Tämän jutun alkuperäinen versio julkaistiin Timbuktu Travel -verkkosivustolla.
Mikä saa miljoona gnuta nousemaan ylös ja lähtemään liikkeelle kerralla?
Mikä on se aisti, joka saa ne keräämään voimia aloittaa 1000 kilometrin vaellus – jotenkin tietäen, että se on oikea teko?
On maaliskuun puoliväli Tansanian pohjoisosassa, ja tuhannet eläimet myllertävät iloisesti Serengetin kumpuilevilla tasangoilla. Naaraspuoliset gnut ovat juuri pudottaneet vasansa kauniissa uuden elämän näytöksessä, kun poikaset kompuroivat ja horjuvat jaloilleen ja ovat jalkeilla muutamassa minuutissa. Ruokaa riittää edelleen runsaasti, ja gnuille elämä näyttää varmaan aika idylliseltä.
Ja silti yksi, tai kaksi, tai ehkä muutama sata gnuta aistii jotain ilmassa.
Jostain syystä muutama eläin päättää lähteä liikkeelle. Ne vain nousevat ylös ja lähtevät liikkeelle, ja loput alkavat seurata perässä.
Juuri näin: maapallon suurin maalla elävien nisäkkäiden eläimistä koostuva liike on alkanut; suuri gnuuvaellus.
Se on vaellus, noin 1000 kilometrin edestakainen matka, joka kulkee kahden maan (Tansania ja Kenia) halki tasankojen, joilla petoeläimet – leijonat, gepardit ja leopardit – odottavat niitä, kukkuloiden yli ja jokien halki, joissa krokotiilit odottavat, taistellen tauteja, nälänhätää, nälkää, janoa ja väsymystä vastaan, ja matkan varrella menehtyy noin 250 000 eläintä.
Kaiken tämän edessä olevan myllerryksen keskellä ne menevät poikkeuksetta.
Miksi ne tekevät sen?
Miksi, kun suurin osa Afrikan gnuista ei vaella, Maran/Serengetin ekosysteemien eläimet riskeeraavat kaiken yhdellä hullulla matkalla?
Kukaan tiedemies tai luonnontieteilijä ei ole vielä pystynyt vastaamaan tähän kysymykseen lopullisesti. Mutta joitakin teorioita on olemassa.
Lentokuvatutkimukset osoittavat, että gnukarjojen rakenne on huomattavan järjestäytynyt, kun ne lähtevät liikkeelle. Ryhmissä näkyy aaltoileva rintama, joka kiemurtelee kuin parven pää. Tämä hämmästyttävä rakenne ei näy jokaiselle yksittäiselle gnulle, mikä tarkoittaa, että eläinten välillä tapahtuu jonkinasteista päätöksentekoa. Onko kyseessä jonkinlainen johtajuuden osoitus; kenties kommunikaation muoto, josta emme vielä tiedä?
Jotkut tutkijat uskovat, että gnuja motivoi ruohon kemia. Laumoja houkuttelevat korkeammat fosfori- ja typpipitoisuudet, jotka muuttuvat sateiden mukaan. Ehkä gnut siis vain seuraavat makua.
Se saattaa olla yksinkertaisesti vaisto. Fossiiliset todisteet viittaavat siihen, että gnut ovat vaeltaneet Itä-Afrikan tasangoilla yli miljoonan vuoden ajan. Samalla tavalla kuin niiden keho käskee niitä juoksemaan, kun leijona ilmestyy ruohon seasta, ehkä vaisto vaeltaa on koodattu eläinten DNA:han monien vuosien evoluution aikana.
Ehkä ne vain tietävät – ja niin ne vain menevät.
Oli syy mikä tahansa, yli 1,5 miljoonaa eläintä lähtee matkalle, joka epäilemättä aiheuttaa kuoleman monille niistä, mutta tuo myös elämän monille muille eläimille niiden seuratessa sadetta etsiessään vihreitä, ravinteikkaita peltoja, jotka elättävät seuraavan sukupolven.
Ja niin ne ryntäävät eteenpäin.
On heinäkuun puoliväli, ja laumat ovat vaeltaneet Serengetin peittotasangoilla yli kolme kuukautta.
Eläimet ovat väsyneitä, nälkäisiä ja tuhansia on menehtynyt petoeläimiin, tauteihin ja väsymykseen. Tässä vaiheessa matkaa gnuut ihmettelevät luultavasti, mitä ne ovat tehneet; ja miksi ihmeessä niiden pitäisi jatkaa matkaa.
Mutta ennen kuin matka helpottuu, se muuttuu vaikeammaksi.
Ennen kuin ne pääsevät reheville Masai Mara -ruohoniityille, niiden on voitettava yksi viimeinen este – joet.
Eläinjoukot kerääntyvät tuhansiin suurten Grumeti- ja Marajokien rannoille ja ne odottavat. Ne keräävät rohkeutta, energiaa ja motivaatiota. Tuntuu siltä, etteivät ne koskaan onnistu, aivan kuin tämä olisi liian suuri este niiden ylitettäväksi. Mutta samalla sanoinkuvaamattomalla tavalla kuin vaellus alkoi noin neljä kuukautta aiemmin, yksi rohkea gnuu tekee ensimmäisen liikkeen – ensimmäisen hypyn. Ne syöksyvät jokeen kuin muurahaiset, hyppivät, ulvovat ja huutavat – adrenaliinin ja vaiston crescendo.
Eräässä mielenkiintoisessa tutkimuksessa gnuiden ylityksiä verrattiin eräänlaiseen ”parviälyyn”. Ulkopuolelta katsottuna ylitykset näyttävät hurjilta ja laskelmoimattomilta – melkein kuin joukkoitsemurha – mutta itse asiassa eläimet tutkivat ja ylittävät esteen järjestelmällisesti yhtenä yksikkönä – tai parvena.
On melkein lokakuu, ja suurin osa jyrisevästä laumasta on päässyt Grumeti- ja Mara-joen yli.
Väsyneinä ja peloissaan ne kerääntyvät Masai Maran valtaville mattotasangoille, joilla uudet, ravinteikkaat ruohot levittäytyvät horisonttiin asti. Eläinten täytyy tuntea olonsa taivaalliseksi.
Ne ovat perillä.
Näin pitkän matkan jälkeen voisi olettaa, että gnut odottaisivat ja nauttisivat vaelluksensa antimista. Tai ehkä vain jäädä hetkeksi.
Mutta marraskuun alkaessa myrskypilvet kerääntyvät kaukaisuuteen, ja gnut haistelevat ilmaa, potkivat maata ja heräilevät.
Niinpä ne kiertävät Maran itäisen reuna-alueen, uhmaavat vielä kerran mahtavaa Marajokea ja lähtevät sitten takaisin matkansa loppusuoralle. Ne vaeltavat läntisen Loliondon ja Serengetin kansallispuiston Lobon alueen läpi ja palaavat takaisin vihreisiin versoihin, jotka seuraavat sateita eteläisen Serengetin lyhyillä ruohotasangoilla.
On nyt joulukuu, ja väsyneet laumat saapuvat eteläiseen Serengetiin eeppisen, vuoden kestäneen vaelluksensa jälkeen.
Gnuemot ovat raskaita tiineillä vatsoillaan, ja heti, kun ne ovat asettuneet paikoilleen, vasikat putoavat tuoreelle ruoholle. Muutamassa minuutissa vinojalkaiset vasikat nousevat jaloilleen, jotenkin aistien, että niiden on pian oltava vahvoja ja itsenäisiä.
Miksi?
Saalistajat vaanivat, ja poikaset tietävät, että niillä on edessään pitkä matka.