Tupaian kartta Polynesiasta 3200 kilometrin säteellä Ra’iateasta. 1769, säilytetään British Museumissa.
Ensimmäisellä Tyynenmeren tutkimusmatkallaan kapteeni James Cook käytti apunaan polynesialaista suunnistajaa Tupaiaa, joka piirsi kartan saarista, jotka sijaitsivat 2000 mailin (3200 kilometrin) säteellä (pohjoiseen ja länteen) hänen kotisaarestaan Ra’iateasta. Tupaia tunsi 130 saarta ja nimesi kartassaan 74 saarta. Tupaia oli navigoinut Ra’iateasta käsin lyhyillä matkoilla 13 saarelle. Hän ei ollut käynyt Länsi-Polynesiassa, sillä hänen isoisänsä ajoista lähtien raiaatealaisten matkat olivat vähentyneet Itä-Polynesian saarille. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat siirtäneet Tupaialle tiedot läntisen Polynesian suurten saarten sijainnista ja navigointitiedot, joita tarvittiin Fidžille, Samoalle ja Tongalle suuntautuviin matkoihin. Tupaian palkkasi laivan luonnontieteilijä Joseph Banks, joka kirjoitti, että Cook jätti huomiotta Tupaian kartan ja vähätteli hänen taitojaan merenkulkijana.
Subantarktis ja Etelämanner Muokkaa
Antarktis ja sitä ympäröivät saaret, kuvassa näkyy Aucklandin saaret juuri Uuden-Seelannin yläpuolella (sen eteläpuolella), kuvan alareunan keskellä
Polynesialaisten levittäytymisen eteläisimmästä eteläisimmästä laajenemisajankohdasta kiistellään akateemisesti.
On olemassa aineellisia todisteita polynesialaisten vierailuista joillakin Uuden-Seelannin eteläpuolella sijaitsevilla subantarktisilla saarilla, jotka ovat varsinaisen Polynesian ulkopuolella. Aucklandinsaarten Enderby-saarelta on löydetty 1200-luvulle ajoittuvan polynesialaisen asutuksen jäänteitä. Kuvaukset Antipodinsaarille haudatusta varhaispolynesialaisen keramiikan sirpaleesta eivät ole perusteltuja, ja Uuden-Seelannin Te Papa Tongarewa -museo, jossa sirpaleen väitettiin olleen varastoituna, on todennut, että ”museo ei ole pystynyt paikallistamaan kyseistä sirpaletta kokoelmastaan, eikä museon kokoelmadokumentaatiossa olevasta alkuperäisestä viittauksesta esineeseen käy ilmi, ettei siinä viitata polynesialaisiin vaikutteisiin”.”
Suullinen historia kuvaa, että Ui-te-Rangiora johti vuoden 650 tienoilla Waka Tīwain laivastoa etelään, kunnes he saapuivat ”katkeran kylmään paikkaan, jossa kalliomaiset rakenteet nousivat kiinteästä merestä”. Lyhyt kuvaus saattaisi vastata Rossin jäähyllyä tai mahdollisesti Etelämantereen manteretta, mutta se saattaa olla kuvaus Eteläisellä valtamerellä esiintyvistä merijään ympäröimistä jäävuorista. Kertomuksessa kuvataan myös lunta.
Kolumbusta edeltävät kontaktit AmerikkaanEdit
Kahdeksankymmenennen vuosisadan puolivälissä Thor Heyerdahl esitti uuden teorian polynesialaisten alkuperästä (joka ei saanut yleistä hyväksyntää) väittäen, että polynesialaiset olivat muuttaneet Etelä-Amerikasta balsahirsi-veneillä.
Bataattien, Amerikasta kotoisin olevan kasvin (jota kutsutaan māori-kielellä kūmaraksi), esiintyminen Cookinsaarilla, jonka radiohiiliajoitus on tehty vuodelle 1000 jKr. on mainittu todisteena siitä, että Amerikan alkuperäisasukkaat ovat voineet matkustaa Oseaniaan. Nykyisen käsityksen mukaan bataatti tuotiin Keski-Polynesiaan noin 700 jKr. ja levisi sieltä koko Polynesiaan, mahdollisesti Etelä-Amerikkaan ja takaisin matkustaneiden polynesialaisten toimesta. Vaihtoehtoinen selitys on biologinen leviäminen; kasvit ja/tai siemenet saattoivat kulkeutua Tyynenmeren halki ilman ihmiskontaktia.
Proceedings of the National Academy of Sciences -lehdessä vuonna 2007 julkaistussa tutkimuksessa tutkittiin kananluita El Arenalissa, Chilessä, lähellä Araucon niemimaata. Tulokset viittasivat Oseanian ja Amerikan väliseen kosketukseen. Kanojen kesyttäminen on peräisin Etelä-Aasiasta, kun taas chileläisen Araucana-rodun uskotaan tulleen Amerikkaan espanjalaisten toimesta noin vuonna 1500. Chilestä löydetyt luut ajoitettiin radiohiiliajoituksella vuosien 1304 ja 1424 välille, ennen espanjalaisten dokumentoitua saapumista. Otetut DNA-sekvenssit täsmäsivät täsmälleen samalta ajanjaksolta peräisin olevien kanojen sekvensseihin Amerikan Samoalta ja Tongalta, jotka molemmat ovat yli 8000 kilometrin (5000 mailin) päässä Chilestä. Geenisekvenssit olivat myös samankaltaisia kuin Havaijilla ja pääsiäissaarella, joka on lähin polynesialainen saari, joka sijaitsee vain 4000 kilometrin päässä. Sekvenssit eivät sopineet mihinkään eurooppalaiseen kanarotuun.” Vaikka tämä ensimmäinen raportti viittasi polynesialaiseen esikolumbialaiseen alkuperään, myöhemmässä raportissa, jossa tarkasteltiin samoja näytteitä, päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin:
Vapautettu, ilmeisesti esikolumbialaista alkuperää oleva chileläinen näytekappale ja kuusi eurooppalaista alkuperää edeltänyttä polynesialaista näytekappaletta klusteroituvat niin ikään samoihin eurooppalaiseen/intialaiseen alempiasteisten kanojen ja kaakkois-aasialaisten lintujen geeniperimästä peräisin olevaan geeniperimästä peräisin olevaan geeniperimään. Sitä vastoin pääsiäissaaren kahdesta arkeologisesta paikasta peräisin olevat sekvenssit ryhmittyvät Indonesiasta, Japanista ja Kiinasta peräisin olevan harvinaisen haploryhmän kanssa, ja ne saattavat edustaa varhaisen polynesialaisen levittäytymisen geneettistä merkkiä. Mahdollisen merihiilen osuuden mallintaminen Chilen arkeologisessa näytteessä asettaa entisestään kyseenalaiseksi väitteet esikolumbialaisista kanoista, ja lopulliset todisteet edellyttävät muinaisten DNA-sekvenssien sekä Chilen ja Polynesian arkeologisista kaivauksista saatujen radiohiili- ja stabiilien isotooppitietojen lisäanalyysejä.
Alkuperäiset kirjoittajat kuitenkin laajensivat ja tarkensivat havaintojaan myöhemmässä tutkimuksessa ja päättelivät:
Tämä kokonaisvaltainen lähestymistapa osoittaa, että nykyaikaisten kanojen DNA-sekvenssien tutkiminen ei edistä käsitystämme Chilen varhaisimpien kanojen alkuperästä. Arkeologisesta ja historiallisesta todistusaineistosta irrotettuihin, puutteellisesti hankittuihin ja dokumentoituihin nykyaikaisiin kanapopulaatioihin perustuvat tulkinnat eivät kestä tarkastelua. Sen sijaan tämä laajennettu selvitys vahvistaa El Arenalin jäännösten esikolumbiaanisen iän ja antaa tukea alkuperäiselle hypoteesillemme, jonka mukaan kanojen ilmaantuminen Etelä-Amerikkaan johtuu mitä todennäköisimmin polynesialaisten kosketuksesta Amerikkaan esihistoriassa.
1980-luvun lopulta lähtien Meksikosta ja Etelä-Amerikasta löydettyjen ihmisjäännösten päivämäärät ja anatomiset piirteet ovat saaneet jotkut arkeologit ehdottamaan, että näitä alueita asuttivat ensimmäisen kerran ihmiset, jotka ylittivät Tyynenmeren useita vuosituhansia ennen jääkauden aikaisia siirtolaisvaelluksia; tämän teorian mukaan siperialaiset siirtolaiset olisivat joko hävittäneet nämä ihmiset tai imeneet ne itseensä. Nykyiset arkeologiset todisteet ihmisen siirtolaisuudesta ja asutuksesta kaukaisessa Oseaniassa (esim, Tyynimeri Salomonsaarista itään päin) ajoittuu aikaisintaan noin 3 500 BP; Tyynenmeren ylittävät kontaktit Amerikkaan, jotka ajoittuvat samaan aikaan Beringian vaellusten kanssa tai edeltävät niitä vähintään 11 500 BP, ovat erittäin ongelmallisia, lukuun ottamatta liikkumista rannikoiden välisiä reittejä pitkin.
Kielitieteilijä ja arkeologi ehdottivat vuonna 2005, että polynesialaisten ja eteläisen Kalifornian alueen chumashien ja gabrielinojen väliset kontaktit tapahtuisivat 500-700-luvuilla. Heidän ensisijaiset todisteensa koostuivat kehittyneestä ommellun lankkukanootin rakenteesta, jota käytetään kaikkialla Polynesian saarilla, mutta jota ei tunneta Pohjois-Amerikassa – lukuun ottamatta näitä kahta heimoa. Lisäksi Chumashin sana ”ommeltu lankkukanootti”, tomolo’o, on saattanut olla johdettu hawaijilaisesta kumulaa’au-sanasta, joka tarkoittaa ”hyödyllistä puuta”.
Vuonna 2008 Filippiineiltä lähtenyt tutkimusretkikunta purjehti kahdella nykyaikaisella Wharramin suunnittelemalla katamaraanilla, jotka perustuivat löyhästi Aucklandin taidemuseon Aucklandin museosta löydettyyn polynesialaiseen katamaraaniin. Kokenut veneenrakentaja rakensi veneet Filippiineillä Wharramin suunnitelmien mukaan käyttäen vanerirunkojen päälle rakennettuja nykyaikaisia epoksihartsiliimattuja nauhalankkuja. Katamaraaneissa oli nykyaikaiset Dacron-purjeet, teryleenipurjeet ja -lehdet, joissa oli nykyaikaiset rullalohkot. Wharram sanoo käyttäneensä polynesialaista navigointia purjehtiessaan Pohjois-Uuden-Guinean rannikkoa pitkin ja purjehti sitten 150 meripeninkulman päähän saarelle, josta hänellä oli nykyaikaiset merikartat, mikä osoittaa, että on mahdollista purjehtia nykyaikaisella katamaraanilla Lapitan Tyynenmeren vaellusreittiä pitkin. Toisin kuin monilla muilla nykyaikaisilla polynesialaisilla ”replika”-matkoilla, Wharramin katamaraaneja ei missään vaiheessa hinaillut tai saattanut nykyaikainen alus, jossa oli nykyaikainen GPS-navigointijärjestelmä, eikä niissä ollut moottoria.
Polynesialaisten yhteyksiä Mapuche-kulttuurin esihispaaniseen kulttuuriin Chilen keski- ja eteläosassa on ehdotettu ilmeisesti samankaltaisten kulttuuristen piirteiden vuoksi, joihin kuuluvat sanat kuten toki (kivikirveet ja -puikot), māorien wahaikan kaltaiset käsimailat, ommeltu lankkukanootti, jota käytettiin Chiloe-saarella, eteläisessä Chilessä yleinen curanto-multauuni (puolineesiläinen umu-tyypin uunu), kalastustekniikat, kuten kiveen muurattua seinämää muistuttavat kotelot, jääkiekon kaltainen peli, ja muita mahdollisia rinnastuksia. Jotkut voimakkaat länsituulet ja El Niño -tuulet puhaltavat suoraan Keski-Itä-Polynesiasta Mapuche-alueelle Concepciónin ja Chiloen välillä. Suora yhteys Uudesta-Seelannista on mahdollinen, ja se purjehtii Roaring Fortiesin kanssa. Vuonna 1834 jotkut Tasmaniasta paenneet saapuivat Chiloen saarelle purjehdittuaan 43 päivää.