Nykyaikaisia pingviinejä alkukantaisempaan evoluutiolinjaan. Ainakin joillakin taksoneilla siipi, joka oli jo menettänyt lintujen höyhenpeitteen, ei ollut vielä muuttunut puolijäykäksi räpyläksi, joka esiintyy nykyisissä pingviinilajeissa: Vaikka kyynärluu ja säde olivat jo litistyneet liikkeellelähtökyvyn lisäämiseksi, kyynär- ja rannenivelet olivat edelleen joustavammat kuin nykyisissä suvuissa esiintyvä jäykemmin lukkiutuva rakenne. Tämän alasuvun taantuminen ja lopulta häviäminen näyttää liittyvän lisääntyneeseen kilpailuun, kun nisäkäsryhmät, kuten valaat ja piikkinahkaiset, sopeutuivat paremmin merelliseen elämäntapaan oligoseeni- ja mioseenikaudella.
Tämän alaheimon jäsenet tunnetaan Uudesta-Seelannista, Etelämantereelta, Etelä-Amerikasta ja mahdollisesti Australiasta löydetyistä fossiileista, jotka ajoittuvat keski- tai myöhäisieoseenistä myöhäisligoseeniin; myös Australian keskimiooseeninen Anthropodyptes-suku luokitellaan usein tähän alaheimoon, samoin kuin loput alkukantaisten pingviinien suvut, lukuun ottamatta niitä, jotka on löydetty Patagonian alueelta. Pitkään oletettiinkin, että kaikki esihistorialliset pingviinit, joita ei voida luokitella nykyisiin sukuihin, kuuluivat Palaeeudyptinae-sukuun; tätä näkemystä pidetään nykyään yleisesti vanhentuneena. On todennäköistä, että jotkin Uuden-Seelannin/Antarktiksen/Australian suvuista, joita ei ole määritetty, kuten Delphinornis, Marambiornis ja Mesetaornis, kuuluvat todellakin tähän alaperheeseen, mutta yhtä todennäköistä on, että toiset, kuten Duntroonornis ja Korora, edustavat toista, pienempää ja mahdollisesti jonkin verran kehittyneempää sukua.
Palaeeudyptinae, sellaisena kuin se alun perin määriteltiin (Simpson, 1946), sisälsi vain nimikkosuvun, loput sijoitettiin Anthropornithidae-heimoon. Tässä noudatettu järjestely perustuu Marplesin (1962) katsaukseen, jossa nämä kaksi lajia on synonyymisoitu, ja siihen on tehty päivityksiä, joissa on otettu huomioon uudemmat havainnot.