Suden mytologia ja kansanperinne
Tuskin yksikään eläin maapallolla herättää niin voimakkaita tunteita kuin susi tai on kärsinyt niin paljon väärinkäsitysten seurauksena. Hurjasta maineestaan huolimatta se on ujo, älykäs ja vaikeasti lähestyttävä olento. Suden kansantarinoita on runsaasti, ja niitä varjostavat pelon, ihailun, kunnioituksen ja inhon sumut. Metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnissa sutta kunnioitettiin usein sen uskomattomien aistien ja metsästysominaisuuksien vuoksi. Maanviljelyn yleistymisen myötä ristiriidat ihmisten kanssa kuitenkin lisääntyivät. Sudet muodostivat uhan karjalle, ja niitä pidettiin myös kilpailijoina riistalihasta.
Skotlannissa, ja itse asiassa koko Pohjois-Euroopassa ja Amerikassa, sutta metsästettiin häikäilemättömästi, ja se hävitettiin monilta alueilta. Skotlannissa jo 2. vuosisadalla eaa. kuningas Dorvadilla määräsi, että jokainen suden tappanut palkittiin härällä. 1500-luvulla Skotlannin Jaakko I määräsi sudet hävitettäväksi kuningaskunnassa. Viimeisen suden legendoja esiintyy monissa Skotlannin osissa. Viimeisen suden väitetään kuolleen vuonna 1743 lähellä Findhorn-jokea MacQueen-nimisen väijyjän toimesta. Tarinan historiallinen paikkansapitävyys on kuitenkin vähintäänkin kyseenalainen.
Suden gaelinkielinen nimi on madadh-allaidh. Se elää useissa skotlantilaisissa paikannimissä, kuten Mullinavaddie (’suden mylly’) Perthshiressä sekä Lochmaddy ja Craigmaddy. Trees for Lifen Dundreggan Estate -tilaa vastapäätä on kukkula nimeltä Creag a Mhadaidh, joka tarkoittaa ”Suden kalliota”.
Suden kansantarinoiden välittämät mielikuvat vaihtelevat: monissa susia kuvataan häikäilemättöminä ja raivokkaina, toisissa taas aatelisina ja uskollisina. Norjalaisessa mytologiassa susi Fenrir oli kaaoksen symboli, joka lopulta nielee Odinin kokonaisena. Susi yhdistettiin kuitenkin myös sotureihin, ja Odinilla oli kaksi sutta uskollisina kumppaneina.
Meille kaikille ovat tuttuja tarinat, kuten Punahilkka ja Kolme pientä possua. On mielenkiintoista, että suuri osa eurooppalaisesta kansanperinteestä kuvaa suden uhkana ihmisille. Vaikka ihmisiin kohdistuneita hyökkäyksiä on kirjattu, ne ovat olleet niin harvinaisia ja hyökkäyksen tilastollinen riski niin vähäinen, että se on selkeä esimerkki mielikuvituksen voimasta liioitella koettua uhkaa. On tosiasia, että kotikoirat, hevoset ja työhön liittyvä stressi ovat kaikki paljon vaarallisempia kuin sudet!
Sen sijaan on olemassa useita kansantarinoita, joissa aiheena on susien kasvattamat ihmislapset. Roomalainen tarina Romuluksesta ja Remuksesta ja tietenkin Mowgli Kiplingin Viidakkokirjassa ovat klassisia esimerkkejä. Tällaiset tarinat heijastavat susille uskottua vahvaa äidinvaistoa, ja susilla oli yleensä myönteinen kuva roomalaisessa kulttuurissa.
Skotlantilaisessa kansanperinteessä on tarinoita sudesta ja ketusta. Niissä susi esitetään yleensä hieman herkkäuskoisempana kuin ovela kettu. Eräässä tarinassa Kettu huijaa Sudelta kokonaisen tynnyrin voita, ja toisessa Ketun temppuilu johtaa siihen, että Susi menettää häntänsä!
Sudet olivat tunnettuja kaivamaan ylös kuolleita ihmisruumiita, ja tästä syystä ruumiit haudattiin usein saarille, kuten Skotlannin luoteisrannikolla sijaitsevalle Handalle. Kirkko yhdisti ne usein paholaiseen, mikä antoi vieläkin vahvemman kannustimen niiden hävittämiselle.
Herrasmieslegendat olivat erityisen yleisiä Itä-Euroopan osissa aivan viime aikoihin asti. Skotlantilainen vastine on legenda Shetlandin Wulverista. Wulverilla sanottiin olevan ihmisen vartalo ja suden pää. Hänet nähtiin yleensä istumassa kalliolla kalastaen, ja hän jätti sitten kalalahjan ihmisten ikkunalaudoille; ei mikään tavallinen ihmissusi!
Susi on rikastuttanut kulttuuriamme esiintymällä lukemattomissa tarinoissa sekä luontokirjallisuuden ei-fiktiivisissä teoksissa. Aldo Leopold, 1900-luvun amerikkalainen ekologi, kutsui sitä runollisesti ”vuorten maalariksi”. Näin tunnustettiin sen rooli ekosysteemin tasapainossa pitämisessä säätelemällä hirvieläinten määrää. A Sand County Almanac -teoksessa Leopold kirjoitti puhuttelevan kertomuksen kohtaamisesta ampumansa suden kanssa:
”Saavuimme vanhan suden luokse ajoissa nähdessämme, kuinka sen silmissä sammui kiihkeä vihreä tuli. Tajusin silloin, ja olen tiennyt siitä lähtien, että noissa silmissä oli jotain minulle uutta – jotain, jonka vain hän ja vuori tunsivat. Olin silloin nuori ja täynnä liipasintautia; luulin, että koska susien väheneminen merkitsi enemmän peuroja, susien puuttuminen merkitsisi metsästäjien paratiisia. Mutta nähtyäni vihreän tulen kuolevan aistin, ettei susi eikä vuori ollut samaa mieltä tällaisesta näkemyksestä.”
Lähteet & jatkolukemista
- Anon, 2007. Skotlantilaisia kansantarinoita. Lomond Books: New Lanark. (Luettu helmikuu 2021)
- Crumley, J. (2010) The Last Wolf. Birlinn: Edinburgh.
- Leopold, A. 1949. A Sand County Almanac. Oxford University Press: Oxford.
- Lopez, B. (1978) Of Wolves and Men. Touchstone: New York.
- 0’Connor, T. & Sykes, N. (2010) Extinctions and Invasions: A Social History of British Fauna. Windgather Press: Oxford
- Short, J. / Wolves and Humans Wolf’s Tale – The history of the wolf in Scotland (Accessed February 2021)
> Content contributors