Joistakin bändeistä tulee tietyn soundin tai tyylin lyhennelmiä, ja Pink Floyd kuuluu tähän eliittiryhmään. Jo pelkkä nimi viittaa johonkin tiettyyn: kimmoisaan, kaikuvaan, mieltä taivuttavaan ääneen, joka tuo mieleen avaruuden kuilut. Pink Floyd pohjusti tuota rajatonta soundia eksaktilla eksploitaatiolla egon, mielen, muistin ja sydämen arkipäiväisistä asioista ja käsitteli hulluutta, vieraantumista, narsismia ja yhteiskuntaa 70-luvun konseptialbumeillaan. Näistä konseptialbumeista Dark Side of the Moon resonoi voimakkaimmin ja saavutti uusia yleisöjä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ja sen pitkäikäisyys on järkevää. Vuoden 1973 albumi tislasi yhtyeen alkuvuosien villin psykedelian – sen lyhyen, huumaavan kauden, jolloin yhtyeen keulakuvana oli Syd Barrett – hitaaksi, veistokselliseksi, laajakuvaeepokseksi, jonka suunnitteli Roger Waters, basisti, joka oli yhtyeen tosiasiallinen johtaja 70-luvulla. Waters vauhditti bändin kultavuosia luomalla sellaiset eepokset kuin Wish You Were Here ja The Wall, mutta bändi selvisi hänen lähdöstään 80-luvulla, ja kitaristi David Gilmour nousi eturiviin A Momentary Lapse of Reasonissa ja The Division Bellissä. Vuosien varrella rumpali Nick Mason ja kosketinsoittaja Rick Wright esiintyivät jossain roolissa, ja bändin äänimaailma oli aina ilmeinen: laaja, avarakatseinen soundi, joka oli heti tunnistettavissa bändin omaksi, mutta jonka kuitenkin ottivat omakseen kaikenlaiset bändit kitaraa palvovista metallipojista friikkiin, hippimäiseen ambient-elektroniikkaan keskittyviin duoihin. Toisin kuin miltei kukaan muu ikätoverinsa, Pink Floyd soitti molemmille puolille aislea: heidän juurensa olivat bluesissa, mutta heidän sydämensä kuului tulevaisuuteen, ja tämä kahtiajako teki heistä 1900-luvun modernin bändin ytimessä.
Tuo blues-vaikutus, joka sublimoitiin nopeasti ja tuli esiin vain satunnaisissa Gilmourin kitarasooloissa, oli pohjana jo bändin nimelle, sillä yhtye päätti liittää yhteen kahden vanhan bluesmiehen – Pink Andersonin ja Floyd Councilin – nimet kunnianosoituksena rakastamalleen amerikkalaiselle musiikille. Nämä varhaisen Floydin jäsenet — kitaristi/laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kosketinsoittaja Rick Wright ja rumpali Nick Mason — olivat kaikki arkkitehtiopiskelijoita Lontoon ammattikorkeakoulussa, lukuun ottamatta Barrettia, joka oli taideopiskelija ja Watersin ystävä lapsuudesta asti. Tämä versio yhtyeestä aloitti säännöllisen keikkailun vuonna 1965, ja Barrettista tuli varsin nopeasti yhtyeen laulaja. Tänä aikana yhtye luotti blues- ja R&B-covereihin, toisin kuin monet brittiläiset kollegansa, mutta he päätyivät pidentämään settiensä kestoa pitkillä instrumentaalijameilla istuttaen avaruusrockin siemeniä, jotka saivat hedelmää vähän myöhemmin. Vuonna 1966 yhtyeen yhä seikkailullisemmista seteistä tuli jonkinlainen sensaatio Lontoon undergroundissa, mikä johti sopimukseen EMI:n kanssa vuoden 1967 alussa. Heidän ensimmäinen singlensä ”Arnold Layne”, jonka taustana oli ”Candy and a Currant Bun”, ilmestyi maaliskuussa 1967, ja se kiellettiin joiltakin radioasemilta sen sukupuolta taivuttavien sanoitusten vuoksi, mutta single päätyi Ison-Britannian Top 20:een, ja ryhmän toinen single ”See Emily Play” – uhkaava, jyrkkä poljento, jolla on syvällinen, kestävä vaikutus – pääsi Top 10:een, mikä tasoitti tietä The Piper at the Gates of Dawn -albumin julkaisulle. Täyspitkällä LP:llä Pink Floyd kääntyi kohti kokeellista ja avantgardistista, erityisesti kimmoisissa, pitkälti instrumentaalisissa vempeleissä ”Astronomy Domine” ja ”Interstellar Overdrive”, ja lopputuloksena oli albumi, joka vaikutti merkittävästi paitsi ilmestyessään myös paljon sen jälkeen. Se oli hitti myös Isossa-Britanniassa, sillä se nousi Britannian listojen kuudennelle sijalle.
Tämä oli äkillinen ryntäys tähteyteen, ja komplikaatioita syntyi lähes yhtä nopeasti. Pian Piper-levyn julkaisun jälkeen Barrett alkoi osoittaa selviä merkkejä mielisairaudesta, jopa siinä määrin, että hän usein jähmettyi lavalla, eikä soittanut nuottiakaan. Tässä vaiheessa David Gilmour – bändin ystävä ja yhteistyökumppani – otettiin mukaan toiseksi kitaristiksi tarkoituksenaan tukea yhtyeen live-esiintymisiä Barrettin jatkaessa uuden materiaalin kirjoittamista ja äänittämistä. Tämä osoittautui pian mahdottomaksi tilanteeksi, ja Barrett jätti yhtyeen, jolloin myös yhtyeen johto hyppäsi laivasta, jättäen yhtyeen ilman minkäänlaista johtajaa.
Barrettin lähdön jälkeen Pink Floydin jäljelle jääneet jäsenet kehittivät erilaista musiikillista identiteettiä, joka oli ekspansiivinen ja aavemainen ja jolle olivat ominaisia yhtyeen vauhdikkaat, synkät tutkimusmatkat ja lopulta Watersin viiltävät, sardoniset sanoitukset. Tämä siirtymä kesti jonkin aikaa. Vuonna 1968 julkaistiin A Saucerful of Secrets, joka sisälsi Barrettin viimeisen sävellyksen yhtyeelle, ”Jugband Bluesin”, ja siinä yhtye eteni eteenpäin, erityisesti instrumentaaliosuuksien osalta. A Saucerful of Secrets aloitti myös pitkän ja hedelmällisen yhteistyön Storm Thorgersonin Hipgnosis-suunnittelutiimin kanssa; he suunnittelivat bändille monia ikonisia levynkansia, kuten Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here. Hipgnosis painotti albumitaidetta, ja albumeihin Pink Floyd keskittyi tästä lähtien. Soundtrack to More -levyn jälkeen yhtye siirtyi EMI:n progressiivisen rockin painatukseen Harvestiin, ja siitä tuli levy-yhtiön lippulaiva-artisti vuoden 1969 Ummagumma-tupla-LP:stä alkaen. Live-esitysten ja kunkin jäsenen kokeellisten sävellysten kesken jaettu levy päätyi Britanniassa kymmenen parhaan joukkoon ja kylvi kulttimainetta Yhdysvalloissa.
Pink Floydin seuraava albumi Atom Heart Mother sisälsi runsaasti säveltäjä Ron Geesinin panosta, ja se päätyi bändin ensimmäiseksi listaykköseksi Isossa-Britanniassa. Bändi lähti laajalle tukikiertueelle albumin tiimoilta, ja palattuaan he syventyivät entisestään studiokokeiluihin opettelemalla studion ääriviivat. Seuraava studioalbumi, vuoden 1971 Meddle, oli tämän työn hedelmä, samoin kuin vuoden 1972 Obscured by Clouds, joka oli käytännössä Barbet Schroederin elokuvan La Vallee soundtrack. Kaikki 70-luvun alun kokeilut koottiin yhteen vuonna 1973 ilmestyneellä Dark Side of the Moon -albumilla, jolle ei yksinkertaisesti ollut ennakkotapausta heidän katalogissaan. Syventämällä musiikkiaan ja terävöittämällä lauluntekoa Floyd loi monimutkaisen, ylellisen albumin, jolla oli ääretön tila ja syvyys. Osittain single ”Money” auttoi albumia, ja se oli välitön menestys: se nousi Yhdysvaltain Billboard-listan ykköseksi ja oli korkeimmillaan kakkossijalla Isossa-Britanniassa, mutta silmiinpistävää oli sen pitkäikäisyys. Dark Side of the Moon pääsi Billboardin listoille ja pysyi siellä viikko toisensa jälkeen vuosikausia – yhteensä 741 viikkoa (kun se vihdoin putosi listoilta, Billboard aloitti Catalog-listan, jossa Dark Side oli niin ikään pysyvästi esillä). Dark Side of the Moon oli klassisen rockradion peruskamaa, mutta se oli myös siirtymäriitti, albumi, joka siirtyi teini-ikäisille, kun he alkoivat tutustua vakavaan musiikkiin, ja se oli albumi, joka jäi kuuntelijoiden mieleen heidän vanhetessaan.
Nyt jo vakiintuneet supertähdet Pink Floyd kaivautui syvälle Wish You Were Here -levyllä, Dark Side of the Moonin jatko-osalla vuonna 1975, joka toimi koko albumin mittaisena kunnianosoituksena Syd Barrettille. Dark Sideen verrattuna Wish You Were Here ei ollut ihan täysosuma, mutta hitti se oli, sillä se debytoi listaykköseksi Isossa-Britanniassa ja saavutti saman huipun myös Yhdysvalloissa. Floyd jatkoi tasaista kiertuekiertuetta ja työsti uutta materiaalia usein tien päällä. Tämä pätee erityisesti vuoden 1977 Animals-kappaleeseen, jonka juuret olivat useissa vuoden 1975 kiertueella esitetyissä kappaleissa. Animals-kiertueen aikana Watersilla oli vaikea kokemus Montrealin yleisön kanssa, jossa hän sylkäisi väliinputoajan päälle, ja hän käytti tätä tapausta vuoden 1979 rock-oopperan The Wall synnyttäjänä. Bob Ezrinin yhdessä tuottama The Wall on ehkä Floydin kunnianhimoisin albumi, joka kertoo puoliksi omaelämäkerrallisen tarinan vahingoittuneesta rocktähdestä, ja se on yksi yhtyeen menestyneimmistä levyistä, joka nousi listojen kärkeen koko 80-luvun ajan ja josta tuli Dark Siden kaltainen popmusiikin kestosuosikki. Osa sen menestyksestä vuonna 1980 johtui ”Another Brick in the Wall, Pt. 2” -kappaleesta, jossa albumin instrumentaalimotiivi sai diskorytmin ja antiautoritaarisen käänteen, mikä johti bändin todelliseen ykköshittisinkkuun. Singlellä oli varmasti enemmän tekemistä albumin menestyksen kanssa kuin albumin livetuotannolla, sillä Pink Floyd teki vain kourallisen keikkoja suurimmissa kaupungeissa. Siitä huolimatta nämä keikat, jotka koostuivat siitä, että ensimmäisen näytöksen aikana lavan poikki rakennettiin seinä ja toisen näytöksen aikana bändi esiintyi sen takana, olivat legendaarisia (Waters elvytti ja päivitti tuotantoa vuosia myöhemmin suurella menestyksellä).
Pink Floyd yritti kyllä kuvata The Wallin dokumenttielokuvaa varten, mutta kuvamateriaali epäonnistui, joten he päättivät jatkaa Alan Parkerin ohjaamaa pitkää elokuvaa, jonka pääroolissa oli Boomtown Rat Bob Geldof. The Wall tuli elokuvateattereihin vuonna 1982 ja siitä tuli keskiyön elokuvien peruskamaa. Vuotta myöhemmin ilmestyi The Final Cut – Watersin omaelämäkerrallinen teos, jonka nimi on ovela viittaus hänen ja Parkerin välisiin taisteluihin elokuvasta – mutta se ei yltänyt lähellekään edeltäjiensä menestystä. Kulissien takana tilanne oli kireä. Rick Wright oli saanut potkut The Wallin tekemisen aikana – hänet oli palkattu sopimussoittajaksi äänitysten ja kiertueen ajaksi – ja Waters erosi The Final Cutin julkaisun jälkeen olettaen, että se oli bändin loppu. Waters julkaisi debyyttisooloalbuminsa The Pros and Cons of Hitchhiking — teos, joka oli esitetty Floydille vuonna 1978, mutta bändi valitsi sen sijaan The Wallin — vuonna 1984, ja pian sen jälkeen Gilmour ja Mason ilmoittivat aikovansa jatkaa Pink Floydina, joten basisti haastoi kaksikon oikeuteen Pink Floyd -nimen käytöstä. Waters hävisi ja Pink Floyd julkaisi A Momentary Lapse of Reasonin vuonna 1987, vain kuukausia sen jälkeen kun Waters oli julkaissut oman Radio KAOSinsa. Paha veri oli ilmeistä – Watersin kiertueen t-paidoissa luki kysymys ”Which One’s Pink?”, vanha sanoitus, jolla oli nyt enemmän vastakaikua – mutta Pink Floyd selviytyi voittajana, sillä A Momentary Lapse of Reasonista tuli kansainvälinen hitti ja se keräsi muutamia hittisinglejä, kuten ”Learning to Fly”, jota tuettiin bändin ensimmäisellä musiikkivideolla. Mikä tärkeintä, bändi keräsi huomattavia lipputuloja kiertueellaan ja esiintyi loppuunmyydyillä stadioneilla ympäri maailmaa. Tämä kiertue dokumentoitiin Delicate Sound of Thunder -livealbumille.
A Momentary Lapse of Reasonin menestys antoi Pink Floydille mahdollisuuden sanella oman aikataulunsa, ja he ottivat aikaa uuden albumin paluuseen, ja lopulta vuonna 1994 ilmestyi The Division Bell. The Division Bell sai edeltäjäänsä lämpimämmät arvostelut, ja se oli jälleen kansainvälinen menestys, ja siihen liittyvä kiertue – jossa esitettiin koko The Dark Side of the Moon – oli menestys. Kuten aiemminkin, kiertue dokumentoitiin livealbumilla – tämä oli nimeltään Pulse, joka oli pakattu huomiota herättävään kuvitukseen, jossa oli sykkivä LED-valo – ja se menestyi kunnioitettavasti. Sen jälkeen Pink Floyd siirtyi tosiasiallisesti eläkkeelle. Yhtye otettiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1996, ja Gilmour julkaisi joitakin sooloalbumeita, muun muassa ylistetyn On an Islandin, mutta suurin osa heidän ponnisteluistaan käytettiin kataloginsa hoitamiseen. Floyd oli pitkään äänentoistofiilien rakastama yhtye, ja sen katalogi boksattiin ja remasteroitiin useaan otteeseen, mukaan lukien 5.1-miksaukset SACD-levyllä 2000-luvun alussa.
Uuden vuosituhannen edetessä Floydin ja Watersin leirien välille syntyi liennytys, joka huipentui Watersin, Gilmourin, Masonin ja Wrightin alkuperäisen kokoonpanon odottamattomaan jälleennäkemiseen vuoden 2005 hyväntekeväisyyskonsertissa Live 8. Jälleenyhdistyminen oli huikea menestys ja herätti huhuja pysyvämmästä järjestelystä, mutta Gilmour kieltäytyi. Sen sijaan Waters kiihdytti kiertuekiertuettaan – hän esitti Dark Siden kokonaisuudessaan ja käänsi sitten huomionsa The Walliin, jota hän kiersi vuosikausia. Gilmour ja Mason päätyivät esiintymään vuoden 2011 keikalla Lontoossa, mikä osoitti, että jäsenten välillä ei ollut pahaa tahtoa. Barrett menehtyi vuonna 2006 syöpään, ja vuonna 2008 myös Wright kuoli tautiin.
Vuonna 2011 Pink Floyd käynnisti kunnianhimoisen uudelleenjulkaisuprojektin nimeltä Why Pink Floyd…? jonka keihäänkärkenä olivat Dark Side of the Moonin, Wish You Were Here -levyn ja The Wallin monilevyiset, harvinaisuuksin varustetut boksit; äskettäin julkaistuihin yksinoikeusjulkaisuihin kuului Dark Siden alkuperäinen Alan Parsonsin miksaus, raskaasti bootlegattuja live-biisejä, kuten ”Raving and Drooling”, ja demoja. Kolme vuotta myöhemmin, vuonna 2014, The Division Bell julkaistiin uudelleen sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, mutta suurempi uutinen oli ilmoitus uudesta albumista nimeltä The Endless River. The Division Bellin äänityssessioiden outtakeista rakennettu, pääasiassa instrumentaalinen albumi oli Gilmourin, Roxy Musicin Phil Manzaneran, Youthin ja Andy Jacksonin yhteistuottama, ja se sisälsi paljon edesmenneen kosketinsoittaja Rick Wrightin panosta Gilmourin ja Masonin uusien töiden ohella. The Endless River ilmestyi marraskuussa 2014. Kaksi vuotta myöhemmin Pink Floyd julkaisi mammuttimaisen boksin The Early Years 1965-1972, joka yhdisti 28 CD-, DVD- ja Blu-Ray-levyä kertomaan kattavan ääni- ja visuaalisen kuvan bändin ensimmäisestä tekemisestä; boksin seitsemästä niteestä kuusi julkaistiin erikseen maaliskuussa 2017. Boksin rinnalla julkaistiin The Early Years 1967-1972: Cre/Ation, kahden levyn kokoelma sarjan kohokohtia. The Later Years: 1987-2019, The Early Yearsin ylellinen jatko-osa, joka kertoo Watersin jälkeisestä aikakaudesta, saapui vuonna 2019, ja sen mukana julkaistiin yhden levyn kokoelma ison boksin kohokohtia.