Nuoruusikä eli murrosiän ja aikuisuuden väliset vuodet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: varhaisnuoruusikä, joka on yleensä yhdestätoista neljästätoista ikävuoteen, keskinuoruusikä, joka on viidestätoista seitsemästätoista ikävuoteen, ja myöhäisnuoruusikä, joka on kahdeksastatoista kahdestakymmenestä yhteen ikävuoteen. Fysiologisen kasvun lisäksi näihin vuosiin mahtuu seitsemän keskeistä älyllistä, psykologista ja sosiaalista kehitystehtävää. Näiden tehtävien perustarkoituksena on oman identiteetin muodostaminen ja valmistautuminen aikuisuuteen.
Fyysinen kehitys
Puberteetti määritellään nuoruusiän biologisiksi muutoksiksi. Murrosiän puoliväliin mennessä, ellei jo aikaisemmin, useimpien nuorten fysiologinen kasvu on päättynyt; he ovat aikuisen pituisia ja painoisia tai lähes aikuisen pituisia ja painoisia, ja he ovat nyt fyysisesti kykeneviä saamaan lapsia.
Intellektuaalinen kehitys
Useimmat tytöt ja pojat tulevat murrosikään hahmottaen ympäröivän maailman yhä konkreettisesti: Asiat ovat joko oikein tai väärin, mahtavia tai kauheita. He suuntaavat katseensa harvoin nykyhetkeä pidemmälle, mikä selittää nuorempien teini-ikäisten kyvyttömyyden pohtia tekojensa pitkän aikavälin seurauksia.
Viimeiseen murrosikään mennessä monet nuoret ovat alkaneet arvostaa tilanteiden ja ajatusten hienovaraisuuksia ja ennakoida tulevaisuutta. Heidän kykynsä ratkaista monimutkaisia ongelmia ja aistia, mitä muut ajattelevat, on terävöitynyt huomattavasti. Mutta koska he ovat vielä suhteellisen kokemattomia elämässä, vanhemmatkin teini-ikäiset soveltavat näitä uusia taitojaan arvaamattomasti ja saattavat siksi toimia ajattelematta.
Emotionaalinen kehitys
Jos teini-ikäisillä voidaan sanoa olevan olemassaolonsa syy (sen lisäksi, että he nukkuvat viikonloppuisin yön yli ja tyhjentävät jääkaapin tyhjäksi), sen on oltava itsenäisyytensä puolustaminen. Tämä edellyttää, että he etääntyvät äidistä ja isästä. Itsenäistyminen voi tapahtua lukemattomissa eri muodoissa: vähemmän avointa kiintymystä, enemmän aikaa kavereiden kanssa vietettyä aikaa, riitaisaa käytöstä, rajojen ylittämistä – lista jatkuu loputtomiin. Silti nuoret tuntevat usein ristiriitaa kodin turvallisuudesta. He saattavat jojoilla edestakaisin kaipaillakseen huomiotasi, mutta pyörähtääkseen sitten taas pois.
Sosiaalinen kehitys
Tähän asti lapsen elämä on pyörinyt pääasiassa perheen ympärillä. Murrosikä vaikuttaa kuin veteen pudotettu kivi, kun hänen sosiaalinen piirinsä aaltoilee ulospäin sisältäen ystävyyssuhteita samaa ja vastakkaista sukupuolta oleviin, erilaisiin sosiaalisiin ja etnisiin ryhmiin sekä muihin aikuisiin, kuten suosikkiopettajaan tai -valmentajaan. Lopulta teini-ikäisille kehittyy kyky rakastua ja muodostaa romanttisia suhteita.
Eivät kaikki teini-ikäiset astu murrosikään ja poistu siitä samassa iässä tai osoita näitä samoja käyttäytymismalleja. Lisäksi suurimman osan nuoruusiästä nuori voi olla joillakin kehityksen osa-alueilla pidemmällä kuin toisilla. Esimerkiksi viisitoistavuotias tyttö voi muistuttaa fyysisesti nuorta aikuista, mutta hän saattaa käyttäytyä edelleen hyvin paljon lapsen tavoin, sillä vasta myöhäisnuoruudessa älyllinen, emotionaalinen ja sosiaalinen kehitys alkavat saavuttaa fyysistä kehitystä.
Onko ihme, että teini-ikäiset tuntevat itsensä toisinaan hämmentyneiksi ja ristiriitaisiksi, varsinkin kun otetaan huomioon se limbo, jonka yhteiskunta pakottaa heidät kuuden-kymmenen vuoden ajaksi tai pidemmäksi aikaa? Ennen toista maailmansotaa vain noin joka neljäs nuori suoritti lukion loppuun. Vielä teini-iässä oli tavallista, että nuoret työskentelivät täysipäiväisesti, olivat naimisissa ja heillä oli lapsia. Nykyään lähes kolme neljästä nuoresta saa lukion päättötodistuksen, ja kaksi viidestä valmistuneesta jatkaa opintojaan yliopistossa. ”Kun yhä useammat teini-ikäiset ovat laajentaneet koulutustaan”, sanoo tohtori Joseph Rauh, joka on erikoistunut nuorisolääketieteeseen 1950-luvulta lähtien, ”nuoruuden ikäraja on laajentunut parikymppiseksi.”
Muistele omia teini-ikävuosiasi, ja ehkä muistat turhautumisen, kun halusit lähteä omillesi, mutta olit silti taloudellisesti riippuvainen äidistä ja isästä. Tai pyrkimys olla oma persoonasi – mutta samalla halusit epätoivoisesti sopeutua ikätovereidesi joukkoon.
Nuoruus voi olla hämmentävää aikaa myös vanhemmille. Ensinnäkin heidän on kamppailtava lastensa usein paradoksaalisen käyttäytymisen kanssa. Miten on mahdollista, että samaa poikaa, jolle annetaan aarioita sademetsän pelastamisesta, pitää toistuvasti nalkuttaa kierrätyksen lajittelusta? Tai että tyttäresi voi tunnin aikana syyttää sinua siitä, että kohtelet häntä ”kuin vauvaa”, ja sitten käyttäytyä loukkaantuneena siitä, että odotat hänen tyhjentävän pöydän päivällisen jälkeen?
Mutta sen lisäksi, että äidit ja isät oppivat ennakoimaan murrosikäisten tunteiden vaihtelevia virtauksia, he saattavat kamppailla omien ristiriitaisten tunteidensa kanssa. Ylpeyttä, jota tunnet nähdessäsi nuoresi itsenäistyvän, voi vastapainona olla syrjäytymisen tunne. Vaikka älyllisesti hyväksyisitkin, että vanhemmista vetäytyminen on olennainen osa aikuistumista, tekee kipeää, kun lapsi, joka ennen kerjäsi tulla mukaan asioille, suostuu nyt vain harvoin tulemaan julkisuuteen kanssasi.
On lohduttavaa tietää, että menetyksen tunne on normaali reaktio – sellainen, jonka luultavasti jakaa puolet jalkapalloharjoituksissa vieressäsi seisovista äideistä ja isistä. Lastenlääkäreinä ohjauksen ja neuvojen tarjoaminen vanhemmille muodostaa huomattavan ja palkitsevan osan päivästämme.