

Onneksi sekä Sterett että Elton kertoivat minulle, että laitteiston voi poistaa palasina. Tanko voi jäädä, vaikka haluan poistaa kaikki nastat, mikä tarkoittaa, että lekurin ei tarvitse siirtää polvilumpioni uudelleen.

”Jos jonkun laji on vaativa, hänellä on silti samat riskit poistoleikkaukseen”, hän sanoi. ”Tekisin päätöksen sen perusteella, häiritseekö laitteisto heitä vai ei. Jälleen kerran, sinulla on hiihtokenkä, joka puristaa nilkan laitteistoa. Jos kävelisimme flip flopeissa, se ei olisi ongelma.”

Mutta entä aikataulu? Kun olin vuodepotilaana onnettomuuden jälkeen, huomasin, että suurin osa laitteistosta voidaan poistaa noin vuoden kuluttua (tai kun murtuma on täysin parantunut), mutta kahden vuoden kuluttua se on usein liian juurtunut kehoon, jotta sitä voisi turvallisesti vetää pois. Toisin sanoen ortopedipotilaista todella tulee lähes bionisia ihmisiä.

Elton sanoi, että tuo ei ole täysin totta. Kuten kaikki tapaturmat, se riippuu tietystä henkilöstä ja hänen tilanteestaan, mutta suurin osa laitteistosta voidaan poistaa loputtomiin – varsinkin kun se alkaa aiheuttaa ongelmia. Esimerkkitapaus: Hän poisti äskettäin 50 vuotta vanhan reisiluun tangon, joka alkoi olla rasite.

”Se oli kuin aikakapselin avaaminen”, hän sanoi. ”Löysimme tämän vanhan kappaleen 50 vuoden takaa, jota ei ollut nähty (päivänvalossa) niin pitkään aikaan.”

En siis ollut odotetun aikapulan alla. Leikkauksestani on kulunut noin puolitoista vuotta, ja vaikka tuntui, että kello tikittää, niin ei se ole. Minulla on aikaa. Mutta sitten aloin miettiä sitä surkeaa nilkkatappia. Haluanko tosiaan ratsastaa vielä vuoden ajan pistelevän nastan varassa?

Eltonin kanssa keskusteltuani päätin, että kyllä haluan, ja siitä samasta syystä, miksi halusin poistaa laitteeni alun perin: Hiihtokausi.

”Suurin syy sen sisällä pitämiseen on se, että sen poistaminen vaatii leikkauksen”, hän sanoi. ”Kun luu tai nivel on parantunut, sitä ei välttämättä tarvita siellä. Kyse on vain siitä, mitä joku haluaa kokea.”

Kun sauva on ollut jalassani kokonaiset 18 kuukautta, luu on parantunut sataprosenttisesti ja valmis ottamaan tyypilliset iskut. Poistaminen vaatii kuitenkin vielä toipumisaikaa, ja olen jo tarpeeksi levoton päästäkseni takaisin lumelle. Todennäköisesti tekisin jotain typerää tai tekisin vain tavanomaista toimintaani, ja se ajattelutapa aiheuttaa ongelmia. Olen jo kerran ollut tarpeeksi onnekas – ei tarvitse ponnistaa.

Toukokuussa tuo nilkkatappi lähtee pois. Mutta siihen asti on ratsastettavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.