Miten päättää milloin hankkia vauva

Yritätkö päättää milloin hankkia vauvan? Tai ehkä olet jo polveasi myöten äitiydessä ja mietit, teitkö oikean päätöksen?

Tässä kaksi naista kertoo rehelliset tarinansa, joissa he selittävät, miten he päättivät, milloin hankkia vauvan.

Sophie

On vaikea myöntää, että tuli vahingossa raskaaksi kolmekymppisenä.

Suunnittelemattomat raskaudet, minulle oli aina rummutettu, olivat typerä teinivirhe, kondomin halkeaminen parikymppisenä, humalainen yhden illan juttu. Niitä ei todellakaan tapahtunut naimisissa oleville 31-vuotiaille. Lisäksi naisten hedelmällisyyttä koskevan nykyisen narratiivin mukaan, jos ylipäätään tuli raskaaksi sen jälkeen, kun munasarjat olivat saavuttaneet 30+-ikärajan, pitäisi olla helvetin kiitollinen.

Älkää käsittäkö minua väärin, olen kiitollinen siitä, että pystyin tulemaan raskaaksi luonnollisella tavalla ja välttämään hedelmällisyyskamppailut, joita monet rakastamani naiset ovat joutuneet kokemaan. Vaikka en aikonutkaan hankkia vauvaa juuri nyt – olen tällä hetkellä kuudennella kuulla raskaana – olin tuskaillut vauvakysymyksen kanssa usein viimeisen vuoden aikana, pelännyt, että hedelmällisyyteni lipsahtaisi pois, ja nyrpistellyt silmiäni otsikoissa, joissa 25-vuotiaaksi julistettiin ”paras ikä” tulla raskaaksi (yritäpä kertoa 25-vuotiaalle itselleni: sinkku, joka asui vuokralla ja tienasi niin vähän, että pidin Pret-voileipää ”venettä ulospäin työntävänä toimenpiteenä”).

Mutta pohdin kuitenkin myös sitäkin, olinko oikeasti valmis hankkimaan lapsen. Loppujen lopuksi nautin lontoolaisesta elämäntyylistäni, ja halusin vielä pari vuotta vapaalla jalalla ja ilman hienostelua. Lapsen hankkimisen uuvuttava, kaiken kuluttava työ tuntui vaativan käsittämätöntä epäitsekkyyttä.

Keskusteltuamme asiasta mieheni kanssa vuoden 2019 alussa sovimme odottavamme vielä pari vuotta. Ihanteellisessa elämänsuunnitelmassa söpö pieni vauva putkahtaisi sen jälkeen, kun olisin rastittanut unelmamatkani Etelä-Amerikan ympäri, useat riehakkaat häät, vaelluksen Nepalin halki, säästänyt kunnon taloon asunnon sijaan.

Mutta elämällä oli muita ideoita. Tai jos ei elämä, niin jokin mystinen vahinko, joka liittyi pillereihin ja lisääntymisjärjestelmääni. Kun tuijotin sitä positiivista raskaustestiä huhtikuussa sydän sykkien, tajusin, että ”ihanteelliset elämänsuunnitelmat” eivät aina toteudu.

Aluksi olin syvässä shokissa ja täysin kauhuissani. Miten selviäisin siitä? Miten lapsen saaminen vaikuttaisi parisuhteeseeni, kehooni, pankkitiliini? Miten voisin ottaa äidin roolin ja olla silti oma itseni?

Se ei auttanut, että nämä tunteet tuntuivat tabuilta – 31-vuotiaana naisena minun pitäisi olla onnellinen, eikö niin? Iloinen juhlinta on ainoa hyväksyttävä reaktio, ja kaikki muu tuntui kauhealta loukkaukselta luontoa, hedelmällisyysongelmien kanssa kamppailevia pariskuntia ja syntymätöntä lastani kohtaan. Jopa yleislääkäri, kun kerroin hänelle itkuisena yllätysraskaudestani, vastasi tiukasti, että se oli ”iloinen yllätys”, ikään kuin mikään muu reaktio ei olisi ajateltavissa.

Onneksi tunnen nyt itseni täysin erilaiseksi. Odotan innolla vauvani tapaamista, tunnen siteemme kasvavan jokaisella potkulla. Äitini kanssa puhuminen auttoi – koska hän on minua vanhempi ja viisaampi, hän pystyi huomauttamaan elämänsuunnitelmien turhuudesta (”Katsot vielä taaksepäin ja huomaat, että tämä tapahtui juuri oikeaan aikaan”) ja siitä, että kun täytän 50, olen toivottavasti taas vapaa matkustamaan ympäri maailmaa (”Älä pidä kaikkea hauskaa ennen kuin saat lapsia, muuten ei ole mitään odotettavaa”). Auttoi se, että useat ystäväni olivat myös raskaana, mikä hälvensi eristäytymispelkoni. Ja ennen kaikkea kaksi ensimmäistä skannausta muuttivat suhtautumiseni tähän pieneen elämään sisälläni – se ei ollut enää uhka tai ongelma, vaan kaunis pieni tyttö, joka haukotteli ja kiemurteli ja valmistautui päivään, jolloin tapaisimme.

On vaikea myöntää tulleensa vahingossa raskaaksi kolmekymppisenä, ja siksi kirjoitan tätä – antaakseni muille naisille tietää, ettei ole kauhistuttavaa olla kuoriutunut eikä ole kauhea ihminen, kun murehtii sitä, miten vauva vaikuttaisi elämään. Mutta toivottavasti sinä, kuten minäkin, tulet ymmärtämään, että tämä onnettomuus on ehkä parasta, mitä sinulle on koskaan tapahtunut.

Roanna

Päätimme tuskallisen suunnittelun jälkeen yrittää lasta, mutta kävi ilmi, että ajoitus ei koskaan tunnu oikealta.

Olimme yhdessä kuusi vuotta ennen kuin mieheni kosi, kihloissa puoli vuotta ja sitten onnellisesti naimisissa vuonna 2016. Melkein heti sen jälkeen kysymys kuului, milloin saamme lapsen?

Olin aina halunnut vähintään kaksi vuotta olla vain naimisissa. Päätin tästä jo kauan ennen kuin edes tapasin mieheni saatuani inspiraatiota vanhemmistani, kuinka rakastuneita he ovat yhä yli 30 avioliittovuoden jälkeen ja kuinka he eivät vanhemmuuden syvyyksissäkään ole koskaan menettäneet identiteettiään toisiaan ihannoivana avioparina.

Haluin kuitenkin myös varmistaa, että voisin saada lapsia melko rauhalliseen tahtiin, enkä hankkia ensimmäistä ja yrittää sitten tulla uudelleen raskaaksi supernopeasti. Minulla ja siskollani on viisi vuotta eroa ja olen rakastanut kasvamista jonkun kanssa niin eri iässä ja vaiheessa, se melkein tarkoitti sitä, että vanhempani saivat todella keskittyä kumpaankin meistä.

Näiden kahden prioriteetin tasapainottaminen biologisen kelloni rytmiä vastaan oli raskas tehtävä. Oliko meillä tarpeeksi aikaa olla me? Oliko omalle pienelle perheellemme luodulla perustalla ollut tarpeeksi aikaa vakiintua ja vahvistua, ennen kuin lisäsimme lapsia joukkoon? Olemmeko käyneet kaikissa niissä kaukaisissa maissa, joihin haluamme mennä? Jos jätämme sen myöhemmäksi, vaikeutammeko konseptointia entisestään?

Olimme suunnitelleet matkaa New Yorkiin loppuvuodesta 2018 ja päätimme, että tämä olisi meidän rajapyykki. Olisin 28-vuotias, mikä on Lontoon ammatillisiin standardeihin nähden nuorta, mutta tarpeeksi vanhaa tuntemaan hupenevan hedelmällisyytesi koko painon. Puristimme siihen mennessä mahdollisimman monta matkaa Patagonian vaelluksesta safariin Keniassa, ja sitten, vietettyämme kaksi viikkoa New Yorkissa, saavuimme sovittuun raskauden yrittämisen pisteeseen. Paitsi että olimme nyt päättäneet muuttaa kotiin – melko raju muutto Lontoosta maaseudulle – ja viimeinen asia, jota halusin tehdä, oli yrittää lasta.

Niinpä kuukaudet venyivät ja venyivät, kun kestimme pisimmän ja stressaavimman talon oston, jonka ihminen tuntee (lukija, se kesti lopulta yli 12 kuukautta), ja vaikka osa minusta oli iloinen – enemmän aikaa juoda martineja – olin myös huolissani miettien, olisiko hedelmällisyydestäni sitä vaikeampaa, mitä pidempään venytämme sitä vaikeampaa se olisi, ja kuinka moni asia saattaisi ilmaantua esiin lykätäkseni yrittämistämme vielä pidemmäksi aikaa?

Lyhyesti sanottuna mietin, teimmekö oikein vai pitäisikö meidän kiirehtiä ja yrittää tulla raskaaksi joka ikinen päivä. Ainakin kerran.

Viime maaliskuussa kävimme rehellisen keskustelun, jossa käsiteltiin kaikki syyt siihen, miksi emme yrittäneet lasta, esim. se, ettemme olleet taloudellisesti kunnossa, että olimme ryhtyneet erittäin stressaavaan muuttoon, että mieheni haki uusia työpaikkoja – lista jatkui. Sitten mieheni huomautti, että ainoa syy, miksi emme yrittäneet, oli pelko.

Tämä oli rohkea totuus, jonka minun oli kuultava. Kieltäydyn antamasta pelon päättää elämästäni, haluan, että elämääni leimaavat rohkeus ja uskonharppaukset, ei pelko. Ja niinpä sinä yönä aloimme yrittää.

Superhedelmällisyyden odottamattomassa käänteessä tulin raskaaksi viikossa (syytän Natural Cyclesin käyttämistä pari vuotta sitä ennen).

Muutimme uuteen taloon elokuussa, kun olin viidennellä kuulla raskaana. Ensimmäinen lapsemme syntyy täällä (toivottavasti) pahvilaatikoiden, vakavasti retrohenkisten verhojen ja kyseenalaisten maalivalintojen ympäröimänä, mutta tiedättekö mitä? Nyt kun olen täällä, en haluaisi sitä mitenkään muuten.

Olen alkanut tuntea vauvamme liikkuvan ja potkivan, kun tilaan maalinäytteitä ja totuttelen uuteen työmatkaani, olen rakastanut sitä, miten mieheni katsoo minua hieman tarkemmin ja huutaa joka kerta, kun yritän nostaa laatikkoa ylös. Kun kehoni on kasvanut ja rentoutunut uuteen rooliinsa, niin olen hitaasti myös minä.

Ei meillä ole rahaa, kyllä, lastenhuoneen seinässä on tällä hetkellä reikiä ja lattiasta puuttuu useita lattialautoja, ja kyllä, tämän rakennustyömaan vauvasuojaaminen tulee olemaan mahdotonta. Mutta olen tajunnut, että äidiksi tulemisessa ei ole kyse täydellisen elämän luomisesta vauvaa varten, vaan yksinkertaisesti rohkeasta päätöksestä rakastaa jotakuta toista ihmistä enemmän kuin itseään koko loppuelämänsä ajan ja lukija, siihen olen niin valmis.

Nämä ovat vain kaksi monista tarinoista äitiydestä ja matkasta sitä kohti. Tutustumme tulevina kuukausina moniin muihin näkökulmiin. Ota yhteyttä, jos sinulla on tarina, jonka haluaisit jakaa.

Tykkäsitkö tästä artikkelista? Tilaa uutiskirjeemme, niin saat lisää tämän kaltaisia artikkeleita suoraan postilaatikkoosi.

TILAA