Miten Mustaparta menetti päänsä verisessä, miekkaa heiluttavassa taistelussa

Auringonpaisteisena talvipäivänä noin kolme vuosisataa sitten brittiläiset sota-alukset laukaisivat tykkejään juhlien, kun luutnantti Robert Maynard purjehti James-jokea ylös palatessaan Virginiaan. Kaikki kysymykset siitä, oliko hänen salainen tehtävänsä yhden historian pahamaineisimman merirosvon nujertamiseksi onnistunut, saivat vastauksen, kun Maynardin laivan keulapurjeesta roikkui pistävä palkinto – Edward Teachin, joka tunnetaan paremmin nimellä Mustaparta, katkaistu, mätänevä pää.

Vain kuukausia aiemmin Mustaparta oli vannonut luopuvansa elämästä merirosvona. Vain muutama viikko sen jälkeen, kun merirosvo oli herättänyt pelkoa kaikkialla Amerikan siirtokunnissa saartamalla Charlestonin, Etelä-Carolinan, neljän aluksen laivastonsa kanssa toukokuussa 1718, hän matkusti Atlantin rannikkoa pitkin Pohjois-Carolinan pääkaupunkiin Bathiin ja lupasi luopua ryöstelytavoistaan vetoamalla kuvernööri Charles Edeniin kuninkaan armahduksen saamiseksi.

Kuinka pian Eden oli myöntänyt kuninkaallisen armahduksen, Mustaparta alkoi jälleen harjoittaa avomeren petollisuutta. Bermudan lähellä elokuussa 1718 merirosvo miehistöineen kaappasi kaksi kaakaota ja sokeria täynnä olevaa ranskalaisalusta. Palatessaan Pohjois-Carolinan pääkaupunkiin Mustaparta väitti löytäneensä toisen aluksista hylättynä merelle ja vakuutti Edenin julistamaan sen hylyksi, jolloin merirosvo sai käytännössä oikeudet sen sisältöön.

Blackbeardia vastaan tehdystä ratsiasta puuttui laillinen valtuutus.

Virginian pääkaupungissa Williamsburgissa vajaat 200 mailia pohjoiseen sijainneessa Virginiassa kuvernööriluutnantti Alexander Spotswood katsoi varovaisesti naapurisiirtokuntaansa, jota hän piti sivistymättömänä takapajulana, jolla oli heikko kuvernööri. Virginian korkein poliittinen virkamies vihasi syvästi merirosvoja, ja hän pelkäsi, että Mustaparta ja hänen merirosvotoverinsa käyttäisivät Pohjois-Carolinaa turvasatamana terrorisoidakseen Virginian laivaliikenteen etuja ja uhatakseen Virginian tuottoisaa tupakkakauppaa.

”Virginia oli paljon vakiintuneempi siirtokunta, jolla oli paljon suurempi talous ja väestö. Sillä oli paljon enemmän menetettävää merirosvoille kuin Pohjois-Carolinalla”, sanoo Eric Jay Dolin, Black Flags, Blue Waters -kirjan kirjoittaja: The Epic History of America’s Most Notorious Pirates. Jos Eden todella uskoi, että Mustaparta oli vannonut luopuvansa merirosvouksesta, Spotswoodilla ei ollut tällaisia harhakuvitelmia.

Vaikka hänellä ei ollut laillista toimivaltaa, Spotswood päätti käynnistää Pohjois-Carolinan itsemääräämisoikeutta rikkovan ryöstöretken kitkeäkseen merirosvojen tukikohdan Ocracoke-saarella Outer Banksissa. ”Monet virginialaiset suhtautuivat Pohjois-Carolinaan alentuvasti ja Mustapartaan suurella pelolla, mikä teki Spotswoodille helpoksi laskelmoinniksi aloittaa ryöstöretki ilman huolta seurauksista”, Dolin sanoo.

Maaseuturetken lisäksi Spotswood lähetti brittiläiset merivoimat Maynardin komennossa. Virginian siirtomaajohtaja palkkasi omalla kustannuksellaan kaksi matalasyväistä alusta, Rangerin ja Janen, jotka pystyivät liikkumaan Outer Banksin matalissa vesissä, mutta eivät kyenneet kuljettamaan tykkejä, mikä tarkoitti, että brittimerimiehet joutuisivat turvautumaan henkilökohtaisiin aseisiinsa. Koska Spotswood uskoi, että Eden voisi olla Mustaparran taskussa, hän ei varoittanut Pohjois-Carolinan kuvernööriä, ja hän piti tehtävän salassa jopa oman siirtokuntansa kokoukselta.

Blackbeard joutui ansan uhriksi.

Ankkuroituaan edellisenä iltana Ocracoken saaren eteläkärjen edustalle Maynard määräsi kaksi laivaansa etenemään Blackbeardin kimppuun 22. marraskuuta 1718 aamulla. Virginian retkikunta menetti kuitenkin nopeasti yllätysmomentin, kun sekä Ranger että Jane ajoivat karille. Mustaparta yritti paeta kanavasta, mutta britit onnistuivat irrottamaan Janen ja pääsemään huutomatkan päähän merirosvoista. ”Ensimmäisessä tervehdyksessämme”, Maynard kertoi, Mustaparta ”joi kirousta minulle ja miehilleni, joita hän haukkui räkänokkaisiksi koiranpennuiksi, sanoen, ettei aio antaa eikä ottaa armoa.”

Tulivoimaedun turvin merirosvolaiva päästi kanuunoistaan irti leveäsuuntaisen laukauksen, joka tappoi Rangerin komentajan ja hajotti Janen miehet. Nopeaa ajattelua osoittaen Maynard asetti merirosvoille ansan. Hän määräsi kaikki miehensä luotsia ja vahtimestaria lukuun ottamatta kannen alle.

Näki, että Janen kansi oli tyhjä suurimmasta osasta miehiä, Mustaparta toi laivansa rinnalle ja johti miehensä kaiteiden yli köysi kädessä sitomaan alukset yhteen. Heti kun merirosvojen jalat osuivat kannelle, luotsi antoi merkin Maynardille, joka ryntäsi alhaalta kymmenkunta miestä mukanaan. ”Mustaparta koki melkoisen järkytyksen ja joutui varmaan hieman epätasapainoon, kun niin monta merimiestä tuli ylös valmiina hyökkäämään”, Dolin sanoo. ”Meillä ei ole aavistustakaan, oliko Mustaparta hyvä miekkamies, mutta tiedämme, että brittimerimiehet olivat koulutettuja lähitaistelussa.”

Seurasi kuusi minuuttia raakaa taistelua, kun miekat löivät yhteen, nyrkit lensivät ja aseet ammuskelivat, ennen kuin brittimerimiehet nujersivat merirosvot. Mustaparta kärsi hirvittävän pahoinpitelyn ennen kuin lopulta antautui. ”Hän kaatui viisi laukausta häneen ammuttuna ja kaksikymmentä synkkää haavaa useissa ruumiinosissa”, Maynard kertoi.DEA Picture Library/Getty Images

Kuollessaan Mustaparran legenda sai alkunsa.

Mustaparta saattoi tosin olla kuollut, mutta legenda saikin hyvin nopeasti jatkoa. ”Mustaparta ei ollut erityisen menestyksekäs merirosvo ryöstettyjen aarteiden määrässä mitattuna, eikä hän ollut se hurja veijari, joksi hänet on tehty”, Dolin sanoo. ”Lyhyen, alle kahden vuoden mittaisen historian näyttämöllä olonsa aikana hän käytti harvoin väkivaltaa. Silti hänet kuvataan usein häikäilemättömänä, jopa murhanhimoisena hahmona, joka terrorisoi vihollisiaan.”

Dolinin mukaan juuri kapteeni Charles Johnsonin vuonna 1724 ilmestynyt kirja A General History of the Robberies and Murders of the Most Notorious Pyrates (Yleinen kertomus pahamaineisimpien piraattien ryöstöistä ja murhista) ”muutti Mustaparran elämää suuremmaksi hahmoksi” ja arkkityyppiseksi merirosvoksi. Johnson käytti täyttä kirjallista vapauttaan kuvatessaan Mustaparran verenhimoisena soturina, joka kietoi mustiin nauhoihin säikeitä tuuheasta parrastaan. Johnsonin kuvauksen mukaan Mustaparta astui taisteluun ”liimattuine sytytettyine tulitikkuineen hattunsa alla, jotka ilmestyivät kummallekin puolelle hänen kasvojaan, hänen silmänsä näyttivät luonnollisesti hurjilta ja villeiltä ja tekivät hänestä kaiken kaikkiaan sellaisen hahmon, ettei mielikuvitus pysty muodostamaan ajatusta helvetin raivosta pelottavamman näköiseksi.”

Dolin huomauttaa, että missään aikalaiskertomuksissa ei kuvailla merirosvon sytyttäneen kasvotukkaansa tuleen. ”Riippumatta siitä, että tämä vaikuttaa erityisen vaaralliselta tavalta lähteä taisteluun, jopa merirosvolta, jonka tarkoituksena oli lietsoa uhreihinsa pelkoa, voisi ajatella, että merimiehet, jotka joutuivat Mustaparran vangiksi tai jotka taistelivat häntä vastaan, olisivat saattaneet ainakin huomata liekkejä, jotka ampaisivat hänen hattunsa alta.”

Jopa Mustaparran kuolema muuttui nopeasti mytologisoiduksi. Legendan mukaan sen jälkeen, kun brittimerimiehet olivat mestanneet Mustaparran ja sitoneet hänen päänsä keulapurjeeseen, he heittivät hänen päättömän ruumiinsa Pamlico Soundiin, jossa se kiersi useita kierroksia Janen ympäri ennen kuin lopulta katosi näkyvistä.