Muistan, kun isäpuoleni puhui minulle, kun olin 12-vuotias. Huomasin hänen ponnisteluistaan ja ajoituksestaan, että se oli heitetty yhteen viime hetkellä. Hän haparoi ja kompuroi tiensä läpi 30-minuuttisen kiusallisen keskustelun, ja lopulta olimme molemmat helpottuneita, kun se oli vihdoin ohi.
Kaukaa kolmisenkymmentä vuotta eteenpäin, ja nyt olen samassa tilanteessa yksitoistavuotiaan poikani kanssa. Ja vaikka olen kuluttanut niin paljon tietoa kuin mahdollista valmistautuakseni ”keskusteluun”, pelkään silti sen käymistä. Eminemin kappaleen ”Lose Yourself” sanat kuvaavat parhaiten tunteitani asiasta. ”Hänen kämmenensä ovat hikiset, polvet heikot, kädet painavat, hänen puserossaan on jo oksennusta: Äidin spagettia.” Jep, se olin minä. Pelkoni ”puhetta” kohtaan ei johtunut vain omasta unohdettavasta kokemuksestani isäpuoleni kanssa, vaan myös siitä, että halusin varmistaa, että sanon pojalleni oikeat asiat, oikealla tavalla, oikeaan aikaan.
Nyt, minulla oli hiljattain tilaisuus haastatella tohtori Jim Burnsia ”puheesta” isännöimääni podcastiin, ja tulin oppineeksi, että koko näkemykseni asiasta oli virheellinen. Tässä on, mitä opin:
Ei ole olemassa oikeita asioita.
Jim sanoi, että aina kun puhut lapsellesi seksistä, saatat lähteä pois tuntien, että oli asioita, joita et sanonut ja joita olisit toivonut sanoneesi, tai asioita, jotka olisit toivonut sanoneesi paremmin. Et aina saa sitä oikein tai edes tiedä, mitä sanoa, ja se on ihan okei.
Hän suositteli aina päättämään keskustelun niin, että siihen voi palata myöhemmin yksinkertaisesti sanomalla: ”Voimmeko puhua tästä joskus toiste?”
Ei ole olemassa oikeaa tapaa.
Keskustelenko lapseni kanssa autossa ajellessani?
Vai käynkö keskustelun lapseni kanssa hänen makuuhuoneessaan?
Onko tämä 30 minuutin keskustelu?
Vai onko tämä koko päivän kestävä retriitti?
Onko tämä aamukeskustelu ennen aamiaista?
Vai onko ilta tehokkaampi?
Sitoudummeko istumaan toisistamme alas ja käymään virallisen keskustelun?
Vai käymmekö sen samalla, kun teemme jotakin epävirallista yhdessä?
Näitä kysymyksiä esitin itselleni. Ja kuten minäkin, näitä voi miettiä liikaa koko päivän.
Jimin neuvo oli yksinkertaisesti käyttää päivän rytmiä seksistä käytävien keskustelujen aloittamiseen.
Ei myöskään ole olemassa oikeaa ajankohtaa.
Keskustelu voi tapahtua tarkoituksellisesti siten, että varaat aikaa lapsellesi ja sanot: ”Millaisia asioita olet kuullut seksistä?”
Tai se voi tapahtua tahattomasti, kun lapsesi eräänä päivänä sattumalta kysyy sinulta kysymyksen seksistä tai murrosiästä, koska aihe tuli esille koulussa, bussissa tai kaverin luona, ja sinä vastaat siihen sanomalla rauhallisesti jotakin sellaista kuin: ”Olen niin iloinen, että kysyit minulta” (samalla kun sisäisesti säikähdät itsesi sekaisin).
Jimin neuvo: On tärkeää aloittaa keskustelu, kun lapset ovat pieniä. Sinun ei tarvitse kertoa heille kaikkea sillä hetkellä tai yhdellä keskustelulla. Tämän pitäisi olla monta keskustelua ajan mittaan – mutta aloita nuorena. Ja juuri se oli suurin kokemukseni Jimin kanssa viettämästäni ajasta.
”Keskustelu” ei ole ainutkertainen keskustelu.
Eikä se ole luento.
Sen sijaan se on keskustelu.
Se on vuoropuhelu, joka toivottavasti jatkuu läpi vaiheiden.
Vaiheesta riippuen lapsesi saattaa tuntea olonsa epämukavaksi puhuessaan seksistä ja murrosiästä kanssasi, mutta hänen on tiedettävä, että välität hänestä ja hänen kehostaan niin paljon, että ponnistelette kiusallisuuden yli keskustellaksenne.