Se oli mustavalkoinen tarina loisteliaalle urheilulajille räikeässä aikakaudessa: Tonya Harding oli roisto, Nancy Kerrigan uhri, olympialaisten taitoluistelu sekoittui rikosjuttuun, farssiin ja tragediaan, ja valtava maailmanlaajuinen yleisö nautti jokaisesta makaaberista käänteestä.
Liki neljännesvuosisata myöhemmin tarina yhdysvaltalaisesta taitoluistelijasta Hardingista ja hänen kilpakumppaninsa Kerriganin ryöstöyrityksestä on palannut jälleen kerran väijymään olympialaisten ihanteita. Uusi elämäkertaelokuva – I, Tonya – saapuu brittiläisiin elokuvateattereihin tällä viikolla. Farssi ja tragedia ovat edelleen läsnä. Se, mikä on muuttunut, on varmuus.
Harding kuvattiin aina kivipestyjen denimien pahana tyttönä kaukalon väärältä puolelta, Kerrigan siistinä poikana, jolla on terveellinen taustatarina. Toinen luisteli heavy metalin tahtiin ja tanssi kotitekoisissa puvuissa. Toinen teki Campbellin keittomainoksia.
Jos heidän kilpailunsa olisi pysynyt jäällä, et ehkä olisi koskaan kuullutkaan heistä. Mutta Lillehammerin talviolympialaisiin 1994 valmistautuessaan Yhdysvaltain kansallisiin mestaruuskilpailuihin Kerriganin kimppuun hyökättiin, kun hän lopetti harjoittelun. Hardingin ex-mies ja hänen henkivartijansa olivat palkanneet kolmannen miehen murtamaan Kerriganin jalan, toivoen tuhoavansa hänen olympiatoiveensa ja siten nostavansa Hardingin olympiatoiveita dramaattisesti.
Fargoesmaiseen tapaan se meni pieleen. Hyökkääjä, mies nimeltä Shane Stant, ei aluksi tunnistanut Kerrigania, vaan joutui pyytämään erästä katsojaa osoittamaan hänet. Kun hän sitten löi häntä teleskooppipampulla, hän ei osunut hänen polveensa ja sai aikaan vain pahan mustelman. Kun hän yritti paeta salaa, hän joutui niin pahaan paniikkiin, että päätti lyödä päänsä lasisen palotieoven läpi.
Kerrigan – joka tunnetusti kuvattiin heti tapahtuman jälkeen toistuvasti huutamassa sanaa ”miksi?”. – toipui tarpeeksi nopeasti päästäkseen olympiavalintaan. Harding voitti kansalliset kisat ja lähti myös Lillehammeriin, seuranaan – sen seurauksena – media ja moraalinen vimma, joka uhkasi pyyhkäistä molemmat pois.
Nämä ovat faktat. Elokuva yrittää arvioida uudelleen reaktioitamme niihin: kuinka paljon Harding tiesi juonesta, kuinka paljon hän oli syyllinen; oliko hänellä koskaan mahdollisuuksia, kun hän oli työväenluokan tyttö, joka pukeutui niukkaan vaaleanpunaiseen sifonkiin; oliko hän itse asiassa, väitetyn hyväksikäytön läpitunkeman lapsuuden ja avioliiton jälkeen, uhri siinä missä Kerrigan saattoi ikinä olla.
”Totuutta ei ole olemassakaan”, sanoo Harding, jota Margot Robbie näyttelee härskiintyneellä nautinnollisuudellakin otteella, eräässä vaiheessa. Mikä saattaa tuntua melkoiselta vuodelta 2018 24 vuoden taakse sijoittuvassa draamassa, mutta heijastaa myös Hardingin, hänen silloisen aviomiehensä Jeff Gilloolyn, henkivartija Shawn Eckhardtin ja Hardingin äidin LaVonan kertomia ristiriitaisia tarinoita.
Gillooly vietti aikaa vankilassa osallisuutensa vuoksi rikokseen. Samoin istuivat Stant, Eckhardt ja Stantin pakoauton kuljettaja Derrick Smith. Harding tunnusti syyllisyytensä syyteharkinnan estämiseen, mikä tarkoitti sitä, että hän myönsi tienneensä hyökkäyksen takana olleiden henkilöiden henkilöllisyyden, mutta vasta sen jälkeen, kun se oli jo tapahtunut.external-link Tästä hän sai kolmen vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen, 100 000 dollarin sakon ja 500 tuntia yhdyskuntapalvelua.
Spekulaatio täytti aukkoja ja paljon muutakin. Varmasti Harding tiesi asiasta enemmän, meni kyyninen linja. Ja niin häntä kohdeltiin noissa olympialaisissa: ei vain tietämättömänä rikoskumppanina, vaan myös yllyttäjänä.
Norjassa ei tulisi onnellista loppua. Kengännauhan katkenneen nauhan kanssa kamppaileva Harding sijoittui tuossa olympiafinaalissa kahdeksanneksi. Kerrigan meni paremmin hopealle, mutta näytti siihen yhtä tyytyväiseltä kuin putoamiseen, sillä Ukrainan Oksana Baiul hiipi näkymättömästi kiskoilla kultaan.
Näiden tapahtumien jälkimainingeissa Yhdysvaltain taitoluisteluliitto langetti Hardingille elinikäisen kilpailukiellon. Tuolloin se vaikutti ankaralta; elokuvan mukaan sillä saattoi olla yhtä paljon tekemistä hänen taustansa ja imagonsa kanssa kuin väitetyn rikoksen kanssa.
Sen olympiafinaalin uudelleenkatsominen tuo esiin muitakin hienouksia. On helppo unohtaa, miten loistava luistelija Harding oli, urheilullinen siinä missä Kerrigan oli balettinen, ensimmäinen amerikkalaisnainen, joka teki tripla-axelin kilpailussa.
Jos Hardingin estetiikka on mutkaton – ruskeankeltainen asu Lillehammerin vapaaluisteluun Kerriganin puritaanista valkoista vasten, Jurassic Park -elokuvan laulu hänen soundtrackinaan – Hardingin esityksessä on kyse vauhdista, korkeudesta ja pyörähdyksistä.
Filmin ja television on usein vaikea kuvata tarkasti urheilun fyysisyyttä tai sen kykyä mahdottomiin juonenkäänteisiin; fiktio vie sinut tiettyyn ratkaisuun, urheilu voi viedä sinut minne tahansa. I, Tonya muistuttaa molemmista.
Sitten on kohtaus, jossa Harding istuu vessassa juuri ennen tuota välienselvittelyä, vuorotellen kyyneleiden ja hirvittävän kiinteän virneen välillä, hänen raskas meikkinsä on sekä sotamaalaus että tahaton nyökkäys hänen asemaansa pantomiimipahiksena. Tuossa hetkessä saa akuutin aistimuksen olympiafinaalin aiheuttamista paineista, siitä usein kuvatusta tunteesta, kun koko elämänsä työskentelee tätä hetkeä varten, mutta kun se koittaa, toivoo epätoivoisesti sen menevän ohi.
Hardingia pidetään esimerkkinä olympiaunelman toisesta synkemmästä elementistä: siitä, mihin kaikkeen pakkomielteinen urheilija menee, kun hän joutuu paineen alaiseksi. Elokuva tekee selväksi, että hän on epäluotettava todistaja. Se yrittää myös selittää, miksi.
”Ihmiset kertovat itselleen sen, mitä heidän on kerrottava itselleen voidakseen elää itsensä kanssa”, käsikirjoittaja Steven Rogers sanoi BBC Sportille.
”Jokaisella on oma totuutensa. Jeff sanoo, ettei hän koskaan lyönyt Tonyaa, mutta silti on olemassa poliisiraportteja. Tonya sanoo, ettei mikään ole hänen syytään, ja henkivartija Shaun kertoo kaikille, että hän työskentelee kolmannen maailman diktaattoreille ja hänellä on palkkamurhaajia käytettävissään, ja hän tekee niin, koska hän on 400-kiloinen ja asuu vanhempiensa kellarissa ja oli yksinäinen.”
Hardingin putoamisen piti tahraa urheilua. Sen sijaan se oli kiistatta osa outoa kulta-aikaa, jota ennen Torvillin ja Deanin sekä Katarina Wittin täydellisyys ja sen jälkeen Tara Lipinskin ja Michelle Kwanin varhaiskypsä loistokkuus täydensivät.”
Tuo vuoden 1994 naisten loppukilpailu, joka näytettiin nauhalla viiveellä aikaeron vuoksi, rikkoi televisio-ohjelmissa katsojaennätyksiä Yhdysvalloissa. Vain kaksi Super Bowlia oli koskaan vetänyt enemmän katsojia urheilutapahtumaan. Kuten kuka tahansa nyrkkeilypromoottori voi kertoa, vihamielisyys ja skandaali myyvät lippuja.
Aaltoilu levisi syvälle amerikkalaiseen kulttuuriin. Skandaalin jälkeen Harding oli eri tavoin sekaantunut seksinauhakiistaan Gilloolyn kanssa; esiintyi OJ Simpsonin todistajan Kato Kaelinin rinnalla elokuvassa ’The Weakest Link: 15 Minutes of Fame Edition”, teki lyhyen ammattinyrkkeilyuran ja otteli kerran Mike Tysonin esityslistalla, työskenteli hitsaajana, kassatyttönä ja sisustajana, ja häneen viittasivat kappaleissaan niinkin erilaiset artistit kuin hiphop-tähdet Lil’ Kim ja Lil Wayne, laulaja-lauluntekijät Sufjan Stevens ja Loudon Wainwright III sekä pop-punk-yhtye Fall Out Boy.
Elokuvan menestyksen rohkaisemassa revisionistisessa versiossa hänen tarinastaan häntä on jopa verrattu Monica Lewinskiin, toiseen usein pilkattuun 1990-luvun naiseen, jota muut lopulta hyväksikäyttivät. Tyypillisesti Harding kiistää sukulaisuuden mukavuuteen syntyneeseen ja Valkoisessa talossa työskentelevään henkilöön.
Hän tuskin saa koskaan anteeksi, vaikka hän on nyt eri nainen kuin tuo 23-vuotias tyttö, jolla on eri aviomies, uusi sukunimi eikä halua palata luistelun pariin.
Ehkä hän ehkä aiheutti suuren osan tästä itse. Mutta on pitkä aika elää yhden tapahtuman varjossa, vaikka se olikin ennennäkemätön.
- Lajikohtaiset oppaat
- Tilaa uutiset ja mitalihälytykset