Rationaalinen egoismi (ven. разумный эгоизм) nousi venäläisen nihilistiliikkeen hallitsevaksi yhteiskuntafilosofiaksi, joka kehittyi nihilistifilosofien Nikolai Tšernyševskin ja Dmitri Pisarevin teoksissa. Heidän terminologiansa oli kuitenkin pitkälti hämärtynyt hallituksen sensuurin välttämiseksi, ja nimitystä rationaalinen egoismi ei nimenomaisesti mainita kummankin filosofin kirjoituksissa. Rationaalinen egoismi konkretisoitui Tšernyševskin vuonna 1863 ilmestyneessä romaanissa ”Mitä on tehtävä?”, ja Fjodor Dostojevski kritisoi sitä vastineeksi vuonna 1864 ilmestyneessä teoksessaan ”Muistiinpanoja maan alta”. Tsherryševskille rationaalinen egoismi toimi perustana ihmisyhteiskunnan sosialistiselle kehitykselle.
Englantilainen filosofi Henry Sidgwick käsitteli rationaalista egoismia kirjassaan The Methods of Ethics, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1872. Etiikan menetelmä on ”mikä tahansa rationaalinen menettely, jonka avulla määrittelemme, mitä yksittäisten ihmisten ’pitäisi’ – tai mitä heidän ’oikein’ on – tehdä tai mitä he pyrkivät toteuttamaan vapaaehtoisella toiminnalla”. Sidgwick tarkastelee kolmea tällaista menettelyä, nimittäin rationaalista egoismia, dogmaattista intuitionismia ja utilitarismia. Rationaalinen egoismi on näkemys, jonka mukaan, jos hän on rationaalinen, ”toimija pitää itselleen aiheutuvan mielihyvän ja kivun määrää yksinään tärkeänä valitessaan toimintavaihtoehtojen välillä; ja hän pyrkii aina suurimpaan saavutettavissa olevaan mielihyvän ylijäämään kivusta.”
Sidgwickin oli vaikea löytää mitään vakuuttavia syitä, joiden vuoksi hän olisi pitänyt rationaalista egoismia parempana kuin utilitarismia. Vaikka utilitarismille voidaan antaa rationaalinen perusta ja se voidaan sovittaa yhteen terveen järjen mukaisen moraalin kanssa, rationaalinen egoismi näyttää olevan yhtä uskottava oppi siitä, mitä meillä on eniten syytä tehdä. Näin ollen meidän on ”myönnettävä perimmäinen ja perustavanlaatuinen ristiriita näennäisissä intuitioissamme siitä, mikä käytöksessä on järkevää; ja tästä myönnytyksestä näyttäisi seuraavan, että käytännöllisen järjen näennäisesti intuitiivinen toiminta, joka ilmenee näissä ristiriitaisissa tuomioissa, on loppujen lopuksi illusorista.”
Ayn RandEdit
Kirjailija ja filosofi Ayn Rand käsittelee myös teoriaa, jota hän kutsuu ”rationaaliseksi egoismiksi”. Hänen mukaansa on sekä irrationaalista että moraalitonta toimia oman edun vastaisesti. Hänen näkemyksensä on siis sekä rationaalisen egoismin (vakiintuneessa merkityksessä) että eettisen egoismin yhdistelmä, sillä objektivistisen filosofian mukaan egoismia ei voi kunnolla perustella ilman järkeen perustuvaa epistemologiaa.
Hänen kirjassaan The Virtue of Selfishness (1964) hän selittää rationaalisen egoismin käsitettä perusteellisesti. Randin mukaan rationaalinen ihminen pitää omaa elämäänsä korkeimpana arvona, rationaalisuutta korkeimpana hyveenä ja onnellisuuttaan elämänsä lopullisena päämääränä.
Kääntäen Rand suhtautui jyrkästi kriittisesti altruismin eettiseen oppiin:
Älkää sekoittako altruismia kiltteyteen, hyvään tahdonilmaisuun tai toisten oikeuksien kunnioittamiseen. Nämä eivät ole ensisijaisia, vaan seurauksia, jotka altruismi itse asiassa tekee mahdottomiksi. Altruismin palautumaton primaari, perusabsoluutti on itsensä uhraaminen – mikä tarkoittaa itsensä uhraamista, itsensä kieltämistä, itsensä kieltämistä itsensä tuhoamista – mikä tarkoittaa itseä pahan mittapuuna, epäitsekästä hyvän mittapuuna. älkää piiloutuko sellaisten pinnallisuuksien taakse, kuten pitäisikö kerjäläiselle antaa kolikko vai ei. Siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, onko teillä oikeus olla olemassa antamatta hänelle tuota kolikkoa vai ei. Kysymys on siitä, pitääkö teidän jatkaa elämänne ostamista kolikko kerrallaan keneltä tahansa kerjäläiseltä, joka saattaa päättää lähestyä teitä. Kysymys on siitä, ovatko toisten tarpeet ensimmäinen kiinnitys elämääsi ja olemassaolosi moraalinen tarkoitus. Kysymys on siitä, onko ihmistä pidettävä uhrieläimenä. Kuka tahansa itsetuntoinen ihminen vastaa: Ei. Altruismi sanoo:
.