Toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan lähes kukaan Ranskan siirtokunnissa asuvista afrikkalaisista ei ollut Ranskan kansalainen. Pikemminkin he olivat ”Ranskan alamaisia”, joilta puuttuivat oikeudet lain edessä, omistusoikeus, matkustusoikeus, erimielisyys tai äänioikeus. Poikkeuksena olivat Senegalin neljä kuntaa: nämä alueet olivat olleet Senegalin pienen siirtokunnan kaupunkeja vuonna 1848, kun Ranskan toinen tasavalta lakkautti orjuuden ja myönsi kaikille Ranskan asukkaille yhtäläiset poliittiset oikeudet. Kaikki, jotka pystyivät todistamaan syntyneensä näissä kaupungeissa, olivat laillisesti ranskalaisia. He saivat äänestää parlamenttivaaleissa, joita aiemmin olivat hallinneet Senegalin valkoiset ja métis-asukkaat.
Senegalin neljällä kunnalla oli oikeus valita kansanedustaja edustamaan itseään Ranskan parlamenttiin vuosina 1848-1852, 1871-1876 ja 1879-1940. Vuonna 1914 ensimmäinen afrikkalainen, Blaise Diagne, valittiin Senegalin edustajaksi Ranskan parlamenttiin. Vuonna 1916 Diagne ajoi kansalliskokouksen läpi lain (loi Blaise Diagne), jolla myönnettiin täysi kansalaisuus kaikille niin sanottujen neljän kunnan asukkaille. Vastineeksi hän lupasi auttaa värväämään miljoonia afrikkalaisia taistelemaan ensimmäisessä maailmansodassa. Tämän jälkeen kaikki Dakarin, Goréen, Saint-Louisin ja Rufisquen mustat afrikkalaiset saivat äänestää lähettääkseen edustajan Ranskan kansalliskokoukseen.
Kun ranskalaiset jatkoivat osuuttaan kamppailussa Afrikasta 1880- ja 1890-luvuilla, he valloittivat laajoja sisämaassa sijaitsevia alueita ja hallitsivat niitä aluksi joko osana Senegalin siirtomaata tai itsenäisinä yhteisöinä. Näitä valloitettuja alueita hallitsivat yleensä Ranskan armeijan upseerit, ja niitä kutsuttiin ”sotilasalueiksi”. Vuoden 1890-luvun lopulla Ranskan hallitus alkoi hillitä ”kenttäupseeriensa” alueellista laajentumista ja siirsi kaikki Gabonin länsipuoliset alueet Senegaliin sijoittautuneen kuvernöörin alaisuuteen, joka raportoi suoraan merentakaisten asioiden ministerille. Senegalin ensimmäinen kenraalikuvernööri nimitettiin vuonna 1895, ja vuonna 1904 hänen hallinnoimansa alueet nimettiin virallisesti Ranskan Länsi-Afrikaksi (AOF). Gabonista tulisi myöhemmin oman liittovaltionsa Ranskan Päiväntasaajan Afrikan (AEF) kotipaikka, joka rajautuisi länsinaapuriinsa nykyisellä Nigerin ja Tšadin välisellä rajalla.
Kesäkuussa 1940 tapahtuneen Ranskan kukistumisen ja heinä- ja syyskuussa 1940 käytyjen kahden Dakarin taistelun jälkeen vapaita ranskalaisjoukkoja vastaan Länsi-Afrikan viranomaiset julistautuivat Vichy-hallinnolle uskollisiksi, kuten myös AEF:ssä sijaitseva Ranskan Gabonin siirtomaa. Gabon kaatui Vapaalle Ranskalle Gabonin taistelun jälkeen marraskuussa 1940, mutta Länsi-Afrikka pysyi Vichyn hallinnassa liittoutuneiden maihinnousuun Pohjois-Afrikassa marraskuussa 1942.
Toisen maailmansodan jälkeen Ranskan hallitus aloitti prosessin rajoitettujen poliittisten oikeuksien laajentamiseksi siirtomaissaan. Vuonna 1945 Ranskan väliaikainen hallitus osoitti kymmenen paikkaa Ranskan Länsi-Afrikalle uudessa perustuslaillisessa edustajakokouksessa, joka kutsuttiin koolle kirjoittamaan Ranskan uusi perustuslaki. Näistä viisi olisi kansalaisten valitsemia (vain neljässä kunnassa afrikkalainen saattoi toivoa voittavansa) ja viisi afrikkalaisten alamaisten valitsemia. Vaalit toivat julkisuuteen uuden sukupolven ranskalaisittain koulutettuja afrikkalaisia. Lokakuun 21. päivänä 1945 valittiin kuusi afrikkalaista: Neljän kunnan kansalaiset valitsivat Lamine Guèyen, Senegal/Mauritania Léopold Sédar Senghorin, Norsunluurannikko/Ylä-Volta Félix Houphouët-Boignyn, Dahomey/Togo Sourou-Migan Apithyn, Soudan-Niger Fily Dabo Sissokon ja Guinea Yacine Diallon. Heidät kaikki valittiin uudelleen 2. perustuslakia säätävään kokoukseen 2. kesäkuuta 1946.
Vuonna 1946 Loi Lamine Guèye myönsi joitakin rajoitettuja kansalaisoikeuksia Afrikan siirtomaiden alkuasukkaille. Ranskan keisarikunta nimettiin uudelleen Ranskan unioniksi 27. lokakuuta 1946, kun neljännen tasavallan uusi perustuslaki vahvistettiin. Vuoden 1946 lopulla uuden perustuslain nojalla kukin alue (lukuun ottamatta neljää kuntaa) pystyi ensimmäistä kertaa valitsemaan paikallisia edustajia, vaikkakin rajoitetuin valtuuksin, vastaperustettuihin yleisneuvostoihin. Näillä vaaleilla valituilla elimillä oli vain rajoitettu neuvoa-antava toimivalta, vaikka ne hyväksyivätkin paikalliset talousarviot. Kesäkuun 23. päivänä 1956 annetulla Loi Cadre -säädöksellä otettiin yleinen äänioikeus käyttöön kaikissa Ranskan Afrikan siirtomaissa kyseisen päivämäärän jälkeen pidettävissä vaaleissa. Ensimmäiset yleisen äänioikeuden mukaiset vaalit Ranskan Länsi-Afrikassa olivat vuoden 1956 lopun kunnallisvaalit. Maaliskuun 31. päivänä 1957 jokaisessa kahdeksassa siirtomaassa järjestettiin yleisen äänioikeuden mukaiset aluekokousvaalit (Togolla, joka oli YK:n luottamusalue, oli tässä vaiheessa erilainen kehityskaari). Voittajapuolueiden johtajat nimitettiin vastikään perustettujen hallintoneuvostojen varapuheenjohtajiksi – ranskalaiset siirtomaakuvernöörit pysyivät puheenjohtajina.
Ranskan viidennen tasavallan perustuslaki vuodelta 1958 muutti jälleen siirtomaiden rakenteen Ranskan unionista Ranskan yhteisöksi. Jokaisesta alueesta tuli ”protektoraatti”, ja neuvoa-antava kokous nimettiin kansalliskokoukseksi. Ranskalaisten nimittämä kuvernööri nimettiin uudelleen ”korkeaksi komissaariksi”, ja hänestä tuli kunkin alueen valtionpäämies. Yleiskokous nimittäisi afrikkalaisen hallituksen päämieheksi, jolla olisi neuvoa-antava toimivalta valtionpäämiehelle. Oikeudellisesti liittovaltio lakkasi olemasta sen jälkeen, kun syyskuussa 1958 järjestetyssä kansanäänestyksessä hyväksyttiin Ranskan yhteisö. Kaikki siirtomaat Guineaa lukuun ottamatta äänestivät pysymisen puolesta uudessa rakenteessa. Guinealaiset äänestivät ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta. Vuonna 1960 Ranskan perustuslakia tarkistettiin uudelleen Ranskan Indokiinan sodan epäonnistumisen ja Algeriassa vallinneiden jännitteiden vuoksi, mikä antoi Ranskan yhteisön jäsenille mahdollisuuden muuttaa yksipuolisesti omia perustuslakejaan. Senegalista ja entisestä Ranskan Sudanista tuli Malin federaatio (1960-61), kun taas Norsunluurannikko, Niger, Ylä-Volta ja Dahomey muodostivat sittemmin lyhytikäisen Sahel-Beninin liiton, myöhemmin Conseil de l’Entente.