Vastaus otsikkokysymykseen saattaa tuntua yksinkertaiselta: Jim Carrey on tietenkin koomikko. Koomikot eivät voita Oscareita.
Kaikki Carreyn Ace Venturan jälkeiseen uraan perehtyneet tietävät, että ensimmäinen ei pidä paikkaansa – eikä jälkimmäisen pitäisikään pitää paikkansa – mutta he tietävät myös, että Jim Carrey on esittänyt ainakin viisi – kyllä, VIISI – todella Oscar-harkinnan ansaitsevaa esitystä, mutta kuinka monta ehdokkuutta hän ansaitsisi tuosta joukosta? Ben Travers selvittää asian:
#1: Dumb & Dumber
Vuonna 1994 Jim Carreylla oli Channing Tatumin kaltainen vuosi. Ensin tuli Ace Ventura helmikuussa ja The Mask tuli nopeasti perässä heinäkuussa. Vaikka molemmat elokuvat ovat varsin hauskoja lähinnä pääosanesittäjiensä ansiosta, ne eivät vedä vertoja niitä seuraaville elokuville.
Dumb & Dumber saapui joulukuussa, ja se olisi pitänyt heti ottaa vastaan aivan loistavana elokuvahistorian teoksena. Se ansaitsee sijoittua kaikkien aikojen parhaiden komedioiden joukkoon. Se on samassa luokassa kuin The Gold Rush, Some Like It Hot, Animal House ja The Jerk. Vaikka Carreyn ja Jeff Danielsin yhteistyö tekee elokuvasta tiimityön – väittäisin, että molemmat ansaitsisivat Oscar-ehdokkuuden – Jim Carreyn esittämä Lloyd Christmas on ainutlaatuisen sympaattinen ääliö, koska hän elää omien ajatustensa tyhjiössä. Ajattele taaksepäin. ”Olemme laskeutuneet kuuhun!” ja ”Big Gulps, vai?” välillä. Lloydin virheet ovat puhtaan sielun ja hyvän sydämen virheitä. Carrey ruumiillistaa nämä ominaisuudet täydellisesti hölmöllä virnistyksellään ja kirkkailla silmillään, eikä hänen komediallinen ajoituksensa olisi voinut olla osuvampi: ”Harry, olet elossa… ja hirveä laukaus!”
Carreyn epäonneksi vuosi 1994 ei ollut hänelle vain suuri vuosi. Parhaan miespääosan kilpailussa oli mukana ainakin neljä rakastettua näyttelijää elokuvista, joilla oli intohimoiset kannattajat. Tom Hanks voitti Forrest Gumpista, ja Morgan Freeman (The Shawshank Redemption), John Travolta (Pulp Fiction) ja Paul Newman (Nobody’s Fool) muodostivat loput aikansa eläneistä ehdokkaista.
Kummajainen olisi Nigel Hawthorne suurimmalle osalle äänestäjistä, jotka heittivät äänestyslipukkeensa peruuttamista varten. Minä kuitenkin inhoan vahvasti Forrest Gumpia sen oikukkaiden mahdottomuuksien ja historiallisten faktojen sattumanvaraisen sekoituksen vuoksi, joten poistaisin Hanksin. Vain raivostuttaakseni lukijoitani entisestään, väittäisin myös Jim Carreyn suorituksen olevan luokkaa parempi.
Hänen ei olisi pitänyt olla ehdolla vasta vuonna 1994. Hänen olisi pitänyt voittaa.
Tiedän, tiedän. Se on yksi mahdollisuus miljoonasta, että kukaan on samaa mieltä kanssani, mutta jos jokin sopii rinnastamaan puolustamani hahmon tietämättömän uskomuksen. Sanot siis, että on mahdollisuus…
Voitto
#2: The Truman Show
Tämä oli se, joka pääsi karkuun. Huolimatta kukoistavista lipputuloista, yleisön ylistyksestä ja jopa Golden Globe -voitosta parhaan draamanäyttelijän kategoriassa, Jim Carrey jäi silti ulkopuolelle, kun ehdokkaat tulivat nimityspäivänä.
Miten?
Noh, kuten monet muutkin, jotka ovat yhä väsyneitä Elämä on kaunista -elokuvaan kohdistuneesta ansaitsemattomasta huomiosta, aion syyttää Roberto Benigniä. Energinen italialainen voitti parhaan miespääosan palkinnon vahvasti suosikkina olleen Tom Hanksin sijasta vuonna 1998. Voitostaan huolimatta hän on edelleen outo mies. Hanks – älä viitsi. Antakaa hänelle palkinto vain siksi, että hän on mukana kaikkien aikojen parhaassa sotaelokuvassa. Nick Noltea (Affliction) ja Edward Nortonia (American History X) ei voi myöskään kieltää. Vaikka en ole koskaan nähnyt Gods and Monsters -elokuvaa, minun on vaikea kuvitella, ettei Ian McKellenkään olisi ansainnut paikkaansa listalla.
Kuka siis pitäisi potkia ulos, jotta Carrey saisi tilaa? Benigni. Miestä, joka aiheutti Oscar-iltana sellaista meteliä kiipeilemällä tuolien yli matkalla korokkeelle, ei kuultu enää koskaan tuon illan jälkeen. Häntä ei myöskään kaivattu. Carrey sen sijaan tuli snubbauksesta niin täysin hulluksi, että hän yritti itse asiassa muuttua Jimmy Stewartiksi, ja sitten meidän kaikkien piti kärsiä The Majestic.
Nimitys
#3: Man on the Moon
Vuosi 1999 oli kieltämättä poikkeuksellinen elokuvavuosi, mutta Jim Carrey näytti saaneen ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa lukkoon täyteen ahdetusta kentästä huolimatta. Carrey sai toisen Golden Globe- ja ensimmäisen Screen Actors Guild -ehdokkuutensa vivahteikkaasta, kontrolloidusta ja emotionaalisesti varioivasta roolistaan ongelmallisen koomikon Andy Kaufmanin roolihahmona.
Vaikka elokuva ei menestynyt hirveästi kriitikoiden tai lipputulojen keskuudessa, kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että Carrey teki aavemaisen mukaansatempaavan suorituksen. Vaikka en voi hyvällä tahdollakaan väittää, että hän olisi ansainnut voiton – Kevin Spacey ansaitsi Oscarinsa American Beautysta – korvaisin Carreyn Russell Crowella, jonka ehdokkuus elokuvasta The Insider oli ansaittu, mutta väärässä kategoriassa.
Nimitys
#4: Eternal Sunshine of the Spotless Mind
Jälkikäteen ajateltuna tuntuu suorastaan rikolliselta, että Michel Gondryn katumusta ja ihmissuhteita käsittelevä oopus sai vain kaksi Oscar-ehdokkuutta. Se suljettiin pois parhaan elokuvan kisasta Rayn ja Finding Neverlandin hyväksi (MITÄ?!). Kate Winslet pääsi parhaan naispääosan ehdokkaaksi ja Charlie Kaufmanin käsikirjoitus voitti alkuperäisen käsikirjoituksen palkinnon (miten se ei olisi voinut voittaa?), mutta Gondry hylättiin parhaan ohjaajan kategoriassa Mike Leigh’n Vera Draken hyväksi – elokuvaa, jota edes äänestäneet ihmiset eivät muista tänään – ja Taylor Hackfordin hyväksi, jonka sukunimen ensimmäinen tavu on sopiva adjektiivi Rayn ohjaajalle.
Kuka siis valittiin herra Carreyn sijaan, jonka ahdistunut, ujo ja sisäänpäin kääntynyt romanttinen päärooli ei ollut ensimmäinen paitsi näyttelijälle myös romanssielokuville yleensä? Don Cheadle (Hotel Ruanda), Clint Eastwood (Million Dollar Baby), Johnny Depp (Finding Neverland), Leonardo DiCaprio (The Aviator) ja Jamie Foxx (Ray). Vain DiCaprio ja Cheadle ansaitsivat ehdokkuutensa, ja voimme yhtä hyvin heittää kolikkoa siitä, kumpi näistä kahdesta ja Carreysta oikeastaan ansaitsee voiton. Äänestän Carreya, mutta olisin mielelläni tyytynyt keneen tahansa muuhun kuin Jamie Foxxiin. Vaikuttava imitaatio ei ole samalla tasolla kuin vaikuttava näytteleminen.
Voitto
Juuri ohi: I Love You Phillip Morris
Etkö ole koskaan kuullut siitä? Joo, en voi sanoa että kovin moni olisi. Loistavan kollegani Joe Vallesen lisäksi olen puhunut vain kouralliselle elokuvafaneja, jotka ovat nähneet ohjaajien (ja käsikirjoittajien) Glenn Ficarran ja John Requan loistavan itsenäisen rakkaustarinan.
Jim Carrey näyttelee Steven Russellia, onnellisesti naimisissa olevaa miestä, joka huomaa auto-onnettomuuden jälkeen olevansa tukahdutettu homoseksuaali. Sen jälkeen hän kääntyy konservatiivisesta perheenisästä sinkuksi ja rakastavaksi lainrikkojaksi. Hän joutuu vankilaan, jossa hän tapaa Phillip Morrisin ja rakastuu häneen palavasti. Sitten hän murtautuu vankilaan ja poistuu sieltä loppuelokuvan ajan yrittäen viettää aikaa rakkaansa kanssa.
Ei, tämä ei kerro tupakkateollisuudesta – mutta se on tositarina. Kyllä, Carrey esittää tosielämän Russellia ja hän tekee sen yllättävän tehokkaasti sekoittamalla vanhan ja uuden minänsä. On hetkiä, jolloin Carreyn tavaramerkiksi muodostunut kuminaama herättää naurunremakkaa huumoria. Sitten on sydäntäsärkeviä hetkiä, joissa Carreyn silmien sielu loistaa kirkkaasti ennen kuin se särkyy.
Se on ikimuistoinen, koskettava kuvaus, mutta en tiedä, voisinko asettaa Carreyn ehdolle vuonna 2009. Jeff Bridges voitti tuona vuonna Crazy Heartista, ja häntä seurasivat tiiviisti perässä George Clooney (Up in the Air), Jeremy Renner (The Hurt Locker) ja Colin Firth (A Single Man). Ehkä voisin erota Morgan Freemanin Invictus -elokuvasta, mutta se perustuisi enemmänkin vastenmielisyyteeni elokuvaa kohtaan kuin Freemanin vankkaan suoritukseen Nelson Mandelan roolissa.
Ei ehdokkuutta
Kuinkahan monta Oscar-ehdokkuutta ja -voittoa Jim Carreylla pitäisi nyt olla? Ben Travers sanoo: 4